Kevät tulee

Viikonloppuinen iltapäivä. Makaan sängyllä ja luen kirjaa. Aurinko paistaa.

Kevät tekee tuloaan.

Tiedän sen siitä, että kun suljen silmäni, näen kirkasta pimeyttä. Hämärää, joka ei kuitenkaan ole synkkää tai mustaa, koska valo ympäröi sen reunoistaan, saa sen rajat tihkumaan liitoksistaan, hohtamaan selkeinä suljettujen silmienkin läpi.

Silmistä tulee siivilät, jotka kiinni ollessaan pystyvät suodattamaan auringonsäteitä, mutta eivät pysty poistamaan kaikkea niistä tulevaa energiaa. 

Eivät pysty sulkemaan sitä kokonaan pois, samalla tavoin kuin pystyvät talvella, jolloin pimeys on läsnä joka hetki ja tiivistyy tietoiseksi ja eläväksi olennoksi joka kerta, kun sulkee silmänsä.

Vedämme viimeisten jouluvalojen töpselin pois seinästä. Itse valot saavat vielä jäädä takapihan pensaaseen, lumivaipan ympäröimäksi.

Kevät tulee.

Se tulee, niin kuin se aina tulee.

Suurin harppauksin, vähän yllättäen, vaikkei kuitenkaan.

Ilman että kukaan pohtii etukäteen, missähän se on, koska se tulee, koska kaikki tietävät.
Kysymättä saapuessaan itse, oliko ikävä, koska se tietää, että oli.

Helpottavana.
Aseistariisuvan raakana, rujona, paljaana, kutsuvana.

Kaivattuna, odotettuna.

Se on samanlainen kuin mikä tahansa muu kevät.
Mutta toisaalta siinä on häivähdys muuta, uudenlaista.

Yritän olla ajattelematta, onko tämä viimeinen tällainen kevät.
Tällainen tavallinen, sellainen jonka osaan ulkoa. Onko jo ensi keväänä jotain muuta.

En halua ajatella sellaista, ne ovat vaarallisia ajatuksia.

Yksi vaikein tehtävä tahattomassa lapsettomuudessa on jatkuvasti yrittää olla ajattelematta.
Koettaa löytää edes jokseenkin terveenlainen suhdanne ajatteleminen ja ei-ajattelemisen välillä. Yrittäen, erehtyen ja etsien uudestaan. Tietämättä, tunnistaisiko sitä, vaikka löytäisi.

Tahattomasti lapsettomat osaavat erinomaisesti hiljaa olemisen taidon.
He ovat tottuneet häivyttämään itsensä, peittämään kipunsa muilta.

He vaikenevat helposti, jäävät huomaamatta.
Jättävät todelliset kuulumiset mainisematta, sisimpänsä avaamatta.

Mutta omissa ajatuksissaan he ovat kaikkea muuta kuin hiljaa.
Haasteena olisikin osata olla välillä hiljaa myös omassa mielesssään.

Minä yritän keskittyä valoon.

Siihen, miten se tulvii ikkunoista sisään ja näyttää siltä, että ikkunanpielet vain hädin tuskin vastustavat sen voimaa, pystyvät vaivoin olemaan antamatta sille periksi. 

Siihen, miten kirkkaanvihreiksi se värjää avokadon lehdet.

Siihen, miten kevyesti sen säteet hyväilevät lämmöllään poskia.

Tiivistettynä Toni Wirtasen kirjoittamin viisain sanoin:

"Valot pimeyksien reunoilla
ovat harvassa, mutta olemassa."