tiistai 8. maaliskuuta 2022

Ehkä pimeys väistyy

Viime aikoina mielessä on käynyt, miltähän mahtaisi tuntua silloin, jos asiat alkaisivatkin joskus sujua?

Eikö urheilussakin käytetä psykologisena kilpailuihin valmistautumiskeinona sitä, että se voitto, kultamitali, täydellinen onnistuminen kuvitellaan silmien eteen, eletään etukäteen läpi?

Yritetään.

Jos kaikki päättyisikin lopulta parhain päin.

Jos tulisin IVF-hoitojen avulla raskaaksi. Raskaus kestäisi loppuun asti, ja päättyisi terveen lapsen syntymään. Pääsisimme lapsemme kanssa kotiin, jossa yhteinen elämä perheenä painuisi pikkuhiljaa uudistuneisiin, ajoittain hyvin väsyttäviin, mutta yhtä kaikki rakkaudentäyteisiin uomiinsa.

Ainut ongelma tässä on, että hädin tuskin osaan edes kuvitella sitä enää.

Sen kaiken ajatteleminen tuntuu käsittämättömältä. Onnistuminen, se kauan kaivattu onnellinen loppu, on alkanut kuin varomatta lipsahtaa yhä useammin mieleni laidalta unohduksiin, samalla tavalla, kuin mielikuva itse lapsesta. Kun on jatkuvasti lähinnä sydäntäpuristavan huolissaan, on hankalaa muistaa haaveilla juuri muusta, kuin siitä että huoli päättyisi. Mitä se ikinä tarkoittikaan.

Olen seilannut viime vuodet tummaakin tummemmissa vesissä. Niin monta meripeninkulmaa, että on itse asiassa todella vaikeaa uskoa siihen, että pimeyden tilalla voisi olla joskus jotakin muuta.

Kun yritän visioida sitä jotakin muuta edessäni, välittömästi tuntuu kuin kuvittelemani elämä vaihtuisi jonkun toisen elämään. Koska eihän minun elämäni sellaista voisi olla, kuvittelemisen arvoista.

Vasta viime päivinä olen ymmärtänyt, että oikeastaan ainoa selkeä valonpilkahdus elämässäni viimeisen reilun neljän vuoden aikana on ollut Miehen suostuminen lapseen toukokuussa 2020

Se on oikeastaan aika vähän valoa, jopa suomalaiseen säähän, vuodenaikoihin ja hämäryyteen tottuneelle.

Mutta silloin todella tuntui, että koko maailman paino putosi harteiltani.
Tunsin, kuinka maapohja jalkojeni alla asettui uuteen järjestykseen, muovautui eri olomuotoon. Sellaiseen, jossa on mahdottomien sijaan mahdollisia asioita.

Onneksi en tiennyt, mitä oli vielä edessä.

Myös varsinainen yrittämisen aloittaminen oli suuri helpotus, mutta Miehen takia siihen sekoittui niin paljon ristiriitaisia tunteita, ettei silloinkaan varsinaisesti tyynten vesien päällä soudeltu. Oikeastaan päinvastoin. Sen lisäksi, että olin samaan aikaan suunnattoman kiitollinen, olin myös kauhuissani.

Ensimmäiset kuukaudet mietin tosissani, mitä ihmettä olemme oikein menneet tekemään.
Lisäksi olin äärimmäisen ahdistunut, sillä aavistin jo varhain, ettei kaikki taida olla aivan kunnossa.

Mutta jos käännetään tämä asia ylösalaisin, onko samanlainen intuitio mahdollista tulla myös hyvässä mielessä, voiko pahan aavistuksen sijaan saada positiivisen etiäisen? 

Voiko sellaisen käännekohdan tunnistaa jo käsillä olevassa hetkessä? Voiko sen vain yhtäkkiä tietää, että nyt se tapahtuu, tänään asiat muuttuvat hyvään suuntaan, tästä eteenpäin jokin tulee olemaan toisin, paremmin?

Vai onko tällaisten kokemusten jälkeen ainoa vaihtoehto pelätä sydän kurkussa jatkuvasti pahinta, kunnes ehkä jossain vaiheessa huomaa, ettei sitä tullutkaan?

Pakko se on vain uskoa, että vielä joskus koittaa se päivä, kun pimeys väistyy.

Kai tämä ainainen vellominen joskus loppuu. Jos ei, älkää kertoko sitä minulle vielä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti