Valmistaudun inseminaatioon. Syön vitamiineja sekä jälleen kerran laajentunutta lääkevalikoimaani.
Metformiini aloitetaan yhdellä tabletilla päivässä, viikon jälkeen annos nostetaan kahteen tablettiin.
Tämä kaikki tuntuu tärkeältä. Tekniseltä, kliiniseltä, yksinkertaiselta, automaattiselta.
Järjellä ymmärrän, että näin on nyt tehtävä. Luonnollisesti raskaaksi tulemisen mahdollisuudet ovat kohdallani huonot, koska munarakkulani eivät kypsy tarpeeksi eivätkä myöskään irtoa ilman lääkeapua.
Silti samalla tuntuu kuin se fyysinen, ensin (potentiaalisesti) sisälläni ja lopulta (toivottavasti) tässä maailmassa elävä, lihaa ja verta oleva lapsi olisi kadonnut minulta johonkin kauas ulottumattomiin, lähes näkymättömiin. Kuin olisi itsestäänselvää, ettei hän vielä aikoihin tule tähän kuvioon mukaan.
Aivoni ovat käsittäneet sen niin, että tässä välissä on vielä kaikenlaista puuhastelua, ilman konkreettista lasta lähimaillakaan. Tehdään asioita, joista voi tapahtua jotain, josta puolestaan seuraa ehkä jotain, joka johtaa mahdollisesti johonkin.
Mutta se, mitä teoriassa tapahtuu, on ajatuksissani enää harvemmin varsinaisesti hän, lapsi.
Se on vain jotain, josta taas seuraa jotain muuta.
Kuin itse lapsi olisi tästä kaikesta irrallaan.
En tiedä mistä se johtuu, mutta minusta ei tunnu yhtään siltä, että voisin tulla raskaaksi näin, inseminaation avulla. En edelleenkään tiedä, mitä ajatella siitä. On ainakin vaikea uskoa sen olevan tarvitsemamme apu. Vaikea käsittää, miten se voisi olla.
Yhtä lailla minulle voisi sanoa, että onhan se teoriassa mahdollista, että voisit päästä avaruuslennolle kuuhun. Kyllähän niin voi tehdä. Vaikka se vaatisi hyvien suhteiden lisäksi vähintään satoja miljoonia euroja rahaa. Mutta onhan minullakin kuitenkin siihen mahdollisuus, noin periaatteessa. Eihän sen voida sanoa olevan ehdottoman saavuttamatonta.
Inseminaatiosta tulee mieleen matematiikan sanalliset tehtävät ala-asteella, joiden kanssa taistelin lujine, käytännöllisine periaatteineni. Ymmärsin hyvin esimerkiksi prosenttilaskujen tarpeellisuuden, koska niistä olisi jatkossa konkreettisesta hyötyä kaupassa asioidessa.
Minun oli kuitenkin vaikeaa ymmärtää, mihin koskaan tarvitsisin taitoa laskea, miten monta 12x12 cm laattaa tulisi ostaa, jos rakentaisin itse asuntoni takapihalle 4x8 m kokoisen uima-altaan. Jäin jumiin ajatukseen, mitä käytännön hyötyä tästä on elämääni. Eikö tätä varten olisi olemassa niitä ammattilaisia, jotka tekisivät työn ja tietäisivät myös, montako laatikkoa laattoja hankkia?
Lopulta ymmärsin, ettei sillä ollut tarkoituskaan olla mitään tekemistä arkielämän kanssa.
Kyse oli siitä, että olisi jostain syystä hienoa, että osaisin teoriassa kertoa, miten se lasketaan, ja tehdä laskutoimituksen. Se oli siis jotain, mitä piti vain tehdä, enemmän tekemisen ja sen symbolisen merkityksen kuin lopputuleman takia. Se oli tehtävä, joka piti suorittaa.
Vähän niinkuin tuleva inseminaatiokin on.
Yritän keskittyä ajattelemaan, että tietyt asiat on vain käytävä läpi, tietynlaisessa järjestyksessä.
En tiedä, tuntuisiko IVF-hoidoissa enemmän siltä, että nyt tästä voi oikeasti olla hyötyä, tämä voi johtaa sen konkreettisen lapsen luo. Luulen niin, koska onnistuneesti tehdyssä hoidossa sisälleni siirrettäisiin valmiiksi hedelmöittynyt, usean päivän ikäinen alkio. Ihkaoikea, kaikin puolin todistetusti valmis elämään, jos kaikki muu sujuu hyvin.
Olen jo oppinut IVF-alkionsiirtoon liittyvän terminkin: PUPO.
"Pregnant until proven otherwise."
Luulen, että se tuntuisi paremmalta, todellisemmalta.
Olla teknisesti lyhyenkin hetken aikaa, edes jollain tasolla teoreettisesti raskaana.
Siihen asti taidamme kellua painottomina eri ulottuvuuksissa, vastakkaisissa universumeissa.
Toisistamme irrallaan, kahdessa eri todellisuuden rakentumassa, välillämme olemattoman ohut, lähinnä intergalaktinen yhteys.
Lapseni ja minä.
Olen lukenut blogiasi puolisen vuota ja on pitänyt kommentoida pitkään. Olen seurannut monia lapsettomuusblogeja ja keskustelufoorumeita, mutta jotenkin olen alkanut toivoa sinulle lapsen saamista enemmän kuin kenellekään muulle. Tullut sellainen tunne että sinä oikeasti haluat sitä tosi paljon - siis tietenkin kaikki lapsettomuushoidoissa olevat toivovat, mutta eivät kuitenkaan samalla intensiteetillä.
VastaaPoistaMe saimme vauvan kesällä kolmen vuoden vuoden lapsettomuuden ja kahden IVF:n jälkeen. Tunnistan hyvin tuon irrallisuuden tunteen, vakka hoitopolkumme olikin tosi erilainen. Lopulta, ensimmäisen kokonaan epäonnistuneen IVF:n ja toisen hoidon keskenmenon jälkeen olin todella irtautunut koko hoidoista, myös IVF:stä. Suunnittelin ja laskeskelin jatkuvasti päiviä ja kuukausia, joita jäljellä olevien pakastealkioiden siirtoon menisi, koska pääsisimme kolmanteen hoitoon ja koska aloittaisimme lahjasoluilla. Ne tuntuivat kaikki pakollisilta suoritteilta, jotka pitäisi vaan hoitaa että pääsisi eteenpäin, seuraavaan hoitoon, jotta joskus pääsisimme siihen pisteeseen että raskaus voisi joskus ehkä olla mahdollinen. Pessimisti ei pety? Tietenkin samaan aikaan toivoin sitä raskautta joka hoidoista, mutta se ei tuntunut oikealta mahdollisuudelta. Vaikka alkionsiirto tehtiin se ei minusta tuntunut siltä, että se voisi oikeasti johtaa raskauteen, vaikka olin valmistautunut siihen tosi systemaattisesti eri vitamiinien, liikunnan, kahvin lopettamisen ja nukkumisen kautta. Joillain tavoilla koin myös koko raskauden irrallisena, vaikka jossain vaiheessa aloin tietoisesti sanomaan sitten kun saamme vauvan sen sijaan että olisin jatkanut linjalla sitten jos tämä ehkä onnistuu. Kun kätilö synnärillä sitten sanoi tuntevansa hiuksia tehdessään sisätutkimusta, tuntui se hullulta koska jotenkin, koko raskauskin oli ollut sellaista päivien ja viikkojen laskemista, etten pystynyt kunnolla uskomaan että sisälläni oli oikea vauva. Se ei kuitenkaan ole häirinnyt äitiyttä - kun vauva on täällä, se on onneksi konkreettista.
Se tuntuu tosi kaukaiselta mutta on kuitenkin sitten niin lähellä. Sinulla on onneksi tosi hyvät onnistumismahdollisuudet vaikka tarvitsisitte sitten IVF:ää (PCOS yleensä pärjäävät hyvin IVF:ssä), eikä IVF ole kaikille paljoa raskaampi kun ovulaatioinduktiotkaan. Olet myös valmistautunut siihen että hoidat vauvaa paljon yksin ilman jatkuvaa puolison tukea - se on todellisuutta vauvavuonna monelle muullekin, mutta isolle osalle se voi tulla yllätyksenä eikä sitä ole ehtinyt pohtia ja käsitellä yhtä syvällisesti.
Kaikkea hyvää!
En koskaan lakkaa hämmästymästä, miten vilpittömiä ja kaikin puolin lämpimiä kommentteja tänne blogiin saan. Ja vieläpä itselleni täysin tuntemattomilta ihmisiltä, jotka seuraavat tätä matkaa toivoen pelkkää hyvää.
PoistaVarmasti kaikki lapsettomuushoitoihin valmiit toivovat lasta enemmän kuin mitään, itseni mukaan lukien, en oikein osaa ajatella olevani siinä suhteessa mitenkään erityinen. :) On totta, että se mankeli, jonka olen läpikäynyt normista vahvasti poikkeavan lähtötilanteen takia ja monet asiat, joita olen siksi ollut pakotettu pohtimaan pohjamutia myöten, poikkeavat varmasti siitä näkökulmasta, mikä useimmilla raskautta toivovilla tai lapsettomuushoidoissa käyvillä on. Hämmästyttävän paljon on silti myös samaa, samoja ajatuksia ja pelkoja!
"Pessimisti ei pety" on valitettavasti hyvin lähellä myös omaa nykyistä ajatusmaailmaani. Uskon, että irrallisuuden kokemuksessa on osittain kyse siitä, että mieli yrittää suojata itseään pettymyksiltä. On turvallisempaa vain mekaanisesti suorittaa hoitoja, ja varautua niihin vielä kuukausiksi eteenpäin.
Pitkä, surujen ja epäonnistumisten täyttämä polku on teillä ollut takana. Tarinastasi käy mielestäni todella hyvin ilmi, miten omalta osaltaan traumaattista tämä jatkuva "toiseuden" ja erillisyyden kokemus voi tahattomasti lapsettomalle olla, ja miten solutasolle se voi ihmiseen piirtyä. On hyvin kuvaavaa, että vasta lapsen synnyttyä pystyit luottamaan siihen, että hän on totta, täällä. Sylintäydeltä onnea pienestä ihanuudesta!
Kiitän koko sydämestäni sinua sanoistasi. Tuntuu mahtavalta, että ruudun toisella puolen ihmisiä, jotka uskovat ja tsemppaavat. Kaikkea hyvää myös sinulle ja perheellesi. ♥