Jännityksen aiheita

Nykyään uskomattoman pienet asiat saavat minut raivon valtaan aivan hetkessä.
Asiat, joiden yläpuolella luulin aivan ehdottomasti olevani.

Menen apteekkiin hakemaan uutukaisia metformiinilääkkeitäni. Saan kuulla, ettei reseptiä ilmeisesti olekaan kirjoitettu, vaikka niin sovittiin. Tivaan farmaseutilta reseptistä tarpeettoman kauan. Turhautumisen kyyneleet pyrkivät puoliväkisin silmäkulmiin.

Tiedän, että pärjään aivan hyvin huomiseen asti, ei tämä ole päivästä kiinni, vaikka se piti aloittaa tänään. Mutta suoraan sanottuna voisin kuolla vitutukseen.

Tulen kotiin, avaan television saadakseni ajatukset hetkeksi muualle. Siellä näytetään kaloja, jotka kokoontuvat matalaan joenuomaan kutemaan. Naaraskalan sisällä on tuhansia munia, joita se vain muina naaraina viskoo saviseen pohjamutaan hedelmöitettäväksi, josko joku koiras vaivautuisi niiden ohi uimaan.

Auton ikkunasta näen bussipysäkin uuden vakuutusmainoksen, jossa viimeisillään raskaana oleva nainen poseeraa kameralle. Hänen täydellisestä pallovatsastaan on otettu vielä tarkennuskuva. "Vakuutamme sinut päästä varpaisiin." Voisin lyödä jotakuta.

Seuraavana päivänä televisiokanavia läpi selatessa huomaan, että alkuillasta näyttää tulevan sarja, jonka kuvaus kuuluu näin: "Miisaa on alkanut jännittää saamen puhuminen tulevalle vauvalle."

Jostain syystä tuo lause kiihdyttää minut nollasta sataan.
Oikein aistin sen kehossa, kuinka veri sisällä saavuttaa kiehumispisteen ja kuohahtaa, läikkyy yli.

Tässä maailmassa todella on ihmisiä, joille jännittävä asia lapsen saamisessa on oman alkuperäiskielen puhuminen lapselle. Tottakai tämä kääntyy tulistuneessa mielessäni vieläpä niin, että ehkäpä tämä on jollekulle lähes ainoita erityisesti mietityttäviä asioita.

Tämähän ei liity mitenkään Miisaan, saamen kieleen tai hänen vauvaansa. Hädin tuskin tiedän, kuka Miisa on. Olen joskus lukenut uutisen hänestä kuvatusta Katkamaton-sarjasta.

En ole koskaan ollut erityisen rauhallinen tai hillitty persoonaltani, mutta tämä on jo uutta.
En läheskään aina pidä siitä, millaiseksi ihmiseksi olen ilmeisesti kehittymässä. Sinne tänne keikkuvaksi epävakaaksi tuuliviiriksi, hermoheikoksi, jonka sisäinen sytytyslanka on häviävän pieni.

Toisaalta taas jotkin asiat hetkauttavat yllättävän vähän, jopa vähemmän kuin ennen.
No, mitäpä tuollakaan on toisaalta väliä, saatan välillä todeta mielessäni. Kun kaikki on muutenkin täysin epäselvää. Ei kai tämäkään ole niin justiinsa.

Suhteellisuudentajuni on kuin narsistisen ex-puolison mielialat, jotka vaihtelevat säätilan, postin aukioloaikojen sekä aurinkokuntamme planeettojen asentojen ja keskinäisten kiertoratojen mukaan.
Siitä ovat kohtuus ja loogisuus kaukana.

On sinänsä täysin ymmärrettävää miettiä, miten tulee sujumaan puhua omalle lapselleen kieltä, jota ei ole käyttänyt arjessa vaan on ainoastaan opiskellut. Samalla kun on kuitenkin tehnyt päätöksen, että juuri sitä kieltä haluaa lapselle puhua ja opettaa.

Mutta minua raivostuttaa. Laitan pyykkejä narulle ja kihisen kiukusta. Olen vain vihainen.
En edes tiedä kenelle, haalistuneen värisille sukille, puunlehtiprinttiselle paidalleni, maailmalle?

Mitä väliä, mitä kieltä sille lapselle puhuu, kunhan nyt ensinnäkin onnistuu tulemaan raskaaksi, saa lapsen elävänä maailmaan, ja pysyy kenties itse vielä hengissä?!

Vaikka tottakai sillä on väliä, kaikella on väliä.

Raivostun siitä ajatuksesta, että joku voi – ei, vaan että joku saa – jännittää lapsen saamisessa noin normaalia, tavanomaiselta ja ymmärrettävältä kuulostavaa asiaa. Se on kuin ultimaattista realiteettiterapiaa. Saa muistamaan, että niin tosiaan, tämäntyyliset asiat voivat askarruttaa muita ihmisiä lapsen saamisessa.

Tunnen itseni umpitolloksi, joka seuraa toisten ihmisten pohdintoja kuvainnollisessa elämän ruokakaupassa. Palvelutiskin edessä joku toinen juuri miettii, pitäisikö ottaa täksi illaksi hanhenmaksapihvejä, jos huomiseksi tekisi kuitenkin viiriäistä kvinoapedillä?

Samaan aikaan itse yritän käsittää ainainen makaronipaketti kädessä, että on kuulemma olemassa sellaisiakin asioita, kuin kala, liha ja kana.

Oma näkökulmani on täysin vääristynyt siihen, millaista lapsen saaminen voisi olla, tai kaiketi aika useinkin on. En edes tiedä, mitä käytännön asioita miettisin, jos saisin tietää olevani raskaana.
Ajatus tuntuu täysin absurdilta, kuin yrittäisin ymmärtää saamen kieltä.

Itselleni jännityksen aiheet kun ovat olleet vähän erilaisia viime aikoina.

Minua jännittää, voinko koskaan tulla raskaaksi, saati saada lapsen kannettua maailmaan asti.

Lisäksi minua jännittää jonkin verran, miten parisuhteeni kestää sen, jos tulen raskaaksi, tai vaihtoehtoisesti sen, jos en tule.

Vähän myös jänskättää, säilyykö Mies ja säilynkö itse ylipäänsä järjissäni mahdollisiin IVF-hoitoihin asti.

Kaikki nämä päässäni risteilevät ajatukset saavat päätymään seuraavanlaiseen lopputulokseen:

En taida voida kovin hyvin.
En myöskään voi sillä tavalla huonosti, kuin haluaisin.