Miltä äitiys tuntuu?

Olen jo monta kertaa halunnut kysyä ystäviltäni, joilla on lapsi, miltä äitiys tuntuu.
Ihan konkreettisella tasolla, ja toisaalta myös syvällisellä.

Miltä tuntuisi katsoa silmiin ihmistä, joka on ja tulee aina olemaan kirjaimellisesti osa itseä, ihan biologisesti, geneettisesti?

Entä miltähän tuntuisi tuntea aivan ilmiselviä raskausoireita?
Sitä, kun rinnat aristavat kosketusta, kun äkillinen, lamaannuttava pahoinvointi lyö yli, kun jäätävä väsymys painaa silmät väkisin kiinni?

Miltä tuntuisi haistaa kaikki tuoksut tuntuvat sata kertaa voimakkaampina?

Millaista olisi tuntea tuo kaikki, ja tietää, että se johtuu elävästä ihmisestä, joka kelluu oman itsen sisällä?

Miltä tuntuisi huomata kehonsa muuttavan muotoaan, kasvavan, pehmenevän, levenevän?
Omien mittasuhteiden muuttuvan, pyöristyvän, naisellistuvan?

Vauvan liikkeet sisällä. Liitoskivut. Pienen pieni käsi omassa kädessä.
Oman lapsen paino sylissä. Hikisenä, väsyneenä, kiemurtelevana.
Kevyt, kallis taakka, niin kuin lastenlaulussa sanotaan.

Miltä ylipäänsä tuntuisi tietää aivan sataprosenttisen varmasti olevansa raskaana?

Miltä se kaikki tuntuu, ihan solutasolla?

Millaista on olla niin uskomattoman lähellä toista ihmisolentoa?
Niin lähellä, ettei lähemmäksi enää pääse. Ei henkisesti, eikä myöskään fyysisesti.
Ainakaan tässä maailmassa.

Näitä kehollisia kokemuksia olen miettinyt jo pitkään.

Toisaalta minua kiinnostaa myös, miten ystäväni kokevat äitiyden, mitä ajattelevat siitä.
Mitä se heille merkitsee, mikä siinä on haastavinta, entä parasta.
Mitä he kokevat antaneensa äitiydelle, entä saaneensa.

Haluaisin kuulla avoimia ja ennen kaikkea raivorehellisiä vastauksia, mieluiten myös joitain henkeviä, syväluotaavia pohdintoja. Siitä, mikä järki tässä kaikessa lapsen toivomisessa on, vai onko sitä.

Vaikka tiedän jo, että on. Ja vaikka osaan arvella, päätellä.
Tiedän erittäin hyvin, miltä luulen sen voivan tuntua, miltä se saattaisi tuntua.
Samalla tiedän, etten tiedä vielä yhtikäs mitään.

Ongelma on, etten yksinkertaisesti uskalla kysyä mitään keneltäkään.
En nimittäin tiedä, kestäisinkö kuulla vastauksia.

Kesällä hillitsin itseni tyttöjen illassa. Vaikenin kahdenkeskisessä reissussa ystävän kanssa.
Myös parhaalta ystävältäni, kummityttöni äidiltä olen halunnut kysyä jo pitkään.

Millaista on olla äiti?

Mutta en yksinkertaisesti pysty siihen.
Pelkään liikaa saamiani vastauksia.

Sitä, että ne jäävät unien lisäksi ainoaksi kosketuspinnaksi koko asiaan.

Entä jos en koskaan saa tietää?