Tämä on elämääni

Lääkärin huoneessa vaatteita riisuessa mietin edellisen viikonlopun sukujuhlia.
Eläkeikäiset tai vähintään sitä lähentelevät naiset äityivät pohtimaan lasten hankkimista.

Erityisesti sitä, miten kukaan ei enää nykyään halua lapsia. Nuoria aikuisia kiinnostavat enemmän muut asiat. Ainoastaan uskovaiset ja maahanmuuttajat niitä tekevät, ainakin jos useammasta lapsesta puhutaan. Muita ei huvita. Ehkä hädin tuskin yksi lapsi hankitaan sitten kun on tarpeeksi kauan vatvottu, korkeintaan kaksi.

Niin, ajattelin itsekseni ja söin palan kuivakakkua.

Se on kyllä kumma.

Kuudes ja tällaisenaan viimeinen ovulaation induktio tuottaa saman tutun tuloksen, yhden kypsyneen munarakkulan. Olen syönyt tähän kiertoon lääkärin ohjeistuksesta kolminkertaisen Letrozol-annoksen. Sen takia munarakkula on hieman isompi kiertopäiviin nähden, kuin edelliset. Muuta eroa ei ole.

Yksi munarakkula, kooltaan 2,24 x 2,83 cm. Sen olisi pitänyt jo irrota, mutta PCOS:n takia kehoni ei ymmärrä, miten sen kuuluisi toimia. Taas kerran rakkula joudutaan irrottamaan irrotuspiikillä, jonka pistän kotona myöhemmin illalla.

Tuntuu ihmeelliseltä, ettei keholleni vaikuta olevan mitään väliä, syönkö yksin-, kaksin- vai kolminkertaista annosta Letrozolia. Lopputulema on aina sama, vaste maltillinen.

Seuraaville kuukausille on tehty suunnitelma. Tämän kierron jälkeen pari ovulaation induktioon yhdistettyä inseminaatiota yksityisellä. Ennen ensimmäistä inseminaatiota tehdään ensi kierrossa myös aukiolotutkimus, kaiken varalta.

Sitten loppuvuodesta tarvittaessa lähete julkiselle puolelle, toivottavasti IVF-hoitoihin.

Kysyn lääkäriltä, voisiko PCOS:lle tehdä vielä jotain enemmän. Hän kirjoittaa reseptin metformiiniin, joka aloitetaan ensi kierrossa. Jos en tule raskaaksi, jaadijaa. Saan kuulla, että metformiinia käytetään pääasiassa diabeteksen hoidossa, mutta siitä voi olla hyötyä myös monirakkulaisiin munasarjoihin.

Lääkkeitä, lääkkeitä. Lisää lääkkeitä.
Onko niistä todella hyötyä?

Päässäni alkaa soida Erinin kappale "Sydäntä särkee".

"Mun sydäntä sydäntä särkee.
Vedin jo kaikki lääkkeet et se paranee.
Mut se on yhä kipee.

Mun sydäntä sydäntä särkee.
Mikään ei auta, mitä mä teen sen eteen.
Mut se on yhä kipee."

Käynti saa minut jälleen toteamaan, että vaikka yksityisellä puolella moni asia toimii joustavasti, paljon jää myös asiakkaan oman aktiivisuuden varaan. Pitää osata kysyä, tiedustella, heitellä ajatuksia ilmaan. 

Pitää osata ottaa oma aika ja tila, siitä huolimatta että lääkärit vaikuttavat kiireisiltä, eikä ole tietoa, miten hyvin he todellisuudessa ehtivät perehtyä yksittäisen asiakkaan tilanteeseen muulloin, kuin käynnin aikana kuluvien törkykalliiden minuuttien aikana. Heidät pitää herättää pysähtymään asian äärelle, seisauttaa liukuhihna hetkeksi.

Sen tiedän, että jos en olisi itse kysynyt, en olisi saanut kyseistä reseptiä.
Tiedän myös, että jos en olisi itse vaatinut uusintaverikoetta kilpirauhasarvoihin, en olisi saanut tyroksiinilääkitystä.

Saan klinikalta kasan papereita täytettäväksi kotona, ensi kierron inseminaatiota varten. Jos siis en tule raskaaksi, jaadijaadijaa. Erilaisia suostumuslomakkeita, lähete Miehelle verikokeisiin. Istun parkkipaikalla autossa ja tuijotan pelkääjän paikalle tuuppaamiani lappuja, joissa on paljon tekstiä. 

Pitäisi painaa kytkintä, mutta jalat eivät toimi.
Pitäisi laittaa vaihde päälle, mutta kädet eivät liiku.
Päällimmäisen paperin otsikko ei jätä minua rauhaan.
Siinä lukee: "Suostumus hedelmöityshoitoon."

Hedelmöityshoitoon.
Tähän asti olen saanut uskoteltua itselleni, että emmehän varsinaisesti ole vielä hedelmöityshoidoissa.
Ovulaation induktiohan on vain pieni lisäapu, kuin joku tuuppaisi hellästi ja kevyesti eteenpäin selästä.

Mutta hedelmöityshoidot.

Niin se on.
Tämä on nyt elämääni.