Aika meidän jälkeen

 

Kerään omenoita takapihalla. 

Olen viime viikkoina katsellut poikkeuksellisen paljon pihamme omenoitapuita.
Ne ovat ehkä noin neljäkymmentä vuotta vanhoja. Vanhempia kuin itse olen.

Ne on istuttanut joku kaukaa viisas.

Joku, joka on toivonut niistä olevan iloa ja hyötyä moniksi tuleviksi vuosikymmeniksi.

Lapsi istuu keskittyneenä hiekkalaatikollaan.
Häntä kiehtoo, miten leikkitraktorin pyörät jättävät hiekkaan hienot, hyvin erottuvat urat.

Entä jos hän ei löydä aikuisuudessa puolisoa tai hyviä ystäviä?

Tai jos löytää, mutta asiat menevät pieleen.

Kenen kanssa hän viettää joulut, uudet vuodet ja syntymäpäivänsä, kun meitä vanhempia ei enää ole?

Ja ennen kaikkea, kokeeko hän arkensa silti tyydyttävänä?
Kenelle hän soittaa silloin, kun on surullinen?

Ketä hän pyytää mukaansa kävelylle, elokuviin, kuntosalille, matkalle tai miten ikinä siihen maailmanaikaan vietetäänkään vapaa-aikaa?

Meillä on ympärillä iso suku, mutta lähes kaikki sukulaiset ovat kuuden- ja kahdeksankymmenen ikävuoden välillä. Realistisesti ajateltuna harva heistä tulee olemaan edes elossa lapsen täysi-ikäistyessä, kolmekymppisyydestä tai viisikymppisyydestä puhumattakaan.

Niistä harvoista jotka ovat elossa silloin, tuskin on enää matkaseuraksi.

Tietenkin ymmärrän, ettei pikkusisarus automaattisesti näitä ongelmia ratkaise.
Voihan olla, että he jäisivät toisilleen etäisiksi. Tai riitaantuisivat loppuelämäkseen.

Silti haluaisin, että lapsella olisi elämässään jotain pysyvää sisaruussuhteen kautta.

Jotain, mikä on kiistatta aina olemassa.
Jotain, mihin on mahdollista aina palata, löytää uudelleen.

Minua kauhistuttaa mielikuva aikuisesta lapsestani yksinäisenä.
Mutta miksi lapsestani tulisi yksinäinen?

En tiedä muuta kuin sen, että kaikenlaista voi tapahtua.

Voi syrjäytyä, eristäytyä, sairastua, jäädä työttömäksi, leskeksi, osattomaksi.
Voi tulla riitoja, eroja, etääntymisiä, hylkäämisiä, irtisanomisia, kiitos ei - viestejä.

Tietenkin myös hänen sisaruksen voi kuolla ennen aikojaan.
Hän itse voi kuolla, koskaan kokematta aikaa minun ja isänsä jälkeen.

Kyse on enemmänkin siitä, hyväksynkö tilanteen tällaisena.
Valitsemmeko olla edes yrittämättä saada hänelle sisarusta.

Valitsemmeko olla yrittämättä asiaa, josta olisi mahdollisesti iloa ja hyötyä hänelle loppuelämän ajan.

Se on aika iso valinta.
Ja se on aika iso vastuu.

Kuvittelen lapseni keski-iän ylittäneenä, laittamassa ruokaa itselleen.
Ehkä hänellä olisi kissa. Sovitaan, että hänellä olisi edes kissa.

Miettimässä lapsuuttaan ilman, että kukaan muu voi niihin aikoihin ja muistoihin palata.

Ilman, että voi kysyä keneltäkään enää niistä ajoista.
Ilman, että voi soittaa jollekulle ja hymähtää; "muistatko?"

Voihan olla, että hän olisi aivan tyytyväinen elämäänsä niin.

Se lohduttaa hyvin vähän.

Yritän kuvitella hänet meidän jälkeemme.
Perheen kanssa tai ilman.

Hän nauraa keittiönpöydän äärellä. Pöydällä on juustolautanen ja blinejä eri täytteillä.
Ulkona paukkuvat raketit. Hän hekottaa jollekin, mitä joku muu pöydässä istuvista on sanonut.

Kai se vähän lohduttaa.

 

Viimeistäkö kertaa

 

 

"Katso äiti, miten kaunis!" lapseni huudahtaa ja poimii kesän viimeisiä kukkia minulle maljakkoon, olivat ne miten mikroskooppisen pieniä tahansa.

Hän tykkää leikkiä Batmania, majojen tekemistä ja rakennushommia.
Hän rakastaa pehmopupuaan, ruohonleikkausta ja omien vauvavideioiden katselua.

Hänen lempiruokiaan ovat makaronilaatikko sekä spagetti jauhelihakastikkeella.
Herkuista hän on hulluna popkorneihin ja suklaajäätelöön.

Puuroja hän on inhonnut siitä lähtien, kun yksivuotiaana lopetti yhtäkkiä niiden syömisen.
Päiväkodissa 20 muuta lasta hänen ympärillään syövät hyvällä halulla aamupalaksi puuroa.

Kaikki muut, paitsi hän.
Hän syö vain leipää.

Hän on tarkkaavainen ja harkitsevainen pohdiskelija.
Hän pohtii, mitä autoteiden alla on, tekevätkö kukat mitään vakavaa, ja onko huomenna tänään.

Hänellä on sama taipumus kuin minulla, eli joka hetki jokin laulu soi päässä, ja sitä on pakko hyräillä.

Hänellä on usein katseessaan humoristinen, hieman ilkikurinen pilke.

Kun iskän auto saapuu iltapäivällä pihaan, silmät alkavat loistaa erityisen kirkkaina.
Hän kiipeää keittiön tuolille todistamaan ikkunasta tätä jokapäiväistä spektaakkelia.

Mietin usein, todistanko näitä kaikkia asioita ensimmäistä ja viimeistä kertaa?

Sen lisäksi, että lapsi tykkää katsella itsestään kuvia ja videoita vauvana, hän on alkanut myös kysellä kaikenlaista. Hän haluaisi tietää, mitä vauvana teki, mitä sanoi, miten äänteli, miten puhui, mitä osasi.

"Äiti, kerro taas, mitä kaikkea tein, kun olin vauva!" hän pyytää haaveileva katse silmissään.
Kikattaa, kun kerron hassuista pienistä jutuista, joita hän teki.

Kuten siitä, että pitkään hän rakasti katsella erästä vanhaa Pandan lakuboksia.
Siis tyhjää. Etenkin pahvilaatikon kyljessä olevia mustia kuvioita.

Monia asioita on vaikeaa palauttaa mieleen.

Siinä toki auttavat pilvenhattaraan tallennetut 329832190239 kuvaa ja 9032817281273 videota.
Mutta silti.

Eikö tule toista kertaa?

Ehjä ja rikki

"– Mitä vanhemmaksi tulo merkitsi sinulle?

'Tulin ehjäksi.
Menin entistä enemmän rikki. 

Päästin haamut sisälle.

Ja se merkitsi täyttymystä sormenpäitä myöten.
Riistetyksi tulemista.

Rakkautta, rakkautta, rakkautta.' "

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti 

 

 

Voikukkia

Edellisessä tekstissä kerroin ajatelleeni paljon kuolemaa viime kesänä.

Se on totta. Ajattelin kuolemaa.
En kuitenkaan pelkästään ajatellut, vaan haaveilin siitä.

Paradoksista oli se, etten halunnut kuolla.
En kuolla-kuolla, päättää elämääni, olla heräämättä huomenna, tai oikeastaan koskaan enää.

Halusin levätä siltä tuskalta, jota tunsin.
Ahdistukselta, joka piti minua kuristusotteessaan.

Hellittäen korkeintaan siksi aikaa, että ehdin pelätä sen seuraavaa paluuta.

Miten kertakaikkisen ihanaa olisi olla ei-mitään, ei-missään.

Tuntea ei-mitään.
Pelkkää tyhjää, olematonta.

Vuosia sitten vietin muutamia tunteja akuuttia itsemurhaa hautovan ihmisen seurassa.
Hän oli äiti.

Muistan ihmetelleeni silloin, miten kukaan, jolla on lapsia - etenkään pieniä lapsia - voi haluta kuolla? 

Eivätkö lapset ole syy jaksaa, vaikka olisi mitä vaikeuksia?
Eikö heidän takiaan halua taistella, kaikesta huolimatta?

Ja entä se suru, minkä jättää jälkeensä?
Se valtava loppuelämän taakka, jonka jättää omille lapsilleen kannettavaksi?

Miksi ihmeessä kukaan haluaisi sellaista?
Eikö vanhemman kuulu asettaa lapsensa aina etusijalle, toivoa heille hyvää?

Nyt ymmärrän.

Kun on tarpeeksi väsynyt tuskaan, ja uskoo tarpeeksi paljon siihen, ettei se tule koskaan hellittämään, millään muulla ei ole enää väliä.

Ei edes lapsilla.

Kun yrität ja yrität, muttei se johda mihinkään.
Kun toivot parempaa, kunnes pelkäät, ettei ole enää mitään jäljellä.

Ei toivosta, eikä sinusta.

Minä selvisin.
Siitäkin.

Niin, että olen edelleen täällä.
Minulla on lapsi, ja lapsella on äiti.

Miten kauan pelkäsin, että menetän hänet.

Kun odotin häntä, olin pitkään jokaikinen sekunti varma, etten kuitenkaan saa häntä syliin.
En lopulta, en oikeasti.

Hänet tullaan viemään minulta, koska tämä ei ollut vielä tässä.

Tunsin, että minulle on vielä lisää kärsimystä tulossa.
Jotain pahaa on luvassa.

Kaikesta siitä, mitä itse olen tehnyt.

Joutuisin vielä maksamaan siitä, millä tavalla olin kohdellut Miestä.
Mihin tilanteeseen olin hänet ja lapsemme järjestänyt.

Valitettavasti olin oikeassa siinä, että vaikka sain lapsen syliin asti, happily ever after ei alkanut siitä.

Oli edessä vielä kaikenlaista, minkä läpi oli rämmittävä.
Se rämpiminen jatkuu osittain edelleen.

Nyt on kesä taas.

Voin aukaista kämmenen, johon lapseni ylpeästi ojentaa keräämiään kukkia.

Hän kerää kukkia niin kuin pienet lapset keräävät, pelkän kukinnon ilman vartta.
Ei hahmota, miten varsi liittyy kukkaan, miksi se olisi mitenkään olennaista.

Alkukesästä hän oppi puhaltamaan voikukkia.
Hän ei taida vielä tietää, että silloin kuuluisi myös toivoa.

Mutta toisaalta, mitä hän edes toivoisi.

Ehkä iltapalaksi jäätelöä. Oman aidonkokoisen paloauton.
Päivisin hän toivoo eniten sitä, että hänen suurin sankarinsa palaisi töistä kotiin.

Minä toivon, että hän on tyytyväinen elämäänsä, nyt ja jatkossa.

 

Me tanssimme

Lapsemme on rakastunut yhteen Risto Räppääjä-elokuvaan.
Jokin siinä vetoaa häneen hämmentävän vahvasti.

Kenties värikkyys, näyttelijöiden korostettu puhetapa ja reaktiot.
Lapset päähenkilöinä. Ja musiikki, ennen kaikkea musiikki.

Tarttuvat laulut, niihin liitetyt hauskat koreografiat.
Harva se päivä hän haluaa katsoa ”Ristoo”, vain tätä yhtä tiettyä niistä.

Sunnuntai-iltapäivänä pieni, virkaintoisuudessaan vertaansa vailla oleva sormi nousee ylös.

Osoittaa ensin iskää, niin kuin aina.
Sitten se siirtyy minun kohdalleni.

”Äiti tanssii!”

Ja me tanssimme.
Mieskin, joka ei koskaan, missään tilanteessa tanssi.

Lapsi katsoo meitä molempia vuorotellen.
Hänen koko naamansa loistaa.

Hänen pieni kehonsa hakee rytmiä olohuoneen matolla.

Hän hytkyy, pomppaa, pyörii.
Nauraa, hihkuu innoissaan.

Hän tekee kaiken itselleen (ja taaperoille) tyypilliseen tapaan:
Täysillä tai ei ollenkaan.

Aurinko paistaa ikkunoista sisään, antaen lupauksen lisääntyvästä valosta.

Ja me katsomme toisiamme, tanssimme kukin omalla tyylillään, typerä virne kasvoillamme.

Hän ei tarvitse oikeastaan mitään muuta, kuin meidät.
Ei hienoja leluja, ei Leos Leikkimaata, ei itsetehtyjä syntymäpäiväkutsukortteja.

Kun hänellä on meidät, hänellä on kaikki.

Ja hänellä on.

Sain sen kaiken

 

Mitä tänne kuuluu, ovat monet kyselleet.

Lapsi kasvaa ja kehittyy. Keksii joka päivä kaikenlaista uutta, niin hyvässä kuin pahassa. Puhetta on alkanut viimeisen kuukauden sisään tulla valtavat määrät, uusia sanoja ilmestyy päivittäin useita.

Hän on uusissa tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa hitaasti lämpiävä hiljainen tarkkailija, kuten isänsä. Tuttujen kesken äärimmäisen herkästi syttyvä, innostuva ja kovaääninen, kuten äitinsä.

Hän palvoo isäänsä, haluaa tehdä kaiken juuri samalla tavalla kuin hän. On ilmiselvää, että he ovat toistensa mielessä aina ensimmäisenä ja viimeisenä. Minne he ikinä menevätkin, yhdessä tai erikseen.

Olen saanut masennusdiagnoosin ja aloittanut mielialalääkityksen sekä viikoittaisen terapian.
On ollut pitkä tie hyväksyä, että minä todella sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Minä. Kaiken tämän jälkeen.

Eräs ystäväni totesi, että hänen mielestään kaiken kokemani huomioon ottaen olisi pikemminkin ihme, jos en olisi sairastunut masennukseen, kuin se, että sairastuin.

Aloitan vuoden alusta osa-aikaisesti työt ja lapsi aloittaa osa-aikaisena päivähoidon. Olen kipuillut asiaa loputtomiin, mutta toivon, että lopulta tämä ratkaisu antaa meille molemmille mukavaa vaihtelua arkeen.

Joskus vuosia sitten ostamani body sopii nyt lapselleni.
Kun puin sen ensi kertaa hänen päälleen, katsoin sitä pitkään.

Se oli vuosikausia muovipussissa työnnettynä vaatekaappini perimmäiseen nurkkaan.
Juuri nyt se on pyykkikorissa käytön jäljiltä, eikä yksi sitkeä tahra meinaa millään lähteä.

Sain lopulta sen, mistä haaveilin niin kauan, niin kovasti.

Sain lapsen rakastamani ihmisen kanssa.
Minusta tuli äiti.

Minulla on lapsi, joka leikkii duplolegoilla. Niitä löytyy milloin mistäkin, myös joulukuusesta.
Lapsi, joka rakastaa juoksemista, Pupuaan ja kaikenlaisia työkoneita kaivinkoneesta roska-autoon.

Miltä se oikeasti tuntuu, millaista se on?

En koskaan ennen nauttinut elämästäni yhtä paljon samalla kun tunnen uupuvani sen alle.

En ole koskaan ennen ollut yhtä väsynyt.

En ole koskaan ennen tuntenut itseäni ja elämääni yhtä tarpeelliseksi.

En ole koskaan ennen halunnut yhtä palavasti olla yksin. Tehdä ihan mitä vain, käydä kaupassa, suihkussa, imuroida, siivota pahamaineinen ulkovarasto. Kunhan vain se tapahtuu rauhassa, keskeytyksettä, omaan tahtiin.

En ole koskaan ennen huvittunut yhtä usein arjessani, kaikinlaisissa pienissä ja ohimenevissä hetkissä.

En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta raivoa ketään kohtaan, kuin omaa lastani.

En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta iloa jonkun toisen ilosta tai onnistumisesta, kuin oman lapseni.

En ole koskaan ennen kerännyt (ja etsinyt) vastaavalla tahdilla kaksikymmentä kertaa päivässä iänikuisen samoja tavaroita paikoilleen, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, aloittaakseni taas alusta.

En ole koskaan ennen ollut yhdessä hetkessä aivan hurmaantunut jonkun ihmisen söpöydestä ja toisessa hetkessä kahdenkymmenen minuutin päästä täysin kypsä hänen tahtomisiinsa, "auttamiseensa" tai yleiseen järjenjuoksuunsa.

En ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten järjettömän paljon säätöä sisältyy normaaliin pikkulapsiarkeen. Kaikki se metatyön, aikatauluttamisen, organisoinnin, siivoamisen, ennakoinnin määrä. Mitä tehdään tänään ja huomenna, kumpi on lapsen kanssa silloin, mitä olisi kaikista tärkeintä saada tehtyä.

En ole koskaan ennen katsonut jotakuta tai hänen käytöstään niin suurella mielenkiinnolla ja ylpeydellä. Mitähän se seuraavaksi keksii?

En ole koskaan ennen tuntenut näin paljon syyllisyyttä. Kaikesta. Mistä vaan.
Mitä olen tai en ole. Mitä teen tai en tee. Mitä tunnen tai en tunne.

En ole koskaan ennen tiennyt, että ne kaikki kuvitelmat, joita kipeinä lapsettomuusvuosina pyörittelin päässäni. Merkit, joita olin näkevinäni kaikkialla. Siitä, että lapsen kanssa olen hyväksytympi, näkyvämpi, tärkeämpi, enemmän olemassaoleva kuin ilman. Että ne eivät olleet kuvitelmaa.

Ne tietynlaiset lempeät hymyt ja katseet, joita näin lapsen kanssa liikkuvien saavan tuntemattomilta ihmisiltä, missä tahansa. Ne myönnytykset työpaikalla, saatu sympatia kaveripiirissä, korostunut kiinnostus sukulaisilta, ymmärrys vierailta. Ne aavistukset, joiden toivoin olevan suureksi osaksi vain omassa päässäni, johtuvan tilanteestani, joka vain kärjistää näkemään kaikenlaista.

En ennen tiennyt, että ne ovat kaikki tässä yhteiskunnassa totta.
Se todella on niin, valitettavasti. Vaikkei se saisi olla niin, sen ei kuuluisi olla niin.
Onneksi en silloin tiennyt.

Jos jotain olen oppinut, niin sen, että lapsen saaminen, vauvavuosi ja pikkulapsiaika yleensä voivat olla suurten ristiriitojen ja vastakohtien aikaa. Ihanaa, mutta kamalaa. Ainakin itselleni ne ovat sitä olleet.

Ja se on ihan okei.
Niin voi olla, vaikka menneisyys olisi mitä tahansa.

Jos joku väittää muuta, häntä ei pidä uskoa.
Kiitollinen voi olla vaikkei aina jaksaisi, rakastaa voi samaan aikaan kun ahdistaa.

Kiitän sydämestäni kaikkia kuulumisten kyselijöitä ja täällä blogissa edelleen vierailevia.
Haluaisin kertoa niin monesta asiasta, mutta aikaa ja voimavaroja on hyvin rajatusti.

Toivotan rauhallista, mahdollisimman stressivapaata ja omannäköistä joulua.

Ennen kaikkea toivon, että jokainen lasta toivova saisi vielä joskus viettää joulua lapsensa kanssa.
Sydämeeni ei lakkaa sattumasta niiden puolesta, jotka eivät saa.

Jalkapallo

Tänä kesänä takapihallamme on jalkapallo.

Tahattomasti lapsettomana minulla oli tapana tarkastella kävelylenkeillä ihmisten pihoja. Ajauduin tekemään sitä etenkin kesäisin.

Tunsin katselevani sisään sellaiseen elämään, johon minulla ei ollut muuta pääsyä.

Ehkä eniten kaikista näyistä satuttivat juuri ne pihat, jotka olivat tällä hetkellä hiljaisia, vaan eivät selvästikään kauaa.

Hiekkalapiot olivat jääneet ämpärin kanssa esille.
Oli lähdetty päiväunille, ehkä väli- tai iltapalalle.

Potkulaudat, traktorit ja trampoliinit tönöttivät nurmikolla irvokkaina, suorastaan maireina.

Noillakin on.
Ja noilla.

Hei, tuolla on talo, jossa ei ole mitään merkkiä lapsesta!
Paitsi tuo autotallin takana oleva pitsiverhoinen leikkimökki.

Ne olivat mielessäni onnistuneiden ihmisten pihoja.
Niiden, jotka olivat saavuttaneet elämässään sen tärkeimmän.

Eilen illalla huomasin, että takapihallemme oli unohtunut lojumaan Miehen jalkapallo. Hän oli potkinut sitä poikamme kanssa aiemmin päivällä.

Mietin ensin pitkään, miksi näky tuntui minussa niin oudolta.

Sitten ymmärsin.
Meidän pihastamme oli tullut sellaisten ihmisten piha.

Tänään, lapsettomien lauantaina, mietin kuitenkin ennen kaikkea yhtä kohtaamista muutama viikko sitten.

Olimme poikani kanssa kahvilan kassalla.
Hän istui ostoskärryissä.

Edellämme oli kaksi iäkästä rouvaa, kaikesta päätellen ystävättäret.
Toinen rouvista oli jo maksanut ja lähtenyt tarjottimensa kanssa etsimään mieluisaa paikkaa.

Toinen rouvista oli maksamassa omaa kakkupalaansa.
Hänen silmänsä hakeutuivat poikani silmiin, ja jäivät kiinni.

Hän ei yksinkertaisesti saanut irroitettua katsettaan pojastani.
Poika tuijotti häntä takaisin uteliaan vakavana.

Rouvan kasvoille levisi aseistariisuva hymy.
Hän vaikutti unohtavan tyystin ajan, paikan ja tilanteen, missä oli.

”Voi oletpa sinä niin suloinen”, hän henkäisi.
Poika jatkoi tuijottamistaan suurilla tummilla silmillään.

Seurasi monenlaisia asiaan kuuluvia kysymyksiä.

Minkäikäinen poikani on. Sanooko jo sanoja. Käveleekö.
Ja minkäsväriset nuo silmät oikeastaan ovatkaan, nyt kun tarkemmin katsoo?

Kaiken tämän ajan hän tuijotti poikaani lumoutuneena, täysin kahvilan hälinän, takanaan kasvavan jonon ja odottavan ystävättärensä unohtaneena.

Hänen katseessaan oli jotain erityistä, mistä en kuitenkaan saanut kiinni.
Niin loputtoman pehmeää, hellää. Kuin poikani olisi ollut ihmeellisin asia, jonka hän on nähnyt.

Kaiken pysähtymisen ja ajan arvoinen.

Ja samaan aikaan katseessa oli jotain muuta.
Jotain, mitä en osannut sanallistaa.

Samaan aikaan hämmentyneen oloinen kahvilan työntekijä yritti kassalla saada selvyyttä, mitä minä haluan tilata.

En tietenkään halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta tai töykeältä, enkä antaa kuvaa, että rouva jollain tapaa häiritsisi tai olisi tielläni, joten vastailin parhaani mukaan vuoroin rouvan ja vuoroin kassatyöntekijän kysymyksiin rouvan seisoessa edelleen siinä paikalla, johon hän oli niille sijoilleen seisahtunut kohdatessaan lapseni. Siinä, missä oikeastaan minun kuuluisi olla ja maksaa tilaukseni.

”Sinä katsot minua niin tarkasti, voi hyvänen aika”, hän huokaisi.
Poika jatkoi tuijottamistaan.

”Mikä hänen nimensä on?” hän kysyi. Kerroin. ”Hauska tutustua”, hän esittäytyi koskettaen pientä kättä lempeästi, ”minun nimeni on Kaisa (nimi muutettu).”

Hymyilin. Juttelimme vielä hetken.

”Minulla kun ei ole omia lapsia”, hän sanoi lopuksi hiljaa.
”Eikä tietysti lapsenlapsiakaan.”

En keksinyt muutakaan sanottavaa, joten nyökkäsin, ja sanoin ”niin”.
Ymmärsin nyt, mitä hänen katseensa oli täynnä.

En tiennyt oliko se surua, vai pikemminkin haikeutta.
Sen tiesin, että siinä oli kaipausta.

”Oikein hyvää päivänjatkoa teille”, rouva toivotti lopuksi.
”Kiitos samoin teille.”

Tänään mietin häntä ja sitä, että minullekin olisi voinut käydä niin.

Se voisin aivan hyvin olla myös minä, joka aina vain, vuodesta toiseen katselee jalkapalloja toisten takapihoilla. Joka vuosikymmenten päästä kohtaa kahvilassa samanlaisen lapsen, samalla tapaa.

Saavuttamattomasta lumoutuen.

En surullinen

On ollut aikoja, kun blogi ei ole viikkokausiin käynyt edes mielessäkään.
Jolloin kaikki ylimääräinen on tuntunut sietämättömältä kuormalta, täysin ylitsepääsemättömältä.

On ollut myös aikoja, kun olen miettinyt blogia päivittäin.
Sitä, että on niin monia asioista, joista haluaisin jaksaa kirjoittaa.

Viime aikoina blogi on käynyt mielessä yhä useammin.
Se, haluaisin sanoa edes jotakin.

Vaikka edes vähän, jostakin.

Tiedän, että kuukausien hiljaiselosta huolimatta täällä käy päivittäin hämmentävä määrä ihmisiä kurkkaamassa, onko tullut mitään uutta. Kenties joku vasta tutustuu juuri löytämiinsä teksteihin.

Lapsemme oppi nukkumaan öitä vajaan vuoden ikäisenä.

Sitä ennen olin herännyt keskimäärin noin kahden tunnin välein, jokaikinen yö. Kuukausi toisensa jälkeen, kuunnellen milloin keneltäkin milloin mitäkin, minkä jälkeen aivan varmasti helpottaa.

Kun saa aloittaa kiinteät ruoat, niin varmasti helpottaa.
Ei helpottanut.

Kun lapsi lähtee enemmän liikkumaan, niin varmasti helpottaa, kun hän väsyy enemmän.
Ei helpottanut.

Kun lopettaa yöimetykset, niin varmasti helpottaa.
Helpotti hetkeksi, kunnes tuli eroahdistuskausi numero 29.

Viimeisen vuoden aikana olen oppinut monenlaista väsymyksestä.
Kuten esimerkiksi sen, että aiemmin en tiennyt siitä yhtikäs mitään.

Maanantaiaamut töissä pitkäksi venähtäneen sarjamaratonin jälkeen.
Töihin paluu kesäloman jälkeen, kun lomaunirytmi vielä väittää, että klo 22 on hyvä aika lähteä lenkille.

Ne tuntuvat toki hetkellisesti ikävältä ja raskaalta, mutta krooninen, massiivinen unenpuute on eri asia.

Kun väsymys saavuttaa tietyn pisteen, on hyvin vaikeaa olla enää ajattelematta mitään muuta, kuin sitä, miten väsynyt juuri sillä hetkellä on.

Silloin elämästä tulee pelkkää hetki kerrallaan selviytymistä.
Minuutista toiseen, tunnista toiseen, päiväunista toisiin.

Muistan edelleen poikani ensimmäiset pitemmät unipätkät.
Oma viiden tunnin yhtenäinen unipätkä tuntui uskomattomalta.

Kävin katsomassa klo 04.00, onko hän vielä elossa pinnasängyssään, omassa huoneessaan.

Muistan ensimmäiset kokonaiset yöt.
Ne olivat pelkkää euforiaa.

Voiko ihmisestä todella tuntua tältä? toistelin sekä mielessäni että ääneen.
Onko minusta tosiaan joskus aiemminkin tuntunut tältä? Jos on, niin en muista sellaista enää?

Olo oli äärettömän helpottunut.

Mieliala koheni huimasti. Suurin ahdistuksen terä taittui nopeasti.
Jaksoin tehdä päiväunien aikana muutakin, kuin vain kerätä itseäni tai sitä, mitä siitä oli jäljellä.

Toki niin kuin aina kun on kysymys pienestä lapsesta, kaikki on jatkuvassa muutoksessa.

Useita viikkoja jatkuneen loistokkuuden jälkeen meillä on nukuttu välillä hyvin, välillä huonosti ja välillä todella huonosti. Ei kuitenkaan enää samalla tavalla huonosti, kuin ennen.

Olemme lapsen kanssa olleet molemmat koko alkuvuoden ärsyttävästi on-off-kipeinä, ja se on tietenkin vaikuttanut uniin. Kuitenkin pohjavire öissä on ollut toiveikas. Taito nukkua ei ole kadonnut mihinkään.

Pitkään vastasin kaikille kysyjille, että meille kuuluu hyvää, niin paljon parempaa, kuin ennen.
Jaksan päivät paljon paremmin. Tunnen, kuinka kehoni elpyy, toipuu kokemastaan.

Minä olin vain niin väsynyt, totesin tuntien salaa selittämätöntä helpotusta.
Ei minussa olekaan mitään sen enempää vialla. Se oli vain väsymystä.

Noh.

Nyt tiedän, ettei se ihan niin ollutkaan.

Tämä ei ole pelkkää väsymystä, olen siitä varma.

Mitä tämä tuntemani ahdistus tarkalleen ottaen on, sitä en vielä tiedä.
Mutta se on olemassa, edelleen. Huolimatta siitä, että nukun nykyään tuhat kertaa paremmin.

Minulta on kerran kysytty suoraan vauvavuoden aikana kysymys, joka on epäilemättä ollut äänettömänä useampien huulilla, heidän kuunnellessaan meidän kuulumisiamme.

"Kaduttaako?"

En voi väittää, etteikö joinain yön pimeinä tunteina olisi tullut mieleen, että oliko missään tässä mitään järkeä. Helpommallakin elämässään olisi voinut päästä, ja ihan omilla toisenlaisilla valinnoilla.

Mutta vastaukseni on silti sama:
Ei kaduta.

Olen ahdistunut, ylikierroksilla ja erinäisiä ristiriitaisia syyllisyydentuntemuksia täynnä.
Lisäksi olen elänyt viimeisen vuoden tavoistani poiketen hyvin vahvasti hetkessä, päivästä toiseen.

Mutta (ensin sosiaalisesti ja sitten) tahattomasti lapsettomana olin kertakaikkisen, pohjattoman surullinen. Kokoajan. Elin elämääni kaiken aikaa menneessä tai vaihtoehtoisesti kaukana tulevassa, pysähtyen äärimmäisen harvoin juuri meneillään olevaan hetkeen.

Halusin lasta niin kovasti, etten usko, että mikään muu olisi saanut sitä surua sammumaan.
Sitä surua, elämäni suurinta, ei enää ole.

Tänään en ole surullinen.
Enkä enää pelkää.

Enemmän kuin tuhat sanaa

Pää on väsymyksestä pehmeä.

Yöt sujuivat jo paremmin, muutamia kertoja suorastaan loistavasti. 

Se järjetön euforia, jonka 6-7 tunnin yhtenäisestä unipätkästä voi saada.
(Toki havahduin pari kertaa siihen, miksei kuulu mitään. Kerran kävin katsomassa, hengitetäänkö pinnasängyssä vielä.)

Se sai pohtimaan, millainen oloni mahtaisi olla, jos olisin nukkunut jo pitempään paremmin.

Jos näitä öitä olisi takana jo viikkoja, ehkä kuukausia.
Miten voisin fyysisesti? Entä henkisesti?

Jo yhden hyvin nukutun yön jälkeen oli kuin joku olisi vihdoin sytyttänyt valot päälle. Tällaiseltäkö elämä voi tuntua, ihmettelin ääneen. Olin jo ehtinyt unohtaa, millaista sen on mahdollista olla.

Sitten tapahtui sitä kuuluisaa Jotain.
Ja sitten saimme vielä päälle flunssan.

Nyt olemme luisuneet takaisin alkutekijöihin.

Takaisin siihen samaan kierteeseen, jossa pitäisi jaksaa tehdä asioille jotain, jotta yöt sujuisivat paremmin. Pitäisi jaksaa tehdä muutoksia, jotka ehkä auttavat, ehkä eivät.

Mutta kun ei vain jaksa.

Kaikki voimat ovat jo tällä hetkellä käytössä, eikä niitä ole yhtään ylimääräistä.
Myös vara-akut huutavat tyhjyyttään.

Neuvolan mukaan vauvamme on eroahdistunut, eikä siksi hyväksy isäänsä esimerkiksi öisin lohduttamaan. "Sekin on vaihe", neuvolasta kerrottiin. "Hyvä uutinen on, että se menee ohi".

Kukaan ei vain tiedä, milloin.
Tunnin vai kahden kuukauden päästä.

Jos rehellisiä ollaan, välillä iltaisin tuntuu siltä, kuin olisin hukkumassa.
Etten jaksaisi enää yhtään, kun ei ole enää mitään, mitä antaa.

Uin mustassa, tahmeassa mönjässä. Se ympäröi minut kokonaan, ulospääsyä ei ole.
Pyristelen itseni tainnoksiin, haukon happea, kauhon kaikin voimin pysyäkseni pinnalla.

Mutta ei auta. Vauvalle on tehtävä jatkuvasti monenlaisia asioita, joihin kelpaan vain minä.
Hänet on laitettava illalla nukkumaan. Kun hän havahtuu, häntä on yritettävä tyynnyttää, saada jatkamaan unta.

Jotkut sanovat, että häntä pitäisi vain "koulia" uudelleen sietämään Miestä öisin.
Kuten teimme jo kerran viime vuoden puolella, tuloksenamme parempia öitä.

Sen lisäksi, ettei kumpikaan meistä - en minä eikä Mies - meinaa fyysisesti jaksaa tehdä sitä uudestaan, minun on äärimmäisen vaikea sietää vauvan itkua.

Se saa etenkin pitempään jatkuessaan minut sellaisen ahdistuksen valtaan, että jokin särkyy sisälläni.
Hätäännyn, alan voida pahoin, olemassaolosta tulee sietämätöntä.

Taannoin etsin tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Minulla ei ole (ainakaan vielä) diagnosoitu sellaista. Nämä ovat veteen piirrettyjä viivoja, neuvolapsykologini sanoi tarkoittaen rajaa pitkään jatkuneesta kuormituksesta (väsymyksestä, hormoneista sekä yleisestä mullistavasta elämänmuutoksesta) johtuvan mielialaoireilun ja diagnosoitavissa olevan synnytyksen jälkeisen masennuksen välillä.

Mutta olen melko varma, että jotain sellaista tässä on.

Törmäsin englanninkieliseen aiheesta kertovaan sarjakuvakirjaan nimeltä "Dear Scarlet - The Story of My Postpartum Depression" , jonka on tehnyt kiinalais-kanadalainen Teresa Wong.

Googletin ahnaasti kaikkia kirjan sisällöstä saatavilla olevia kuvia, sillä harmikseni sitä ei löydy kirjastosta. Harkitsen ostavani sen e-kirjana Amazonista, jotta pääsisin lukemaan kokonaisuuden.

Kuvat nimittäin puhuttelivat paljon. Tämä kuva on Google-haun tulos kyseisen kirjan yhdestä sivusta.

Se on kuva, joka puhutteli kaikista eniten.
Vihdoin jotain, mikä kuvastaa sitä kaaosta, mitä päivittäin tunnen.

Enemmän kuin tuhat sanaa, sen kuva todella kertoo.

 

Kohta on joulu

 
Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt kuukausia.
Kohta on jo joulu.

Muutamia kyselyitäkin on tullut blogiin, miten meillä menee.
Se on lämmittänyt mieltä kovasti.

Syy, miksi en ole kirjoittanut, ei ole se, että aika olisi vain lentänyt vauhdilla eteenpäin.
Että päivät olisivat vain vierähtäneet ohi huomaamatta.

Oikeastaan päinvastoin.
Välillä päivät ovat kulkeneet niin hitaasti, että sitä on vaikea kuvailla.

Viime kuukaudet ovat olleet itselleni vaikeita.
Voisi kai sanoa, että vaikeimpia koko vauvavuodesta.

Olen kamppaillut hyvin ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten aallokossa.

Olen miettinyt monesti, mitä vastata, jos kysytään, mitä kuuluu.
Mitä sanoa, miten kuvailla tätä, millaista elämäni tällä hetkellä on, mitä sisälläni tunnen.

Olen miettinyt, mitä tänne kirjoittaisin, jos joskus päiväuniaikaan mahdollisesti jaksaisin.

OIen halunnut olla rehellinen, se on selvää.
Ehkä juuri siksikin lauseita on ollut vaikea aloittaa, valikoida ensimmäisiä kirjaimia.

Ehkä minua myös jollain tavalla hävettää.

En tiedä, onko se juuri oikea sana, mutta tuntuu, ettei minulla olisi oikeutta tuntea näin.
Kokea asioita, niin kuin koen.

Olin valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseni hänet.
Ja nyt hän on siinä.

On vain ollut vaikeaa.

En voi sanoa, että elämäni raskainta aikaa, koska tahaton lapsettomuus ja sitä edeltävät vuodet olivat ihan eri tasolla kuormittavia, nimenomaan henkisesti.

Mutta vaikeaa siitä huolimatta.
Viime aikoina olen yrittänyt uskaltaa sanoa sitä myös ääneen, esimerkiksi kuulumistenkyselijöille. 

Sanomattakin selvää, etten koskaan ole tuntenut tämäntasoista väsymystä.

Sellaista, mikä ei lähtisi pois, vaikka saisin nukkua läpi kokonaisen yön, kaksi, kolme tai seitsemän.
Sellaista, joka lävistää tajunnan, hajauttaen kaikki ajatukset omituiseksi sekavaksi puuroksi.

Joka saa istumaan sohvalla päiväuniaikaan niin lamaantuneena, ettei kykene tekemään mitään.

Ei nukkumaan, syömään, lepäämään, rentoutumaan, lukemaan, kirjoittamaan, katsomaan sarjaa.
Kun pelkkä paikallaan oleminen ja istuminen on jo suorituksena melkein liikaa, kykyjen ja pystyvyyden äärirajoilla, rimaa hipoen.

Vauvavuosi on ollut raskaampi, kuin mitä olin odottanut.
Enkä mielestäni rakennellut erityisen ruusunpunaisia, epärealistisia kuvitelmia siitä.

Silti olen jaksanut huonommin, kuin olin kuvitellut.
Olo on tähän liittyen epämääräisen pettynyt, ja samalla syyllinen.

Olen jaksanut huonommin, vaikka olen saanut esimerkiksi Mieheltä enemmän tukea, kuin koskaan uskalsin toivoa. Niin, toisaalta enhän uskaltanut toivoa oikeastaan mitään.

Mutta en ole saanut sitä niin paljon, kuin olisin näköjään tarvinnut.
Mikä olisi ollut paljon, epärealistisen paljon.

”Miksi tehdä lapsia, jos niitä ei jaksa hoitaa”, luki kommentti jossain keskustelupalstalla vauvavuoden kuormittavuutta koskevassa uutisartikkelissa. Se jäi mieleen pyörimään moneksi päiväksi.

Asioita, jotka ovat vaikuttaneet meidän kokonaistilanteeseen, on varmasti monia.

Mies on joutunut tekemään pitkiä työpäiviä, vaikka pitää nykyään jopa viikonloput vapaata.
Arjessa ei ole erityisen vahvaa, jatkuvasti saatavilla olevaa läheisten turvaverkkoa.

Se, että nämä asiat olivat sinänsä jo tiedossa ennen raskautta, lisää syyllisyyttäni entisestään.

Väsymys värittää mieliala vahvasti, ja sitä kautta myös päiviä.
Sillä on valtava merkitys, sekä hyvässä että pahassa.

On päiviä, jotka ovat helpompia.
Silloin yleensä näemme ihmisiä, käymme jossain, joku käy meillä.

Tapaamme äitikavereita kahvilassa, sovimme leikkitreffejä samanikäisten kanssa, käymme perhekerhossa, muskarissa, kirjastossa, kaupassa tai naapurin kanssa lenkillä.

On päiviä, jotka ovat pelkkää selviytymistaistelua. Olemme esimerkiksi olleet vauvan kanssa vuorotellen kipeinä, ja silloin olemme pakotettuina pysymään kotona keskenämme, omissa oloissamme.

Välillä on ollut vaikeaa erottaa, miten paljon harmautta arjessa on normaalia, väsymykseen ja uuteen elämäntilanteeseen kuuluvaa.

Miten normaalia on, että tunteet ailahtelevat puolen tunnin aikana niin voimakkaasti, mukavasta lukuhetkestä silmittömään turhautumiseen, kun vauva ei suostukaan syömään tarjoamaani sosetta? Välillä en itsekään kestä perässä, olenko häneen ihastunut vai ärsyyntynyt.

Huonoimpina hetkinä olen jopa miettinyt, voisiko minulla olla synnytyksen jälkeistä masennusta.

Samaan aikaan on tuntunut vahvasti siltä, etten saisi ”valittaa”.
Sillä tämähän on juuri sitä mitä halusin, ja nyt vihdoin olen saanut sen.

Nämä asiat tuntuvat tietyssä mittapuussa niin mitättömiltä.
Se matka, minkä mekin olemme tulleet, ei ole vaipunut unholaan.

Mitä väliä, vaikka olisin väsynyt ja puutunut arkeemme, sentään minulla on terve vauva.

Minulla on hänen hymynsä, jota joka päivä katsoa.
Pienet jalat, joihin laittaa villasukat.

Sentään minulla on elettävänä se lapsiperhearki, jota niin monta vuotta halusin elää.

Olen kuitenkin huomannut, että on mahdollista tuntea samaan aikaa valtavaa kiitollisuutta, iloa ja rakkautta, mutta myös puuduttavaa tuskastumista, uupumusta ja suurta kaipuuta aikuista seuraa kohtaan.

Koska vaikka arki vauvan kanssa on ainutlaatuista kehitysaskelien seuraamista, se on samalla melkoisen monotonista, turhauttavaa ja myös yksinäistä. Sen intensiivisyys on välillä läkähdyttävällä tavalla liikaa. Sitä puolta vain harvemmin löytää esimerkiksi somesta. 

Somesta puheenollen. Vaikken onneksi juuri sitä selaa, välillä on tuntunut oman kasvaneen tuttavapiirini sisällä siltä, että kaikki muut samanikäisten äidit viettävät ihanaa, pumpulinhöttöistä vauvavuotta. Heidän vauvansa nukkuvat jo ihan mukavasti, syövät pohjattomasti ja viihtyvät jo kivasti itsekseen touhuten.

Ja samaan aikaan itse ihmettelen, miksei vauvani edelleenkään nuku tai syö kunnolla, ja viihdytän häntä viihdyttämästäni päästyäni, koska häntä ei kiinnosta leikkiä yksin, hän haluaa olla seurassa.

Herään eloon, kun saan rehellistä vertaistukea lähimmiltä äitiystäviltä. Heidän kanssaan on tilaa ja lupa sanoa, että tänään on ollut huono päivä, mikään ei oikein ole onnistunut, mikä on ottanut päähän.

He tietävät tismalleen, mitä tarkoitan.
He tavoittavat tunteen hyvin, koska tunsivat itsekin samoin viimeksi eilen tai ehkä tänä aamuna.

Olen tuntenut syyllisyyttä myös vauvan takia.
Joinain päivinä nimittäin tuntuu, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, vähiten hänelle.

Eihän hän ole tehnyt mitään väärää. Hän ylipäänsä on tässä maailmassa sen takia, että niin kovasti häntä halusin, ja minulla oli roppakaupalla hyvää tuuria, koska toiveeni toteutui.

Olen hakenut neuvolan kautta keskusteluapua.
Lastenhoitoapuakin olen vähitellen opetellut ottamaan vastaan enemmän.

Olen myös muutamia kertoja nähnyt ystäviä, kun Mies on ollut kotona vauvan kanssa.
Käynyt ravintolassa syömässä, kaupoilla, pikkujouluissa.

Se on tuntunut oikealta ja hyvältä. Olemme olleet vauvan kanssa symbioottisen tiivis kaksikko ihan tarpeeksi kauan, liiankin kauan. Ajoittaiset tauot tähän tuntuvat hyvin tervetulleilta. 

Olen varovaisen toiveikas, että myös yöunet olisivat pidentymään ja helpottumaan päin, pieniä hentoisia viitteitä tästä on jo saatu. Myös lyhyitä hetkiä itsekseen leikkiminen on mennyt hiljalleen eteenpäin.

Uskon, että edessä on parempia aikoja.

”Päivääkään en vaihtaisi pois”, saattaa joku luonnehtia aikaa vauvan kanssa.
Minä vaihtaisin montakin päivää.

Samaan aikaan on hetkiä, joita en ikimaailmassa vaihtaisi mihinkään, en mistään hinnasta.

Niitä hetkiä, kun olemme kolmestaan kotona ja höperöimme keskenämme. Vauva nauraa ja myös me Miehen kanssa nauramme, ihmettelemme häntä, joka on niin selvästi jo oma persoonansa, jolla on oma viihdyttävä huumorintajunsa. Tai kun ihmettelemme uutta taitoa, jonka hän vain yhtäkkiä osaa, tuosta noin vain.

Tuntuu kliseiseltä sanoa, että ne hetket tekevät huonoistakin hetkistä rämpimisen arvoisia, mutta niin se vain on.

Haluan toivottaa kaikille rauhallista, omannäköistä joulunaikaa.

Erityisen paljon haluan toivottaa sitä heille, joille tämä joulu on tyhjän sylin vuoksi vaikea ja kyynelien täyttämä. En ole unohtanut niitä jouluja, enkä koskaan tule unohtamaan.

 

Vedestä kiinni

On niin paljon, mitä haluaisin sanoa.
Kaikenlaista, mistä haluaisin kirjoittaa.

Ja kliseistä mutta totta, niin vähän aikaa.
Sitäkin vielä vähemmän käytettävissä olevaa aivokapasiteettia.

Haluaisin kertoa täällä monista eri asioista.
Sekä hyvistä, että huonoista.

Kuten vaikka siitä, kuinka joinain päivinä hän on hiljaa ainoastaan nukkuessaan, jos silloinkaan.

Hereillä ollessa jokainen hetki on täynnä ääntä, usein hyvin kuuluvaa sellaista. Hyväntuulista jokeltelua, mölinää, puhinaa, joikaamista, huokauksia, aivastuksia, naurua, komentamista. Testailua, millaisia eri kiljahduksia voikaan saada itse aikaan.

Tietysti myös erilaista tyytymätöntä käninää ja kitinää, itkuakin. Viime aikoina erityisesti turhautunutta ähinää ja kivahtelua, kun hän ei omasta mielestään etene haluamallaan tavalla.

Sillä hän tosiaan olisi menossa, aivan kaikkialle.
Jos hän itse saisi päättää, en ole varma olisiko hän edes Suomen rajojen sisäpuolella enää.

Hän haluaa nähdä kaiken ja koskettaa kaikkea näkemäänsä.
Hän haluaa sen itselleen, omaan käteen ja siitä suuhun.

Hänen mielestään kaikki olemassaoleva on lähtökohtaisesti hänen, ja hänen käsiinsä tutkittavaksi tarkoitettu. Hänellä on rajaton luottamus omaan suuhunsa eikä pienintäkään epäilystä, etteivätkö esimerkiksi hänen itsensä kokoinen tyyny tai minun kyynärpääni mahtuisi sinne.

Miehen nähdessään hänen kasvonsa silmiä myöten loistavat, suu muikistuu vallattomaan virnistykseen. Jälleennäkemisen riemu on yhteinen.

Ylipäänsä hän vaikuttaa usein virkistyvän muista ihmisistä.

Vieraista, tai vieraana kylässä olosta.
Siitä, että pääsee näkemään jonkun muun naamaa, kuin minun.

Toisinaan kaverin tai sukulaisen tullessa kylään hän suorastaan villiintyy.
Eräänäkin kertana hän nauraa tikahtuakseen, kun perheystävä näyttää hänelle leluja.

Ei tee mitään muuta, kuin näyttää hänelle yksitellen leluja.
Niitä samoja, jotka hän on nähnyt noin tuhat kertaa aiemminkin.

Olen käyttänyt tilaisuutta hyväkseni ja vetäytynyt lajittelemaan pojan vaatteita, vaihtamaan isompaa kokoa käyttöön. Pakko saada tehtyä. Hihat ovat jälleen kerran jäämässä lyhyiksi, housut kiristävät vyötäröltä.

Hyvin monia asioita on nykyään vaikeaa aloittaa, saada aikaiseksi.
Väsymys painaa silmiä, vaatii oman päivittäisen veronsa.

Poika vaatii hereillä ollessaan eri tavalla huomiota, kuin nuorempana.
Hänen nukkuessaan on usein pakko saada hengähtää, levätä.

Siksi on käytettävä tarkkaan ne hetket, jotka vaativat minkäänlaista isompaa ajatustyötä.
Ja etenkin ne hetket, kun kokee pystyvänsä sellaiseen.

Ylipäänsä hetket, kun

a) jaksan ja
b) voin

hyvällä omallatunnolla keskittyä jonkin asian tekemiseen, ovat ymmärrettävästi tiukassa.
Niistä on tullut harvinaista herkkua. Lähestulkoon valuutaksi kelpaavaa, kuten myös unesta.

Muistan yllättyneeni, kun ensimmäisten huumaavien päivien ja viikkojen jälkeen en enää halunnutkaan tuijottaa häntä kaiken aikaa. Halusin, suorastaan janosin kiperästi aivoilleni jotain muuta ajateltavaa.

Hän on arvokkainta, mitä on.

Mutta minulla on oltava myös jotain omaa.
Jotain, mikä ei koske häntä, mikä ei liity häneen millään tavalla.

Muistan ajatelleeni, että antakaa minulle mitä vain. Siilien sielunelämää koskeva luontodokumentti, betonielementeistä kertova tiedeartikkeli, puunrunkoja ylistävä runokokoelma, podcast unitulkinnasta.

Minä luen, katson ja kuuntelen ne ahmien (jos saan jostain aikaa tehdä niin).

Olen aina ollut kiinnostunut monenlaisista asioista. En halua menettää, unohtaa sitä.
Se tuntui yhtäkkiä tärkeältä silloin. Tuntuu edelleen.

Hän on niin kiinteä osa minua. Hän on aivan kaikessa, kaikkialla. Sekä mielessä että konkreettisesti.
Kaikki pyörii hänen ja vain hänen ympärillään.

Juuri siksi tarvitsen myös pieniä hetkiä, kun ajattelen muuta.
Vaikkapa samalla, kun viikkaan hänen pieniä vaatteitaan pois.

Pojan kikatus kaikuu korvissani jatkuvana virtana.
Kun hän nauraa, maailmassa on kaikki paikoillaan ja hyvin.

Lopulta on mentävä olohuoneeseen katsomaan, kun olen aikani kuulostellut menon yltyvän yhä vain hervottomammaksi.

Siellä he nauravat kaikki kolme katketakseen lattialla. Poika, Mies ja ystävämme.
Pojan nauru, se tarttuu holtittomasti muihin hänen ympärillään.

En ole koskaan nähnyt Miehen nauravan noin.
Hän pyyhkii vettä silmistään yhä uudestaan ja uudestaan, samoin kuin ystävämme.

Sisälleni syttyy pari uutta tähteä.
Vain itse tiedän sen, mutta ne ovat siellä yhtä kaikki.

Haluaisin sanoa:

"Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitin?
Tätä halusin elämäämme lisää. Iloa, naurua, no, elämää.

Tiedän, että sen hinta on ollut kova.
Mutta se tuntuu myös hyvältä, eikö tunnukin?" 

En sano mitään.

Liityn mukaan nauramaan.
Kuvaan puhelimella videon muistoksi.

Tämän hetken haluan muistaa.
Tiedän muistavani ilmankin.

Iltaisin suihkussa hän yrittää ottaa kädellä vedestä kiinni.

Tottakai, onhan kaikki muu hänen näkemänsä ollut käsin tavoitettavaa, ja kaikkein mieluiten vieläpä suuhun laitettavaa.

Ihmetys on kova, kun veden kanssa se ei jostain syystä onnistu, vaikka kuinka yrittää.
Kerta toisensa jälkeen se pakenee pieniä sormia ja niiden voimakasta tarttumisotetta.

Edelleen pysähdyn ihmettelemään sitä, että tällä hetkellä elämäni keskiössä on ihminen, jolle sellainen asia kuin veden olomuoto ja ylipäänsä olemassaolo on uusi, ihmeellinen asia.

 

Täyttä

"No, miltä tuntuu olla pienen vauvan äiti? " kysyy sukulaisnainen yllättäen kesäjuhlissa.

Vastaan rehellisesti, että se riippuu paljon valloillaan olevasta hetkestä.
Tilanteesta, jossa asiaa tiedustellaan.

"Juuri nyt."

"Se tuntuu hyvältä", totean.

Aurinko paistaa hattarapilvien lomasta. Lautasella on mansikkakakkua, ja poikani kiertää sylistä syliin jokeltaen innoissaan kaikille. Hänen kikatuksensa saa jokaisen vastaantulevan sydämen sulamaan.

Kaikkein eniten omani.

Kohta on aika nukuttaa hänet vaunuihin ja jättää isälleen siksi aikaa, kun menemme saunaan naisten kesken.

Aina en kuitenkaan vastaisi yhtä rennon yksioikoisesti tämän tuntuvan hyvältä.
Mutta vaikkei se tunnu aina pelkästään hyvältä, joka kerta se tuntuu oikealta.

Olemme olleet vauvan kanssa Miehen töiden takia paljon kahdestaan. Vaikka Mies auttaa kotona ollessaan kaikessa mahdollisessa, hän on tällä hetkellä kotona hyvin vähän.

Yhtälö on hankala. Yritämme tavata lähes päivittäin jotakuta sukulaista tai ystävää.
Muuten tästä ei tulisi mitään, sillä aikuisten ihmisten näkeminen pitää minut järjissäni.

Elämä on hyvin täyttä.
Aamut, päivät, illat ja yöt ovat kaikki täynnä häntä.

Päiväuniaikaan olen usein niin väsynyt, etten jaksa kuin hengittää.
Kotityöt jäävät, annan niiden olla päiväkausia ilman omatunnontuskia.

Hän imee minusta maidon lisäksi kaiken muunkin, minkä irti saa.
Välillä tuntuu, että hän tyhjentää minut kuin ilmapallon, imee kuiviin.

Niin, ettei mitään jää jäljelle, kukaan muu ei saa minusta irti mitään.
Ei ole mitään, mistä antaa.

Pinnistelen päivät, venyn, kestän, puren hammasta.
Taistelen ristiriitaisina poukkoilevien, jatkuvasti yli ryöpsähtelevien tunteiden aallokossa.

Olemme saaneet viime aikoina huomata, ettei meillä ole enää ameebamaista vastasyntynyttä.

Meillä on ponteva ja jäntevä, joka suuntaan kurkottava pöllönpoikanen, joka ei olisi hetkeäkään aloillaan, jos itse saisi päättää. Joka haluaisi itselleen ei enempää eikä vähempää kuin kaiken, minkä näkee.

Erityisesti minut.

Hänen pulleat käsivartensa huitovat jatkuvasti joka ilmansuuntaan ja ojentautuvat kaikkialle.
Hänen hämmentävän vahvat sormensa hakevat jatkuvasti jotain, mihin tarttua, mitä vetää suuhun.

Hänen iso päänsä nousee jo korkealle tähystysasentoon mahallaan ollessa, tarkat silmänsä pitävät kirjaa kaikesta, mitä ympärillä tapahtuu, kuka menee mihinkin, tekee mitäkin.

Ja ennen kaikkea, missä minä olen.

Hän ei enää nukahda mihin sattuu, milloin sattuu.
Hänet pitää nukuttaa.

Ja siinä piilee heikkouteni.
Kaiken muun kestän joten kuten, mutta jostain syystä en sitä, jos en saa häntä nukkumaan.

Saatoin aavistaa, että vauvan myötä täyttä tulisi olemaan päivien lisäksi myös pään sisällä.

Osasin jokseenkin ennustaa, että elämään tulee astumaan moninaisten, läkähdyttävän voimakkaiden onnen tunteiden lisäksi myös moninaisia toisenlaisia tunteita, voimakkaita nekin.

En tietenkään silti osannut täysin kuvitella, millaista se on.

Tuntea valtavaa, vavisuttavaa ihmetystä ja iloa siitä, että hän on ylipäänsä olemassa.
Nauraa suoraan sydämen pohjasta tulevaa naurua hänen suloisille kujeiluilleen.

Ja viiden minuutin päästä hukkua raastavaan turhautumiseen ja epätoivoon, kun hän ei nuku, vaikka mitä tekisin. Neuvottomuuteen, kun en enää tiedä, miten jaksaisin kaivaa jostain voimaa yrittää jotain muuta.

Sillä jos hän ei nuku, hän on pian sietämätöntä seuraa.

Olen viime aikoina oppinut, ettei kaikkien aamujen, päivien ja iltojen viettäminen yksin muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa viikkokausia ole mitään verrattuna siihen, millaista on viettää aamut, päivät ja illat yksin muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa, joka ei ole nukkunut, ja on siksi kiukkuinen kuin ampiainen.

Olen aina pitänyt itseäni melko voimakkaasti tuntevana ihmisenä, mutta hänen tulonsa jälkeen ollaan siirrytty toisille leveleille.

Eräänä iltana Mies tulee kotiin myöhään, kuten tavallista.
Työt täytyy saada tehtyä, isyyslomaa ei ole samalla lailla mahdollista pitää, kuin monilla muilla.

Ymmärrän sen, ja samalla en ymmärrä lainkaan.

Hän on usein aluksi hieman hukassa, etsii paikkaansa suhteessa meihin.
Meistä on tullut niin tiivis kaksikko, ettei väliin meinaa mahtua.

Miehen ollessa suihkussa nukutan poikaa.
Hän ei halua nukkua, häntä kiinnostaa kaikki muu enemmän.

Oma käsi, jalka, lelu. Koristetyyny, seinä.
Oma sormi ja ääni, kattolamppu. Minä.

Ja tässä sitä taas ollaan. Me kaksi, pimeässä huoneessa.
Jälkeen kerran olen yksin ja pitäisi jaksaa, aina vain.

Väsymys laittaa värikynää joka asiaan.

Vaikka se on totta, että näin on ollut viime aikoina usein.
Vähän liian usein.

Hän on Miehen kanssa parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut.
Ja samaan aikaan välillä hän ajaa minut järjiltäni.

Vaunujen heijaaminen muuttuu turhan tiivistahtiseksi, otteet hieman kovakouraisemmiksi.

Lopulta nostan hänet vaunuista. Teen sen yllättäen, varoittamatta.
Hän säikähtää liikkeen nopeutta ja ennustamattomuutta, ei ole tottunut siihen.

Hän alkaa itkeä.

Mies kuulee ja tulee katsomaan.

Sanat halkovat ilmaa kuin veitset.
Ne ovat yhtä teräviä, kärkkäitä, pistäviä.

Tulevatko ne tosiaan omasta suustani?
Ennen en olisi sanonut näin, siitä olen varma.

Sähisen karvat pystyssä kuin häkkiin ahdistettu turkiseläin.
Olen väsynyt, auta minua, minun pitäisi sanoa, mutta sanon jotain aivan muuta.

Mies ei lähde mukaan riitaan, ottaa vain vaitonaisena pojan syliinsä ja menee nukuttamaan häntä.

Ensin tulee totaalinen turtumus.

Pitkään en tee muuta kuin istun paikoillani, hämmentyneenä siitä, ettei minun kai tarvitse tehdä juuri nyt mitään. Ei yrittää viihdyttää, lohduttaa, ilahduttaa tai tyynnyttää.

Se tuntuu oudolta. Jostain syystä se muistuttaa minua ajoista heti pojan syntymän jälkeen, kun olisin voinut vannoa tuntevani hänen liikkeensä edelleen kohdussa, sisälläni.

Ja niistä ajoista, kun en herättyäni muutamaan ensimmäiseen sekuntiin muistanut, että minulla on lapsi. Kun hetken löi tyhjää, ennen kuin muistin ja yhdistin, että tuo ääni, jonka kuulen, on lapsen itkua.

Lapsen, minun lapseni.

Pojan huoneesta kuuluu enää vaimeita inahduksia ja kuiskauksia, kunnes ne vähenevät, loppuvat kokonaan. Pian sen jälkeen tulevat kyyneleet, itsesyytökset.

Miten saatoin kohdella häntä niin, tiedostaen aivan hyvin, että hän todennäköisesti pelästyy?

Eihän hänellä tällä hetkellä ole maailmassaan juuri muuta kuin minut.
Sitä suuremmalla syyllä en voi olla tällainen, näin epävakaa, yksi surkea, märkä rätti.

Halusin niin kovasti saada hänet.
Minun pitäisi jaksaa paremmin.

Jonkun oma

Vuosia kirjahyllyn päällä istunut Pupu on iloinen.

Se ehti odottaa toimettomana kauan.
Ensin viattomana heräteostoksena, myöhemmin totaalisen epäonnistumisen surkeana merkkinä.

Välillä meni kuukausia, ettei kukaan vilkaissutkaan sitä päin. Se olisi sattunut liikaa.
Senkin mielestä joulut olivat aina juhlista pahimpia.

Pitkään se toivoi saavansa joskus omistajan.
Jonkin muun tarkoituksen, kuin söpönä koristeena olemisen.

Nyt sillä on sellainen.

Uniaikaan pienet sormet hivelevät sen silkkisiä korvia.
Tunnustelevat pehmeitä tassuja, painavat pään poskeaan vasten.

Voisin vaikka vannoa, että sen perusilme näyttää erilaiselta nykyään.
Se on onnellinen.

Se on viimeinkin jonkun oma.

Siinä

Väsymys. Toisina hetkinä se tuntuu enemmän, kuin toisina.

Tänä iltapäivänä se pakottaa silmien takana, jyskyttää päätä.
Saa ajatukset tahmeiksi, muistin pätkimään.

Se saa mielessä pyörimään ristiriitaisia ajatuksia.
Onko minulla lupa olla poikki huonosti nukutun yön jälkeen?

Saanko sanoa, että olen väsynyt, kun samaan aikaan tämä on juuri sitä, mitä niin kauan halusin?
Olenko kiittämätön, jos haaveilen kolmen tai edes kahden tunnin yhtenäisestä unipätkästä?

Tänään olen joutunut pinnistelemään Miehen työpäivän ajan.
Enemmän kuin haluaisin myöntää. Välillä — hyvä on, tosi usein — tunnen siitä syyllisyyttä.

Haluaisin olla vauvalle paras versio itsestäni, aina.
Jaksaa leikkiä, puuhata, ilmeillä, hymyillä loputtomiin.

Samaan aikaan tiedän sen olevan mahdotonta.

Myöhään iltapäivästä olen juuri imettänyt vauvan, ja hän makaa kainalossani sängyllä.
Kaiken järjen mukaan seuraavaksi olisi päiväunien aika.

Vauva on rauhallinen, väsyneen oloinen.
Luulen hänen olevan nukahtamisen kynnyksellä, kun hän yhtäkkiä virkistyy ja alkaa hymyillä.

Hän katsoo minuun ja hymyilee kasvot loistaen, omaa kujeilevaa, hassua hymyään.
Ihan kuin aavistaisi tämän olevan yllättävä veto.

Tiedustellessani, mitäs ihmettä hän nyt meinaa, hymy levenee entisestään.
Täyttää pienet kasvot kokonaan niin, ettei milliäkään jää sen ulkopuolelle.

Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Hän vain vaikuttaa olevan liikuttavan tyytyväinen siinä, missä on, minussa kiinni.

Hymyilen hänelle takaisin.
Samalla huomaan itkeväni.

Olen järisyttävän onnellinen.

Väsymyksellä ei ole enää painoarvoa, se on toissijaista. 
Kaikkein onnellisimmaksi tulen, kun näen hänen olevan iloinen.

Tiedän, että niin se on, ja niin tulee aina olemaan, tästä eteenpäin.

Mitään muuta en toivo niin paljon, kuin hänelle elämää, johon hän voi olla tyytyväinen.
Kokea ilon hetkiä, terveyttä, onnistumisia, välittämistä. Mitä ikinä ne hänelle tarkoittavatkaan.

Kuluu muutama päivä.

Harvinaisen yleistyytymättömän, itkuisen illan päätteeksi otan vauvan viereeni sängylle.
Hän imee hetken, muttei halua enempää, minkä ilmoittaa hyvin kuuluvasti.

Hän vääntelehtii levottomana. En tiedä, mikä hänellä on, vaivaako vatsa.
Silitän hänen silkinpehmeää otsaansa, yrittäen saada häntä rauhoittumaan unille.

Sitten hän hiljenee.

Katsoo suurilla suoraan minuun, lukitsee silmänsä omiini.
Se katse lävistää, riisuu täysin paljaaksi.

Hän vain makaa siinä kaikessa rauhassa, ja katsoo minuun vakavana.
Tyynesti, tarkkaan, koko elämänsä minuun luottaen.

Sen asian äärellä tuntee itsensä niin pieneksi.
Ei auta muu, kuin toivoa olevansa luottamuksen arvoinen.

Tunnen, kuinka kyyneleet valuvat valtoimenaan pitkin poskia.

Hän on niin puhdas, niin viaton, niin alussa vasta.
Ja hän luottaa minuun, meihin, koska hänen täytyy, koska se on hänellä soluissa.

Miten uskomatonta on, että hän on nyt siinä.
Että olen saanut hänet, näin valtavan onnen.

Se kaikki saa minut hiljaiseksi.
Tuntemaan asioita, joille ei ole sanoja.

Tyyny kastuu kyynelistä. Vauva ei irrota katsettaan kasvoistani. Nuku vaan, nuku, kuiskailen, en halua hänen hämmentyvän oudosta näystä, vaikka ei se näytä häntä haittaavan.

Ja niin me katselemme toisiamme hämärässä makuuhuoneessa.
Minä sumeita silmiäni pyyhkien, hänen silmänsä kirkkaina kuin talvinen tähtitaivas.

Kunnes pian hänen raajansa rentoutuvat, silmäluomet alkavat lupsua.
Hän vilkaisee minuun vielä kerran, ennen kuin unen maailma vie voiton, kutsuu mukaansa.

Opin, ettei onni ole aina kevyen ilmavana sisällä leijaileva tunne.
Ettei onni oikeastaan tarkoita sitä, että olisi huolista vapaa.

Tässä onnessa ei ole mitään kepeää.

Tämä onni on jykevää, puristavaa, rusentavaa.
Kuin se sukulaisnainen, jonka halauksessa pelkäät joka kerta kylkiluidesi puolesta.

Tämä on painossaan, väkevyydessään vertaansa vailla.

Hän on siinä, vihdoinkin.

Aika

Hän on muuttanut suhtautumistani aikaan.

Ennen häntä tuntui, että tein päivät pitkät asioita, joita olin tehnyt tuhansia kertoja ennenkin. 

Heräsin, ajoin töihin, tein töitä enemmän tai vähemmän ajatuksissani. Istuin palavereissa, söin lounasta, pyysin työkavereita kahvitauolle. Viestittelin Miehen kanssa, mitä syödään, meneekö hänellä myöhään. Ajoin kotiin, palauduin sohvalla lojuten. Etsin jääkaapista aineksia ja kehitin niistä ruokaa. Viestittelin lähimmäisten kanssa, ehkä soitin jollekulle tai joku soitti. Kävin ehkä lenkillä, yksin tai jonkun kanssa. Kävin suihkussa, ehkä kaupassa. 

Maksoin laskuja, selasin uutisia, luin kirjaa. Mietin mitä huomenna syödään, mitä viikonloppuna, mitä syön töissä. Suunnittelin tulevaa, kesäkukkien ostoa tai niiden pois korjaamista tai jonkun syntymäpäivälahjaa. Viikonloppua tai seuraavan loman ajankohtaa, jolloin olisi aikaa olla suunnittelematta. Olla vain, saunoa ja suudella. Tein iltapalaa ja katsoin Miehen kanssa vielä toisen jakson sarjaa, vaikka ei olisi pitänyt. Menin liian myöhään nukkumaan. 

Päivät kasvotonta massaa, vuodet kuin keskenään samanlaisia, kehittämättömiä valokuvia. Ihan hienoja, mutta vailla mittasuhteita. Ilman peiliä, joka näyttäisi kontrastin. 

Syntymäpäiväjuhlia tuli ja meni, mutta kaikki pysyi näennäisen muuttumattomana. 

Yhtäkkiä sylissäni on ihminen, joka näkee ja tekee jatkuvasti asioita vasta ensimmäistä kertaa. 

Joka ei ole koskaan ennen nähnyt ilmapalloa, peilikuvaansa tai edes ovenkahvaa. Jolla ei ole aavistustakaan, mitä on ruoho, hiekka tai räntäsade. Mikä on lintu, pilvi, pyörä tai televisio. 

Asioita, joita hän on tähän mennessä kokenut, on niin valtavan paljon vähemmän, kuin mitä on vielä kokematta.

Vaikka kyllä hän silti jo jotain tietää. 

Hän tietää, että kun häntä kannetaan kohti sänkyä ja asetellaan kylkiasentoon, suun voi avata jo valmiiksi, sillä pian nälkä helpottaa. 

Hän tietää, että joskus voi kesken hyväntuulisen touhuilun yllättää ja kiljaista keuhkojen pohjasta sydäntäsärkevän parkaisun, ja jatkaa sen jälkeen hymyilyä ihan muina miehinä. Silti jotain todennäköisesti tapahtuu, joku reagoi, tulee katsomaan, juttelemaan. 

Hän tietää, milloin on aika väläytellä kaikkein lumoavimmat hymyt, näyttää kaikki mahdolliset tähän asti opitut ilmeet ja temput: silloin, kun isän kasvot näkyvät, ja silmät katsovat silmiin. 

Ajankulku, lahjomattomuudessaan vankka ja vääjäämätön. 

Kuulen sen kohinan korvissani, joka päivä. 

Haluan hänen kasvavan, oppivan ja kehittyvän. Samaan aikaan kauhistun, kun hän tekee niin. 

Hän täyttää kuukauden vain yhden kerran. Käyttää pienintä vaate- tai vaippakokoa vain muutamia ohitsekiitäviä viikkoja. Hänen ensimmäinen hymynsä kestää vain yhden väläyksenomaisen sekunnin ja ennen kuin huomaankaan, se on jo ohi, sulautunut nykyisyyteen. 

Hän pakottaa omaksumaan uudenlaisella, hyvin konkreettisella tavalla, että eteen tulevat hetket todella ovat ainutlaatuisia, eivätkä enää palaa. Jotkin asiat saattavat toistua ja toistuvatkin lukemattomia kertoja, toiset - tällä hetkellä yllättävät monet - eivät koskaan. 

Yritän epätoivoisesti taltioida kaikenlaista, niitä virstanpylväitä, mutta myös tavallista arkea. Itselleni muistoksi ja muiden iloksi, mutta myös hänelle itselleen. Näpsin kuvia ja videoita siihen tahtiin, että saan jatkuvasti varoituksia tallennustilan loppumisesta. 

Silti aina ensin muistan katsoa ilman linssiä, paljaalla silmällä. 

Monet asiat jäävät tallentumatta muistikorteille, koska en vain malta lopettaa katsomista. 

Sen mitä näen, suljen syvälle, sydämen ytimeen asti. 

Hän

Hän on kuin pieni eläimen poikanen. 

Kissan-, koiran- tai karhunpentu. 

Hän tuhisee, ähisee ja kitisee. Vikisee, vinkuu ja ujeltaa. Unissaan hän huokailee, ynisee ja tuhahtelee. 

Kuorsaa vaimeasti, mikä on uskomattoman hellyyttävää kuultavaa. 

En tiennyt, että pienistä vauvoista lähtee näin paljon erilaisia ääniä, kokoajan. 

Välillä hän itkee niin, että pienet pulleat kasvot vääntyvät umpisolmuun, pieni suu aseistariisuvaan mutruun. Usein ääni vaimenee jo siinä vaiheessa, kun hän pääsee tarpeeksi lähelle rintaani, suu avautuneena valmiiksi ammolleen.

Välillä ratkaisu löytyy kosketuksesta. Kuten isänsä, hän rakastaa silityksiä, jatkuvaa liikettä iholla. 

Erityisesti päästä, mutta mikä tahansa käy. 

Mielihyvän tunne, kun hänet saa tyyntymään, on naurettavuuteen asti huumaava, saatu tyydytys mittaamaton. 

Hänessä on jotain jäntevää ja vankkaa. 

Selittämättömällä tavalla kestävää, horjumatonta.

Ei ole vaikeaa uskoa, että juuri hän vaikutti jo alussa neljästä vaihtoehdosta varmimmalta. 

Tuoresiirrossa siirretään alkioista se, joka näyttää biologin mielestä parhaimmalta, niin muistan lapsettomuuspolin lääkärin sanoneen. 

Hän oli sellainen, ja ymmärrän, miksi. 

Joskus mikään tähän asti opittu temppu auta, enkä tiedä, mitä tehdä. 

Se on raastavampaa, kuin ikinä osasin kuvitella. 

Lohduton itku kaikuu samanaikaisesti kehoni ulkopuolella ja sen sisällä. Ravisuttaa perustuksia, rajojani solutasolla, saa ne vavahtelemaan avuttomina, etsimään jotain, mitä tahansa ratkaisua. Teen kaikkeni, että saan itkun loppumaan. 

Yleensä se riittää. 

Kun hän syntyi, hän oli samaan aikaan täysi arvoitus, ja toisaalta tuntui jollain merkillisellä tapaa tutulta. Arvoitus hän on edelleen, mutta tuntuu päivä päivältä tutummalta.  

Kuin olisimme tunteneet paljon pitempään, kuin hänen ikänsä verran. 

Ja olemmehan me.

Silti pitkään tunsin, että me Miehen kanssa hoidamme lasta, jonka joku muu on saanut. Ikään kuin sijaistamme joitakuita. Kunnes jossain vaiheessa ne jotkut oikeat vanhemmat, jotka oikeasti tietävät, mitä tekevät, saapuvat ja ottavat ohjat. 

Vasta viime viikkoina olen kunnolla alkanut sisäistää, ettei keitään muita ole tulossa. 

Hän todella on meidän, meistä. Hän kuuluu meidän luoksemme. 

Synnytyslaitoksella häntä katsoessani ymmärsin jo varhain sen tosiasian, että siitä huolimatta hänet voidaan ottaa minulta pois. 

Hän voi sairastua vakavasti, nyt tai tulevaisuudessa. Hänellä voi tälläkin hetkellä olla jokin pahasti pielessä sisällään. Jotain, mikä huomataan vasta myöhemmin, tai ehkä liian myöhään. Jokin väärässä paikassa, kasvain, tukos, ahtauma. 

Hän voi kuolla. 

Koska tahansa, niin kuin kuka tahansa meistä. 

Sairaalassa, kaiken avun ulottuvilla ratkaisin asian täydellisellä kieltämisellä, jota edelleen harjoitan. 

Hänelle ei voi tapahtua mitään pahaa. Ei yksinkertaisesti voi. 

Se ei ole mahdollista, ja siksi voin olla rauhallisin mielin. 

Kaikki muu olisi täysin sietämätöntä, nyrjäyttäisi jonkin sisälläni asentoon, josta tiedän, ettei ole paluuta. En kertakaikkisesti pysty, suostu käsittelemään asiaa muulla tavoin. 

Hän. 

Joka päivä hänestä hahmottuu pieni osa lisää. 

En malta odottaa, että tapaan hänet viikon päästä, kuukauden päästä, vuoden päästä, viiden vuoden päästä. Toisaalta toivon, että joku pysäyttäisi ajan, ja voisimme aina olla näin, hän aina tuollainen, kuin hän nyt on. 

Kun Mies nostaa hänet käsivarsilleen ja katsoo häntä, nauraa, hymyilee, se tuntuu juuri siltä kuin olin aina kuvitellut. Ja vielä vähän enemmän. 

Katson heitä, paljon ja usein. 

Silloinkin, kun olisi paljon järkevämpää tehdä jotain muuta. 

Minun on pakko katsoa heitä. 

En vain voi olla katsomatta.

Tunnelmia

"Olen havainnut sellaisen paradoksin, että jos rakastan kunnes tekee kipeää, kipu katoaa, mutta rakkaus jää."

- Äiti Teresa -

Kaiken sen arvoinen

Poikamme syntyi terveenä ja tomerana lähes kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Hän oli ja on edelleen melkoisen kunnioitettavan kokoinen, iso pieni mies.

Hänellä on kirkas katse ja huomiotaherättävän suuret kädet. Hän on hyvin harvoin täysin hiljaa. Hänestä lähtee jatkuvaa ääntä niin syödessä, nukkuessa kuin vain ollessa, hermostumisesta puhumattakaan. 

Hänellä on kaikki hyvin, samoin myös meillä. Olemme päässeet uuteen kotiin keskelle paljaita puita, joissa linnut laulavat jo kevättä. 

Kaikki on vielä kovin vailla sanoja. 

Sen tiedän, etten vain yhtäkkiä muuttunut solutasolla, tullut joksikin toiseksi, kun minusta tuli äiti. Olen edelleen se sama minä, läpikotaisin ja kauttaaltaan. Chisua lainaten: Sama mieli, sama sydän, sama nainen. 

Erona on, ettei minuun satu enää. Tällainen olen silloin, puhtaana ja paljaana. 

Samanlainen olisin ollut jo aiemmin, jos asiat olisivat menneet hieman toisin. Se kaikki oli olemassa minussa. Nyt kivusta vapaana se pääsee esiin. 

Ei tapahtunut kaiken vanhan atomeiksi pirstovaa käännekohtaa, minuuden ydinräjähdystä ja uudelleen rakentumista. Äidiksi tulo ei hajottanut minua atomeiksi. Lapsettomuus hajotti. Luulen sen muuttaneen minua ihmisenä huomattavasti enemmän. 

On myös toinen asia, jonka tiedän varmaksi. 

Tekisin kaiken uudelleen, eläisin kaikki samat hetket, kuukaudet ja vuodet, jos hän olisi maalissa vastassa. Jos ja kun ei olisi muuta keinoa saada juuri hänet.

Jos ja kun ei olisi muuta keinoa saada viimein elää hänen kanssaan hetkiä, joista niin kauan haaveilin, ja joiden kuvittelemista lopulta väistin ja pelkäsin. Saada jakaa ensimmäiset päivät ja viikot yhdessä Miehen kanssa, vain ihmetellä ja hymyillä loputtomiin. 

Väsyneenä, mutta perillä. Samalla kun niin moni asia on vasta alussa. 

Muistelen edelliseen postaukseen saamaani lukijan tsemppaavaa kommenttia, jossa todettiin odotuksen olevan kaiken sen arvoista. 

Toden totta. 

Kaikki se kipu, tuska, pelko, yksinäisyys. 

Kaikki ne kyyneleet, tuhannet ja taas tuhannet, poskiani jo näivettäneet, perin pohjin virtaamisellaan niitä kyllästyttäneet.

Hän on kaiken sen arvoinen.