"Katso äiti, miten kaunis!" lapseni huudahtaa ja poimii kesän viimeisiä kukkia minulle maljakkoon, olivat ne miten mikroskooppisen pieniä tahansa.
Hän tykkää leikkiä Batmania, majojen tekemistä ja rakennushommia.
Hän rakastaa pehmopupuaan, ruohonleikkausta ja omien vauvavideioiden katselua.
Hänen lempiruokiaan ovat makaronilaatikko sekä spagetti jauhelihakastikkeella.
Herkuista hän on hulluna popkorneihin ja suklaajäätelöön.
Puuroja hän on inhonnut siitä lähtien, kun yksivuotiaana lopetti yhtäkkiä niiden syömisen.
Päiväkodissa 20 muuta lasta hänen ympärillään syövät hyvällä halulla aamupalaksi puuroa.
Kaikki muut, paitsi hän.
Hän syö vain leipää.
Hän on tarkkaavainen ja harkitsevainen pohdiskelija.
Hän pohtii, mitä autoteiden alla on, tekevätkö kukat mitään vakavaa, ja onko huomenna tänään.
Hänellä on sama taipumus kuin minulla, eli joka hetki jokin laulu soi päässä, ja sitä on pakko hyräillä.
Hänellä on usein katseessaan humoristinen, hieman ilkikurinen pilke.
Kun iskän auto saapuu iltapäivällä pihaan, silmät alkavat loistaa erityisen kirkkaina.
Hän kiipeää keittiön tuolille todistamaan ikkunasta tätä jokapäiväistä spektaakkelia.
Mietin usein, todistanko näitä kaikkia asioita ensimmäistä ja viimeistä kertaa?
Sen lisäksi, että lapsi tykkää katsella itsestään kuvia ja videoita vauvana, hän on alkanut myös kysellä kaikenlaista. Hän haluaisi tietää, mitä vauvana teki, mitä sanoi, miten äänteli, miten puhui, mitä osasi.
"Äiti, kerro taas, mitä kaikkea tein, kun olin vauva!" hän pyytää haaveileva katse silmissään.
Kikattaa, kun kerron hassuista pienistä jutuista, joita hän teki.
Kuten siitä, että pitkään hän rakasti katsella erästä vanhaa Pandan lakuboksia.
Siis tyhjää. Etenkin pahvilaatikon kyljessä olevia mustia kuvioita.
Monia asioita on vaikeaa palauttaa mieleen.
Siinä toki auttavat pilvenhattaraan tallennetut 329832190239 kuvaa ja 9032817281273 videota.
Mutta silti.
Eikö tule toista kertaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti