Jokaisessa kaupassa, kirpputorilla, lenkkipolulla, markkinoilla, laavulla, lounasravintoloissa.
Jokaikisen olemassaolevan viattoman nurkan takana.
Leikkipuistossa näen taas erästä tuttua naista perheineen. Hän on taas kerran saanut vauvan, joka on nyt muutaman kuukauden ikäinen.
Sama turvakaukalo, mutta sen sisällä oleva vauva vain vaihtuu.
En edes ole aivan varma, montako lasta hän on tämän reilun kolmen vuoden aikana saanut.
Kaksi, vai jopa kolme.
En pysy enää laskuissa.
Nainen on aina yhtä rauhallisen näköinen, nostaa vauvan tottuneesti syliinsä ja hytkyttää.
Heidän lukuisat vanhemmat lapsensa ovat kaikki hyväkäytöksisiä, omatoimisia ja ehkä hieman hiljaisia.
Tiedän, että tämä kuuluu heidän uskontoonsa.
Lasten kuuluu antaa tulla.
Ja heitähän todella sitten tulee.
"Antakaa lasten tulla luokseni", eikös Jeesuskin jotain sellaista sanonut?
Mutta entä jos antaisi lasten tulla, muttei heitä siitä huolimatta tule?
Millaistahan olisi olla tahattomasti lapseton ja samaan aikaan jäsen uskonnollisessa yhteisössä, jossa perheen perustaminen nähdään elämän suurimpana tarkoituksena?
Vihaan häntä.
Ai että miten vihaankaan.
Oikeastaan vihaan ihan kaikkia luonnollisesti raskautumaan pystyviä.
Olen taas tässä tutussa pisteessä, jossa toiveiden paino alkaa tuntua taakalta.
Jossa mieli alkaa syöpyä katkerista ajatuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti