Jokaisessa kaupassa, kirpputorilla, lenkkipolulla, markkinoilla, laavulla, lounasravintoloissa.
Jokaikisen olemassaolevan viattoman nurkan takana.
Leikkipuistossa näen taas erästä tuttua naista perheineen. Hän on taas kerran saanut vauvan, joka on nyt muutaman kuukauden ikäinen.
Sama turvakaukalo, mutta sen sisällä oleva vauva vain vaihtuu.
En edes ole aivan varma, montako lasta hän on tämän reilun kolmen vuoden aikana saanut.
Kaksi, vai jopa kolme.
En pysy enää laskuissa.
Nainen on aina yhtä rauhallisen näköinen, nostaa vauvan tottuneesti syliinsä ja hytkyttää.
Heidän lukuisat vanhemmat lapsensa ovat kaikki hyväkäytöksisiä, omatoimisia ja ehkä hieman hiljaisia.
Tiedän, että tämä kuuluu heidän uskontoonsa.
Lasten kuuluu antaa tulla.
Ja heitähän todella sitten tulee.
"Antakaa lasten tulla luokseni", eikös Jeesuskin jotain sellaista sanonut?
Mutta entä jos antaisi lasten tulla, muttei heitä siitä huolimatta tule?
Millaistahan olisi olla tahattomasti lapseton ja samaan aikaan jäsen uskonnollisessa yhteisössä, jossa perheen perustaminen nähdään elämän suurimpana tarkoituksena?
Vihaan häntä.
Ai että miten vihaankaan.
Oikeastaan vihaan ihan kaikkia luonnollisesti raskautumaan pystyviä.
Olen taas tässä tutussa pisteessä, jossa toiveiden paino alkaa tuntua taakalta.
Jossa mieli alkaa syöpyä katkerista ajatuksista.
Lapsettomuus on sellainen prosessi, jota ei voi jättää kokonaan taakseen. Aina tulee uusia vaiheita ja tilanteita, jotka tekevät kipeää. Mutta vihasta ja katkeruudesta täytyy päästä irti.
VastaaPoistaSain ainoan lapseni hoitojen avulla. Lapsi on nyt nuori aikuinen, kehitysvammainen ja autisti.
Minulla on lapsi, mutta en koskaan pääse mummoksi. Se tuntuu välillä ikävältä, mutta elämältä ei aina saa mitä haluaa. Minulla on ihanat muistot lapseni vauva-ajoilta ja ensimmäisistä ikävuosia ennenkuin minkään epäiltiin olevan vinossa. Vieläkin muistan sen kristallinkirkkaan onnen millaista oli viimein olla äiti.
Olen kiitollinen niistä onnellisista vuosista jotka eivät muistoista häviä pois, vaikka ikäviä asioita on tapahtunut. Opin pikkuhiljaa hyväksymään lapseni vammaisuuden, ja rakastan häntä sellaisena kuin hän on. Elämä ei ole reilua, eikä sellaista kukaan ole luvannut.
Ymmärrän hyvin vihan tunteesi, tunnen itsekin vieläkin kateuden pistoksia kun ystävien lapset menevät eteenpäin elämässä ja omani on kuin Päiväni murmelina- elokuvasta.
Mutta tilanne on mikä on, en voi sitä muuttaa, joten yritän tietoisesti olla katkeroitumatta ja etsiä elämästä hyviä hetkiä.-Selja
Olet kulkenut pitkän tien ensin lapsettomuuden kanssa kamppailevana, sitten vammaisen lapsen äitinä. Ja mikä parhainta, hyvien aikojen muistoja ei voi kukaan koskaan viedä pois. Tuon kauan odotetun äitiyden onnen tunteen pystyn itsekin vielä palauttamaan mieleen, ihan kirkkaana!
PoistaVarmasti aika on asia, mikä vääjäämättä auttaa saamaan toisenlaista perspektiiviä, vaikka lapsenlapsettomuus onkin omanlaisensa uusi surun muoto.
Tietoinen katkeroitumattomuus olisi varmasti viisasta, vaikka ajoittaiset kateuden tunteet myöntäisi itselleen ja hyväksyisi. Toivon, että minullakin joskus koittaa se hetki, kun huomaan, että olen päässyt lapsettomuusasioiden kanssa kunnolla sinuiksi. Riippumatta edes siitä, miten ikinä toisen lapsen toiveen osalta käykään.
Muistan, että olet kommentoinut joskus aiemminkin. Nämä ovat tosi arvokkaita kokemuksia, joita jaat. Suuri kiitos siitä ja valoa syksyysi!
Sydän ja rutistus!
VastaaPoistaKiitos. ♥
Poista