Valossa

 

Huhtikuussa puhelin soi.

Näytöllä vilkkuu tuttu nimi.
Tahattomasta lapsettomuudesta kärsivä ystäväni.

Hän on käynyt tänään puolisonsa kanssa lapsettomuuspolilla ensikäynnillä.
Tiedän jo saamistani pohjustavista viesteistä, etteivät uutiset olleet hyviä.

Vetäydyn makuuhuoneeseen puhumaan.

Iltapäivän aurinko paistaa sängylle häpeilemättömän kirkkaasti.
Sen lämmön voi tuntea pelkästään katsomalla sitä.

Olen jo sulkemassa verhoa, kunnes tulen toisiin ajatuksiin.
Asetun sängylle kirkkauteen, häikäistyn ja siristän silmiäni.

Vastaan. Suljen silmäni, kuuntelen.
Tiedän, ettei lausumiani sanoja tarvita paljoa, niillä ei oikeastaan ole hirveästi väliä.

Ystäväni ei todennäköisesti tule muistamaan paljoakaan siitä, mitä olemme puhuneet.

Mitä hän on sanonut, mitä minä olen sanonut.
Mutta hän voi muistaa, että olin läsnä.

Tilanne on huono.
On lähdettävä suoraan IVF-hoitoihin, aikaa ei ole hukattavaksi.

"Mä en oo tainnu ees kunnolla vielä sisäistää tätä", ystävä sanoo.
Hänen äänensä on epäominaisen vaisu, painoton ja koruton.

Auringonvalo hellii ja hivelee poskiani.
Sen aseistariisuva lämpö viipyilee iholla.

Asetelmassa on jotain symbolista.

Minä puhun hänelle täältä, todellisuuden toiselta puolen.

Toisessa huoneessa lapseni lopettelee päivällistä isänsä kanssa.
He yrittävät saavuttaa sovintoa siitä, montako lusikallista pitää vielä ottaa.

Ystävä kertoo itkeneensä koko pitkän tutkimuskäynnin ajan.
Paitsi sen hetken, kun oli kysynyt lisätietoja lahjasoluhoidoista.

Tulee väkisin mieleen juuri käynnissä oleva kuulento, josta on uutisoitu paljon.

Maapallon ja kuun etäisyys on 400 000 km.
Tiedän, että vallitsevissa nykytilanteissamme etäisyys välillämme on yhtä suuri.

Vaikka ymmärrän paljon siitä, mitä hän käy läpi, olen päässyt jo toisaalle.
Asiat eivät tunnu enää jatkuvana painontunteena rintakehällä, vatsassa, kurkussa, askelissa.

Mutta muistan kaiken.
Voi, miten hyvin muistankin.

Miltä loputon odotushuoneissa istuminen tuntui.
Miltä metallista kylmyyttä hohkava sisäultralaite tuntui sisään aseteltuna.

Miltä tuntui pistää itseään tärisevin käsin. Millaista oli muuttaa perusterveen, lääkkeitä tarvitsemattoman ihmisen identiteetti ihmiseen, joka tarvitsisi dosetin lääkkeilleen.

Millaista oli, kun vuosien ajan maailma hajosi pirstaileiksi kerran kuukaudessa veren tullessa.
Millaista oli miettiä, miten selittää pistosten aiheuttamat mustelmat saunassa äidilleen.

Miten typerän kirjaimellisesti otin ohjeen, että punktioon tulee mennä rakko täynnä.
Miltä tuntui olla jatkuvasti niin huolissaan, ettei päähän mahtunut mitään muuta.

Ystäväni on kuun pimeällä puolella.
Minä olen jossain, missä kirkkaampaa ei voisi olla, ehkä Saharan autionmaassa?

Olen kirjaimellisesti valon puolella.
Hän on vielä pimeässä, joka toivon mukaan saadaan päättymään.

Lapsettomien lauantaina

Tällä viikolla, lapsettomien lauantain ja äitienpäivän lähestyessä olen miettinyt raskaaksi tulemisen mahdollisuuksia. Sitä, mitä raskaaksi tuleminen keneltäkin vaatii.

Tuntuu ajatuksena uskomattomalta, että joillakin se voi käydä noin vain.
Yhtä helposti ja itsestään selvästi kuin hengittäminen.

Että joidenkin kohdalla kyse on enemmän siitä, että milloin valitaan tulla raskaaksi.
Sisukset ovat täynnä hedelmöittymiskykyisiä munarakkuloita, joissa potentiaalisesta vauvasta on jo puolet olemassa.

Tässä kuussa olisi mahdollisuus saada vaikkapa nykerönenäinen, kiharapehkoinen tyttö.

Seuraavassa kuussa olisi tarjolla joko vaaleahiuksista tyttöä tai mustatukkaista poikaa, riippuen siitä, kumpaanko sattuma osuu (vai kumpaankin).

Jos heinäkuussa huvittaa, voisi alun saada isän puolelta ruskeasilmäisyyden perinyt poika, jolla on äidin pitkät sormet.

Että joillain naisilla tähän on (lähes) joka kuukausi äärimmäiset hyvät mahdollisuudet.
Ja mitään muutahan ei vaadita, kuin suurin piirtein samaan aikaan saunan lauteilla istumista miehen kanssa.

Mitä enemmän mietin, sitä luontevammalta tuntuu, että lapsemme sai alkunsa IVF-hoidoilla.
Nyt, kun tiedän ja ymmärrän paremmin hedelmöittymisen lainalaisuuksia, se ei tunnu lainkaan niin ihmeelliseltä.

Raskaaksi tulossa on nimittäin kyse niin uskomattoman monimutkaisesta tapahtumasta, ettei minusta olisi lainkaan kummallista, että se vaatisi kaikkien osalta IVF-hoitoja.

Että tilanne olisikin niin päin, että ihmeenä ja poikkeama pidettäisiin sitä, jos joku pystyy lisääntymään ilman hoitoja.

Hoitojenkin aikana mietin toisinaan, miksi noin valtavan tärkeä, elämänkokoinen ja biologialtaan moninaisten suhdanteiden alla oleva asia ylipäänsä liittyy - kaikista maailman asioista - seksiin?

Eihän siinä ole mitään logiikkaa, jos sitä yhtään miettii.

Vähän sama, kuin jos haluaisin rakentaa itse omakotitalon Suomeen. Mutta tämä olisi jostain syystä mahdollista ainoastaan niin, että ensimmäinen perustuskivi täytyisi hakea Machu Picchun temppelistä vuoden kestäneen maailmanympärysmatkan päätteeksi.

Asioita, joiden ei uskoisi linkittyvän toisiinsa millään tavalla, mutta jotka kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä niin tekevät.

Se, mitä minulle raskauteen johtaneessa IVF-hoidossa tehtiin, kuvaa raskaaksi tulon prosessin vaativuutta hyvin. Paljon paremmin, kuin se, että olisimme Miehen kanssa yksi kaunis ilta olleet vaikka paljuilemassa.

Sitä, miten uusi ihminen rakennetaan.

Kasvatetaan viikkoja erilaisin pistoksin ja lääkkein munarakkuloita oikean kokoisiksi keräystä varten.
Kerätään ne hervottoman kokoisella neulalla vahvan kipulääkityksen turvin.

Yhdistetään kerätyt munasolut ja pestyt siittiöt laboratoriomaljalla.

Tarvitaan juuri oikean oikean kokoisia munarakkuloita.

Niiden pitää olla myös sellaisia, joissa on solu sisällä.
Kaikissa nimittäin ei ole.

Munarakkuloiden täytyy hedelmöittyä.
Kaikille niin ei tapahdu.

Hedelmöittymisen jälkeen niiden täytyy jakautua oikealla lailla, tarpeeksi pitkälle.
Kaikki eivät niin tee.

Niiden laatu täytyy olla tarpeeksi hyvä, että ne voidaan joko siirtää suoraan kohtuun tai pakastaa.
Kaikkien osalta niin ei ole.

Ja SITTEN vasta, jos onni käy, siirretään yksi munasoluista kohtuun.
Toivotaan, että se kiinnittyy ja jatkaa kehittymistään.

Tästä kaikesta nousee suuri sympatia omaa ja myös muiden kehoja kohtaan.
Mihin kaikkeen naisten kehojen pitäisi pystyä, jos haluaa tulla raskaaksi.

Onhan se aivan kamalan, kamalan paljon vaadittu.
Ihan oikeasti.

Ei tosiaankaan ole ihme, jos se on vaikeaa eikä onnistu.

Tässä kaikessa on vain yksi mutta:
Miten ihmeessä se on silti monien kohdalla helppoa?

P.S
Hedelmöittymisen ihmettä kuvattu osuvasti jo hiljentyneessä Meinasin kaatua-sarjakuvablogissa:
https://meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com/2012/11/17/ei-tassa-ihmeita/

 

Tässä olen

                                                                        (Kuva tehty tekoälyllä)

Tässä olen minä.
Olen ollut koko syksyn.

Minulle sanotaan:

"Jos haluat tuon ilmapallon, ole hyvä ja hae se.
Sen kun otat sen.

Minä en sinua auta.
Mutta voit yrittää omin avuin."

Mutta en pysty siihen.
En ilman apua.

En pysty tulemaan raskaaksi ilman hoitoja.
Ja juuri niihin Mies ei suostu.

Ehkäisy on ollut poissa koko syksyn.
Mutta hoitoihin hän ei halua.

Kolme alkiota ovat syväjäässä jossakin.
Hän ei halua käyttää niistä yhtäkään.

Niinpä vain seison puun juurella.
Katse luotuna ylöspäin.

Kokoajan näen sen, mitä haluaisin.
Se on jo olemassa, kaikki olisi valmiina.

Se on vain ulottumattomissani. 

 

Paula

Paula Vesala on raskaana.

Hän on hiljattain kertonut ensimmäistä kertaa julkisuudessa kokemastaan sekundäärisesta lapsettomuudesta ja läpikäymistään rankoista IVF-hoidoista.

Ajasta, kun toive saada toinen lapsi oli riipaiseva, ja josta loppujen lopuksi piti luopua.

Kunnes sitten.

"Sanottiin, että olisi mahdotonta, mutta hän päätti tulla kuitenkin”, hän lausuu Instagramissa raskausmahakuvansa yhteydessä.

Uutinen ei paiskaa keuhkoistani ilmoja pihalle, kuten aiemmin tapahtui. Kuten lopulta tapahtui ihan kenen tahansa raskausuutisten takia. Tuttujen, julkisuudenhenkilöiden, täysin tuntemattomien.

Se ei heitä verille runneltua kehoa suoraan meriveteen kellumaan, nauttimaan poltteesta.

"Ei ole aina kyse siitä, että joku on valinnut jotain, että on valinnut saada lapsen. Osa ei vaan niitä saa. En saanut enempää lapsia", Paula on tiivistänyt PMMP:n Ei enää ikinä-dokumentissa.

Olen tavallaan onnellinen hänen puolestaan.

Hän on toivonut toista lasta pitkään, tehnyt kaikkensa toiveen eteen ja joutunut luopumaan siitä.
Ja nyt hän on viimein raskaana.

Pidän hänenlaisiaan jonkinlaisina sielunkumppaneinani.

Me, jotka olemme rämpineet lisääntymisen kanssa.
Me tiedämme jotain sellaista, mitä useat eivät tiedä.

Mutta jokin siinä jäytää.

Olen niin sanattoman kateellinen.

Hän toivoi toista lasta pitkään.
Silti hän on saanut pian kaksi lasta ilman hoitoja.

Asia, johon itse tuskin pystyn koskaan, en edes yhtä kertaa.

En tiedä onko kateuteni kovin oikeutettua, koska olenhan minäkin saanut yhden lapsen.
Hoitojen avulla, mutta kuitenkin. Onko sillä edes väliä?

Lapsemme rakastaa nykyään nähdä videoita itsestään vauvana.

Olemme siinä vaiheessa, jossa niiden lumo on valtavan voimakas.
Hän voisi tuijottaa niitä tuntitolkulla.

Eräänä iltana hän makoilee sohvalla isänsä kanssa, he katsovat videoita puhelimesta.

Olohuoneen täyttää pienen vauvan räkäinen, korviahuumaavan äänekäs kikatus.
Lapsi katsoo itsensä pientä versiota silmät säihkyen ja nauraa katketakseen.

Videolla kikatukseen tulee tauko.
Sieltä kuuluu isän huvittunut ääni.

"Niin?" hän kysyy kujeilevasti. "Olikos sinulla vielä jotain muuta asiaa?"

Se lempeys, mikä hänen äänensä painona kaikuu.
Pehmeys, hellyys, ylpeys.

Se murtaa sisältäni kaikki sinne koskaan rakennetut muurit, entiset ja nykyiset.
Se tulee suoraan keskelle sisintäni ja laittaa sinne valot päälle.

Miksi en muistanut, että hän puhui noin?

Miksi en muistanut, että tuollaista oli?

Miksi muistan sen vasta nyt?

Hiipien

Ilmeisesti en enää osaa olla ilman ehkäisyä ilman samoja ikiaikaisia maneereja.
Kuin huomaamatta lipsahdan niihin uudelleen.

Ovulaation ajankohdan tunnistaminen.
Pyyhkiessä paperin tarkistaminen.
Kaikenlaisten tuntemusten jatkuva kyttääminen.

Kivistääkö, oliko tuo repäisykipu kyljessä?

Milloin kuukautisten pitäisi alkaa, minkä pituinen kierto on?

Ollaanko nyt ajallaan vai myöhässä, mitä se tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään?

Onko tämä nyt kuukautisia edeltävää päänsärkyä vai jotain muuta?

Viikot kuluvat.

Se tulee hiljaa hiipien.
En mahda sille mitään.

Toivo.

Olenhan kuullut tuhat kertaa saman tarinan.
Kaveripiiristäkin tulee nopeasti laskettuna kolme mieleen viimeisen vuoden ajalta.

Ensimmäistä lasta on yritetty jonkin aikaa hartaasti, ehkä jopa vähän ihmetelty, mikä on vialla.
(Kunnes tietenkin on tultu raskaaksi, loppujen lopuksi helpohkosti, ja ilman hoitoja.)

Mutta toinen lapsi lähtee alulle ensimmäisestä suojaamattomasta yhdynnästä.

Voisiko meillekin käydä niin?
Voisinko tulla raskaaksi spontaanisti, ilman hoitoja?

Vaikka samalla tiedän, ettei minulle kävisi niin.
En tullut ilman hoitoja raskaaksi viimeksikään, enkä tule nytkään.

Tarvitsen siihen jo valmiin alkion.
Meillä olisi kolme sellaista, syväjäässä muutaman kilometrin päässä kotoa.

Sen lisäksi tarvitsen kaikki mahdolliset pistokset ja tukilääkitykset.

Mies ei haluaisi palata hoitoihin.
Tiesin sen jo ennen kuin hän tällä viikolla sanoi niin.

Toisaalta, olisiko minusta siihen kuitenkaan?
Elämään kahden lapsen kanssa.

Ei tämä yhdenkään lapsen kanssa mitään riemuvoittoa ole ollut.
Mutta silti.

Haluaisin, että heitä olisi kaksi.

Toivo on yksi inhokkiasiani maailmassa.
En jaksaisi sitä.

Se imee ihmisen kuiviin.
Käyttää ympäriltään elinvoiman, imee kaiken valon itseensä.

Kuin astuisit utuisen autiolle suolle ja toteaisit, että no, eihän tämä upota juuri yhtään.
Tuskinpa on haittaa, jos kävelen vähän.

Jospa yksi askel eteenpäin.

Ja vielä yksi.

Annat itsellesi luvan yhä uudelleen ja uudelleen, etenet aina vähän kauemmas.

Kunnes tulee se hetki, kun huomaat, ettei kumppari enää irtoa.
Olet jäänyt jumiin, etkä pääse enää irti.

Ensin päästän itseni tarkastelemaan mahdollisuuksia, mutta realistisella tavalla.

Voisinko olla raskaana?

Onhan se mahdollista, totean vielä suhteellisen neutraalisti.
Noin teoreettisella tasolla.

Viikon päästä mietin, mikä olisi vauvan laskettu aika, jos olisin raskaana.
Miten kertoisin kaikille. Milloin äitiysloma alkaisi.

Siitä viikon päästä näen taas kaikenlaisia merkkejä samalla tavalla, kuin vuosia sitten.
Niitä samanlaisia aidoilta tuntuvia, mutta todellisuudessa olemattomia, kuin aiemmin.

Ajatus kasvaa päässäni sitä mukaa, kuin sitä ajattelen.
Yhtäkkiä ei tunnukaan enää niin kaukaa haetulta, että olisin raskaana.

Asiaa ei yhtään auta, että tiedän varsin hyvin ensimmäisestä raskaudesta, että hämmentävyyteen asti oireeton alkuraskaus voi olla täysin mahdollinen, ja johtaa terveen lapsen syntymään.

Kun verenvuoto alkaa, ajattelen, etten haluaisi olla tässä.
Ja silti taas olen.

Positiivisuuden voima

Huomenna on äitienpäivä.

Minun tulisi varmaan kirjoittaa jokin siirappinen postaus siitä, miten ihanalta se vihdoin tuntuu. Voisin tehdä niin ja se olisi täysin totta, mutta rehellisesti sanottuna ajatukseni ovat viime aikoina olleet enemmän tässä nimenomaisessa päivässä, lapsettomien lauantaissa.

Menneisyys se siellä muistuttelee itsestään.
Huomauttaa, ettei sitä voi niin vain unohtaa.

Jokainen blogia pitempään seurannut ei ole voinut välttyä huomaamasta, etten ole perusluonteeltani kovin positiivinen ihminen.

Päinvastoin, olen yleiseen synkkyyteen ja alituiseen murehtimiseen taipuvainen.
Raskautta yritettäessä tunsin tästä jatkuvaa syyllisyyttä.

Olin nimittäin pitkään surusta ja pelosta sairas, lähestulkoon lamaantunut.
Samaan aikaan pelkäsin pelätä niin paljon.

Jos aiheutankin sillä lisää haittaa?
Jos asiat menevät sen takia entistä enemmän pieleen, karkaavat yhä vain kauemmaksi?

Tunsin olevani loputtomassa noidankehässä. Sietämättömän ahdistavassa tilanteessa, jossa pitäisi kuitenkin jotenkin olla ahdistumatta, jotta ahdistus joskus suuremmalla todennäköisyydellä päättyisi.

Jos siis ylipäänsä koskaan päättyisi.

Mutta toisaalta, tullaaanhan sodankin keskellä raskaaksi?
Tai vakavasti sairaana? Raiskauksen uhrina?

Silti en päässyt eroon ajatusta, että pitäisi olla toisenlainen.

Pitäisi olla toiveikkaampi, luottavaisempi, rauhallisempi, enemmän zen.
Pitäisi osata kääntää vastoinkäymiset voimavaraksi, määrätietoisuudeksi.

Mutta en voinut lakata pelkäämästä.
Ja asioita, joita pelätä, oli kauhistuttavan monta.

Että yritämme raskautta vuosikausia oman ja toisemme mielenterveyttä uhmaten, ajamme itsemme ja toisemme loppuun, ja kaikki lopulta turhan takia.

Että yrittämisaikana parisuhde kariutuu. Saavuttaa vuosien kipuilun jälleen lopullisen hajoamispisteensä, kerättyään tarpeeksi kauan taakkaa, kaunaa ja mustia ajatuksia ylleen.

Etten koskaan saa omaa lasta.

Ettei minusta tule äitiä kenellekään.

Toisinaan toivoin, että minulla olisi ollut vaikkapa uskon kautta saatu vankka luotto tulevaan. Siihen, että kaikella on tarkoituksensa, jokaisen kohdalle on olemassa suunnitelma, asiat tapahtuvat, niin kuin pitääkin.

Mutta ei ollut sitäkään.

Luin raivostuttavan useita onnistumistarinoita, joissa korostettiin, miten käänteentekevä ja oikeastaan ylipäänsä raskaaksi tuloon suuresti vaikuttanut tekijä oli päivitys omassa suhtautumisessa, asennemuutos. Päätös luopua kontrollista ja luottaa sokeasti tulevaan, ja siitä seurannut rentoutuminen. Ilon löytyminen mystisesti uudelleen, ja näin koko kehon ja mielen vapautuminen, stressihormonien väheneminen, joka edesauttaa hedelmöittymistä.

Pelkäsin, että pilaan negatiivisuudellani kaikki edes teoreettiset raskautumismahdollisuudet, jotka olivat jo ennestään keskimääräistä huonommat. Että stressaan kehoni pilalle, välitän jatkuvasti huonoa energiaa, oikein säteilen sitä katkeruudellani.

Ei tällaiseen kehoon, jota hallinnoi tällainen mieli, mikään elävä tartu.

Huonoja asioita ajattelevan luokse ohjautuu huonoja asioita. Hän kuulemma vetää niitä puoleensa.
Tätä samaa perusideaa satoi joka tuutista, jonne katseeni käänsin.

Positiivisuudella on uskomaton voima, niinhän kaikkialla sanotaan.

Kun lopulta tulin raskaaksi, pelkäsin joutuvani luopumaan hänestä, joka kuin ihmeen kaupalla oli saatu kasvamaan sisälläni. Samaan aikaan pelkäsin pilaavani hänet huolehtimisella. Että hänestä ei tule stressinkestävää, kuten Li Anderssonin vauvasta, vaan saan keskenmenon tai aiheutan muuten hänelle pysyvää haittaa. Raskauden myötä en vapautunutkaan, vaan pelkäsin menettäväni kaiken, mikä minulle oli viimein annettu, tarkoituksella vai vahingossa, sitäkään en tiennyt.

Kun hän syntyi, tuo loputon noidankehä tuli viimein päätökseensä.

Huolissani tulen olemaan hänestä aina, mutta jatkuvat ristiriitaisuuden kierteet, joissa olin aina vääränlainen, tunsin väärin, olin väärin ja aiheutin haittaa pelkästään olemalla ja ajattelemalla, olivat ohi.

Ei ole tullut ikävä.

Kaiken kokemani jälkeen en väitä, etteikö positiivisuudesta olisi apua. Etteikö tahattoman lapsettomuuden kivisiä polkuja olisi helpompaa tallata niin. Jos joku siinä onnistuu, hieno juttu, hyvä niin.

Mutta ei sillä ratkaisevaa merkitystä ole.
Jos olisi, minulla ei olisi poikaani. 

Kahden ja puolen vuoden lapsitoivekipuilun jälkeen elin yli puolentoista vuoden ajan päivittäistä arkeani tavattoman ahdistuneena. Yrittäen tulla raskaaksi ja hakaten päätäni seinään, ollen vielä tavanomaista suuremman stressin ja paineen alla taustatilanteemme johtuen. 

Pelkäsin, huolehdin ja surin, ja se puristi minut kasaan. Oikeastaan juuri enempää tuskin olisi voinut murehtia. 

Sen jatkuvan, pitkäaikaisen stressin keskellä tulin lopulta IVF-hoidoilla raskaaksi, ja meille syntyi terve vauva.

Haluankin tuoda esiin toisenlaisen onnistumistarinan.
Sellaisen, jonka itse olisin mieluummin halunnut lukea, mutten koskaan lukenut.

Mielestäni kenenkään ei tulisi tuntea lapsettomuuden tuskan keskellä ylimääräistä tuskaa siitä, ettei tiedä, miten päästää irti pelosta, joka on reaktiona enemmän kuin luonnollista, inhimillistä. 

Ettei pysty luottamaan kaiken päättyvän vielä hyvin. Ettei uskalla ajatella elämän kantavan samaan aikaan, kun aivan hyvin kaikki tiedämme, ettei se aina kanna, kun kaikenlaista pohjattoman surullista ja sietämätöntä tapahtuu maailmassa kokoajan.

Se ei ole siitä kiinni.

En tiedä mistä se on vai onko mistään, mutta ei ainakaan siitä.
Olemme poikani kanssa tästä elävä esimerkki.

Hän

Hän on kuin pieni eläimen poikanen. 

Kissan-, koiran- tai karhunpentu. 

Hän tuhisee, ähisee ja kitisee. Vikisee, vinkuu ja ujeltaa. Unissaan hän huokailee, ynisee ja tuhahtelee. 

Kuorsaa vaimeasti, mikä on uskomattoman hellyyttävää kuultavaa. 

En tiennyt, että pienistä vauvoista lähtee näin paljon erilaisia ääniä, kokoajan. 

Välillä hän itkee niin, että pienet pulleat kasvot vääntyvät umpisolmuun, pieni suu aseistariisuvaan mutruun. Usein ääni vaimenee jo siinä vaiheessa, kun hän pääsee tarpeeksi lähelle rintaani, suu avautuneena valmiiksi ammolleen.

Välillä ratkaisu löytyy kosketuksesta. Kuten isänsä, hän rakastaa silityksiä, jatkuvaa liikettä iholla. 

Erityisesti päästä, mutta mikä tahansa käy. 

Mielihyvän tunne, kun hänet saa tyyntymään, on naurettavuuteen asti huumaava, saatu tyydytys mittaamaton. 

Hänessä on jotain jäntevää ja vankkaa. 

Selittämättömällä tavalla kestävää, horjumatonta.

Ei ole vaikeaa uskoa, että juuri hän vaikutti jo alussa neljästä vaihtoehdosta varmimmalta. 

Tuoresiirrossa siirretään alkioista se, joka näyttää biologin mielestä parhaimmalta, niin muistan lapsettomuuspolin lääkärin sanoneen. 

Hän oli sellainen, ja ymmärrän, miksi. 

Joskus mikään tähän asti opittu temppu auta, enkä tiedä, mitä tehdä. 

Se on raastavampaa, kuin ikinä osasin kuvitella. 

Lohduton itku kaikuu samanaikaisesti kehoni ulkopuolella ja sen sisällä. Ravisuttaa perustuksia, rajojani solutasolla, saa ne vavahtelemaan avuttomina, etsimään jotain, mitä tahansa ratkaisua. Teen kaikkeni, että saan itkun loppumaan. 

Yleensä se riittää. 

Kun hän syntyi, hän oli samaan aikaan täysi arvoitus, ja toisaalta tuntui jollain merkillisellä tapaa tutulta. Arvoitus hän on edelleen, mutta tuntuu päivä päivältä tutummalta.  

Kuin olisimme tunteneet paljon pitempään, kuin hänen ikänsä verran. 

Ja olemmehan me.

Silti pitkään tunsin, että me Miehen kanssa hoidamme lasta, jonka joku muu on saanut. Ikään kuin sijaistamme joitakuita. Kunnes jossain vaiheessa ne jotkut oikeat vanhemmat, jotka oikeasti tietävät, mitä tekevät, saapuvat ja ottavat ohjat. 

Vasta viime viikkoina olen kunnolla alkanut sisäistää, ettei keitään muita ole tulossa. 

Hän todella on meidän, meistä. Hän kuuluu meidän luoksemme. 

Synnytyslaitoksella häntä katsoessani ymmärsin jo varhain sen tosiasian, että siitä huolimatta hänet voidaan ottaa minulta pois. 

Hän voi sairastua vakavasti, nyt tai tulevaisuudessa. Hänellä voi tälläkin hetkellä olla jokin pahasti pielessä sisällään. Jotain, mikä huomataan vasta myöhemmin, tai ehkä liian myöhään. Jokin väärässä paikassa, kasvain, tukos, ahtauma. 

Hän voi kuolla. 

Koska tahansa, niin kuin kuka tahansa meistä. 

Sairaalassa, kaiken avun ulottuvilla ratkaisin asian täydellisellä kieltämisellä, jota edelleen harjoitan. 

Hänelle ei voi tapahtua mitään pahaa. Ei yksinkertaisesti voi. 

Se ei ole mahdollista, ja siksi voin olla rauhallisin mielin. 

Kaikki muu olisi täysin sietämätöntä, nyrjäyttäisi jonkin sisälläni asentoon, josta tiedän, ettei ole paluuta. En kertakaikkisesti pysty, suostu käsittelemään asiaa muulla tavoin. 

Hän. 

Joka päivä hänestä hahmottuu pieni osa lisää. 

En malta odottaa, että tapaan hänet viikon päästä, kuukauden päästä, vuoden päästä, viiden vuoden päästä. Toisaalta toivon, että joku pysäyttäisi ajan, ja voisimme aina olla näin, hän aina tuollainen, kuin hän nyt on. 

Kun Mies nostaa hänet käsivarsilleen ja katsoo häntä, nauraa, hymyilee, se tuntuu juuri siltä kuin olin aina kuvitellut. Ja vielä vähän enemmän. 

Katson heitä, paljon ja usein. 

Silloinkin, kun olisi paljon järkevämpää tehdä jotain muuta. 

Minun on pakko katsoa heitä. 

En vain voi olla katsomatta.

Korona

Kahden viivan ilmestyessä koronan kotitestiin, en voi sanoa olevani kovinkaan yllättynyt.
Olenhan varmuudella tiennyt altistuneeni muutamaa päivää aikaisemmin.

Kaikki nämä vuodet, kaikki se puhe, kaikki ne tarinat.
Ja nyt minäkin olen jäänyt kiinni, viimein.

Työtiimini, ja myös kaveriporukkani viimeisenä.

Soittaessa neuvolaan olo on yllättävän rauhallinen. Varmasti aivan totaalisen erilainen, kuin vaikkapa kolme vuotta sitten sairastuneilla raskaana olevilla, joilla ei ollut mitään tietoa koronan vaikutuksista vauvaan.

Kerron, että minulla on alla kolme rokotetta.
Neuvolasta kerrotaan vauvan olevan turvassa sisälläni, enkä tarvitse tukilääkityksiä.

Lepoa vain ja Panadolia tarpeen mukaan.
Yli 38 asteen kuumetta suositellaan vauvan takia laskemaan lääkkeillä.

"Nyt saat kerrankin kuule levätä oikein luvan kanssa. Otat siitä kaiken irti. Netflixiä ja sohvaa, eikä yhtään syyllistymistä!", julistaa poikkeuksellisen sympaattinen hoitaja puhelimessa.

Viesti esimiehelle, ja takaisin peiton alle palelemaan.

Ensimmäisen päivän kuumeilen lievästi. Olo on kurja, mutta siedettävä. Ikävimmiltä tuntuu, kun jokaiseen niveleen ja lihakseen kehossa koskee yhtä aikaa. Jopa poskiin, vaikkei paljoa hymyilytä.

Seuraavat pari kolme päivää ovat vaikeimmat, vaikka kuume katoaa.

Nenä vuotaa solkenaan. Sitä kutittaa jatkuvasti, tukkoisuus hidastaa ja tahmaa ajatukset.
Soitan isälle. On vaikeaa ymmärtää yhtä monimutkaisempaa asiaa, jota hän selittää.

Keskittyminen herpaantuu, aivot käyvät hitaalla.
En ymmärrä sanoja kunnolla, niitä tulee liian paljon peräkkäin, en pysy mukana.

Rinnassa tuntuu ylimääräinen paine, yskittää.
Nukkuminen on hankalaa, ajoittain täysin mahdotonta.

Mies sairastuu myös, niin kuin olemme aavistaneet.
Siirrämme suunniteltuja menoja, järjestelyjä ja remonttikuvioita.

Haju- ja makuaisti katoavat. Siitä huolimatta alkuraskaudesta tuttu Nälkä tekee näyttävän comebackin. Se on hämmentävää, sillä yleensä sairastaessa ruokahalu loistaa poissaolollaan.

Ei varsinaisesti tee mieli syödä, sillä enhän maista mitään ja olo on kehno.
Vastalauseet eivät kuitenkaan auta. Maha kurisee vaativasti tihenevällä tahdilla.

Ensimmäistä kertaa elämässäni solahdan tuosta vain suositusten mukaiseen säännölliseen (joskaan ei erityisen terveelliseen) ateriarytmiin. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala.

Tosin päivällisen ja iltapalan väliin lisään vielä pienen herkkuhetken, kuten kaakaon ja keksin.

Ruokailuista tulee nopeasti päivien kohokohta.
En ole tiennyt, että laitostua voi myös omassa kodissaan.

Tarkkailen vauvan liikkeitä tavallista herkemmin. Hän ei vaikuta olevan moksiskaan.
Yöllä havahtuessani hän tervehtii minua tutuilla potkuilla ja muljahduksilla, liittyy seuraan valvomaan.

Yhtenä aamuna huomaan herättyäni vasemman nännin vuotaneen niin paljon, että koko rinta on märkä, samoin lakana sen alla. Tästä suivaantuneena oikea nänni herää eloon, ja valuttaa sekin muutaman tipan nestettä. Kuin näyttäkseen, että kyllä sekin tarvittaessa osaa, jos tämä tällaiseksi meinaa mennä.

Elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa.

Kaupassa käynnin jälkeen olen pari tuntia täysin toimintakyvytön.
Nukun myöhäisiä päiviäunia, mutta silti saan poikkeuksellisesti myös yöllä unta.

Vähitellen voimat palautuvat, enkä hengästy niin helposti.
Vaikka korostunut väsymys jatkuu ja välillä yskittää, olo normalisoituu päivä päivältä.

On edelleen vaikeaa käsittää, että raskaus on jatkunut tähän asti, vaikken varsinaisesti ole tehnyt mitään sen eteen kesäisen tuoresiirron jälkeen.

Tottakai olen toiminut saatujen ohjeiden mukaan, eli lähinnä välttänyt tiettyjä ruokia, käynyt neuvolassa ja tarvittavissa verikokeissa, sekä ollut nostamatta painavaa.

Se tuntuu silti jotenkin todella vaatimattomalta, suorastaan onnettoman ontuvalta. Ei lainkaan siltä, mitä luulisi tarvittavan siihen, että elämä, siis ihan joku oikea ihminen, sisälläni pysyy hengissä.

Ehdin tottua siihen, että lapsitoiveen eteen on tehtävä kokopäiväistä työtä, nimittäin ajatustyötä.
Sen lisäksi on myös toistuva kasa erinäisiä enemmän tai vähemmän ikäviä mutta pakollisia suorituksia, joko yksin tai yhdessä toteutettuna.

Joiden jälkeen on vuorossa toisenlaista ajatustyötä, eli hartiavoimin hommaa sen eteen, ettei ajattelisi, odottaisi tai toivoisi mitään.

Mielessä käy edelleen säännöllisin väliajoin, eikö minun pitäisi olla paremmin perillä ajankulusta? Tarkkailla johonkin tiettyyn kierron aikaan jotain kehossani, vaikkapa ovulaatioliman koostumusta?

Tai missä on lukujärjestysmäinen suunnitelma, mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä pistetään milloinkin?
Kai tässä nyt vähintään pitäisi soittaa jonnekin ja miettiä, mikä on seuraava kokeilunarvoinen asia?

Lapsi elää ja kasvaa sisälläni.
En ole enää varma, tapahtuuko niin minun ansiostani vai minusta huolimatta.

Se saa tuntemaan itseni huijariksi.
Kuin matkustaisin junassa tai raitiovaunussa ilman lippua.

Näinkö tosiaan vain pokkana siipeilen?

Eikö tässä pitäisi tehdä enemmän töitä sen eteen, että saan pitää sen, mitä olen kovalla vaivalla viimein saavuttanut?

Millimetreistä kiinni

 

Iholleni on jäänyt muisto.
Kuin kämmenelle laskeutunut lumihiutale, joka ei ehkä koskaan kokonaan sula.

Vaikka tänään moni asia on toisin, näinä päivinä mieli hakeutuu aikoihin, kun junnasin samaa loputonta kehää sekä ajatuksissani että elämässä yleensä.

Kun joulu oli vain yksi harmaa päivä muiden joukossa, paitsi tavallista ankeampi.
Kun kaikki joulussa tuntui muistuttavan siitä, mitä ei ole.

Kun etsin tuloksetta sosiaalisesta mediasta glitterin hohteen, kauniiden pöytäkattausten ja lasten tonttulakkikuvien seasta jotain, mikä koskettaisi itseäni jotenkin. Jotain, mikä sanoittaisi edes pienen osan siitä, mitä itse elin todeksi.

Viime jouluna olimme Pupun kanssa väsyneitä odottamaan.

Sitä edellisenä vuonna olin vain kiitollisen toiveikas siitä, että lasta oli päästy ylipäänsä yrittämään.
Huolimatta taustalla häilyvästä aavistuksesta, ettei kaikki ole kunnossa.

Sitä edellisinä parina vuonna taisin keskittää kaiken energiani siihen, että pystyisin olemaan ajattelematta, mitä tuleva vuosi toisi tullessaan, miltä seuraavat joulut kohdallamme näyttäisivät.

Sen jälkeen, kun sinä yhtenä jouluna tiiviisti koossa pysynyt maailma oli hajonnut tuhansiksi palasiksi, joista yhtäkään en tunnistanut omaan elämääni kuuluvaksi.

Kun miettii menneitä vuosia, itseäni ei missään vaiheessa lohduttanut ajatella, että asiat menevät juuri niin, kuin on tarkoitettu. Sillä tavalla, kuin niiden kuuluu mennä.

Sillä eiväthän ne millään tasolla menneet.
Oli hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi niiden kuului mennä niin, kuin ne menivät.

Yhtä vieraalta tuntui ajatella, että kaikki on vain osa jotain suurempaa, salattua suunnitelmaa.
Kadehdin heitä, jotka pystyivät löytämään edes pienen lohdun murusen sellaisista ajatuksista.

Itse mietin lähinnä, entä jos mitään suurta suunnitelmaa ei ollut?
Tai entä jos oli, joillekin toisille, mutta joku oli unohtanut minut kokonaan?

Pari viikkoa sitten joulukonsertissa tapahtui hetki, jota olen vuosia odottanut.

Olin vuosia nähnyt silmissäni sytytetyt kynttilät, kahisevat toppatakit, korkeina kaikuvat holvikäytävät. Kunnes lopulta olin yrittänyt lakata kuvittelemasta. Halunnut unohtaa, siihen pystymättä.

Sain istua täydessä kirkossa ja kuulla eri merkityksen saaneet laulunsanat.
”Helmassani kantaa itse taivastako saan?”

Ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana itkin onnesta.

Yritin vastustella, mutta valtoimeen virtaavat kyyneleet pursusivat väkisin poskille.
Tiesin, miten onnekas olen. Tiedän edelleen.

Tiedän myös, ettei se, että sain kokea kyseisen hetken, johdu siitä, että vasta nyt halusin tarpeeksi paljon, ja yritin siksi tarpeeksi kovasti.

Tai että olisin viimein hellittänyt yrittämästä liikaa.
Osannut päästää oikealla tavalla irti.

Se ei johdu siitä, että olisin nyt viimein kärsinyt tarpeeksi.
Kaivannut riittävän paljon, käynyt riittävän syvissä vesissä.

Se ei johdu siitä, että juuri nyt jostain syystä oli se kauan odotettu Minun Vuoroni.
Ei siitä, että käsillä oli yhtään sen enempää oikea aika, kuin kenenkään toisen kohdalla on.

Se ei oikeastaan johdu minusta ollenkaan.
Itse uskon, että niin puuduttavalta kuin se kuulostaakin, se johtuu sattumasta.

Niin lukemattomia asioita, jotka olisivat voineet taas kerran mennä pieleen.
Jotka myös aiemmin menivät, ja menevät monilla edelleen.

Munasolut, jotka jäävät kehittymättä, irtoamatta, hedelmöittymättä, jakaantumatta.
Siittiöt, jotka jäävät liikkumatta, toimimatta, mahdollistamatta.

Elämät, jotka jäävät alkamatta.
Tai jatkumatta.

Haavat, jotka jäävät umpeutumatta.
Sydämet, jotka jäävät parantumatta.

Osa lukijoista on samanlaisella polulla kanssani, osa tavalla tai toisella erilaisella.
Kaikille teistä haluan lähettää tänä jouluna valonpilkahduksia.

Ja erityisesti teille, jotka olette väsyneitä, haluan lähettää voimaa jaksaa toivoa.

Vaikka suhde toivoon on tällaisilla matkoilla aina kauhun (epä)tasapainossa.
Toivo kun on elämänkumppaneista ristiriitaisin ja tietyllä tapaa myös väkivaltaisin.

Toivoa siitä, että kerran tulee se päivä, kun asiat eivät mene pieleen.

Sillä tämä kaikki on millimetreistä kiinni.
Se voi olla sitä myös hyvällä tavalla.

 

Kaikkea sitä ihminen tekee

 

Eräänä päivänä tavaroita raivatessa löydän palauttamattomien lääkkeiden lisäksi muuta tahattoman lapsettomuuden tykötarpeistoa.

Ovulaatiotestejä, sekä liuskoina että digitaalisina.
Muistan vihanneeni liuskoja, ne eivät koskaan näyttäneet tarpeeksi tummaa.

Marimekon unikkokuosisen kansion, johon keräsin kaikki tutkimustulokset ja laskut.
Pitäisi varmaan joskus laskea mielenkiinnosta, paljonko tämä lapsi lopulta maksoi.

Punakukkainen kansio näyttää kaikessa pirteydessään räikeältä ja jotenkin rivolta.
Ottaen huomioon, mitä se sisältää.

Ei lomakuvia, vanhoja verokortteja tai pöytälaatikkoon jääneitä runoja.
Vaan hoitosuunnitelmia, tutkimustuloksia, pistosohjeita, eri lääkefirmojen esitteitä.

Laskuja, niin tuhottomasti laskuja.

Rajuimman näköisiä ovat siemennestenäytepurkit.
En muistanut, että niitä jäi noin monta ylimääräistä.

Purkkien katsominen aiheuttaa lähes fyysisen pahoinvointireaktion.
Saa muistamaan asioita, joita en haluaisi muistaa.

Kaikkea sitä ihminen tekee silloin, kun on pakko.

Spermanäytteet olivat ehdottomasti hirvein konkreettinen asia koko prosessissa.
Vihasimme niitä Miehen kanssa molemmat.

Toinen asia, mitä vihasimme lähes yhtä paljon, oli ajoitetun seksin harrastaminen.

Ainoa keino, miten niistä selvisi jotenkuten järjissään, oli itsensä ja koko asian ulkoistaminen.
Tunteiden ja kaiken muun sivuun laittaminen, robotin lailla suorittaminen.

Häiriintyneen kaksijakoista siinä oli, että asia, joka piti tunteet ulkoistuneena yhdessä suorittaa, oli äärimmäisen intiimi ja herkkä. Toisenlaisessa kontekstissa aivan erilainen, kuin mitä niissä hetkissä.

Kasan alimmaiseksi tungettuna löytyy Clearbluen digitaalinen raskaustesti.
Se on sama laite, mihin elämäni ensimmäinen positiivinen tulos lopulta piirtyi.

Tulos, jonka odotin koska tahansa katoavan näytöltä ikiajoiksi, pyyhkien mennessään kaiken sen, minkä sen olemassaolo oli käynnistänyt.

Näytepurkit viskaan inhoten roskikseen, muista en jostain syystä saa luovuttua.

En edelleenkään voi käsittää, että niiden aika on ainakin toistaiseksi osaltani ohi.

Haaveista

Täyttäessä tiskikonetta televisiosta tulee uusintana vanha Suomilove-jakso.
Siinä puhutaan haaveista.

Nuorena aikuisena minulla oli tulevaisuudelle lähinnä yksi selkeä toive:
Yhteinen elämä Miehen kanssa.

Muuttaa yhteen, elää arkea kahdestaan, rakentaa sitä yhdessä omannäköiseksi.

Ajan saatossa tulevaisuuden haaveita muodostui vähitellen kaksi lisää:

Yhteinen oma koti Miehen kanssa.
Ja ennen kaikkea: Yhteinen lapsi Miehen kanssa.

Haaveista ensimmäinen, yhteinen elämä, toteutui jo yli vuosikymmen sitten. Myöhemmin tosin sekin joutui lapsitoiveiden eriävyyden takia vaakalaudalle. Kokonaan uudelleentarkasteltavaksi, lakaten olemasta itsestäänselvyys.

Kaksi muuta olivat ensin pitkään varovaisia, päänsisäisiä tunnusteluja. Kunnes vuosien kuluessa niiden ympärille kasaantui vähitellen paksu epävarmuuksien ja kysymysten verho, joka vain tiivistyi tiivistymistään, saavuttaen lopulta sumuisen, hyisen huippunsa tänä vuonna IVF-hoitoihin siirryttäessä.

Samalla itse tiivistyin ja pienenin pelkojen edessä. Painuin kasaan, kunnes lopulta minusta oli jäljellä enää lähinnä ihminen, joka oli jäänyt vaille niitä asioita, joita niin kovasti olisi toivonut.

Painan tiskikoneen päälle hurisemaan. Istun sohvalle katselemaan juuri esille laittamaani kynttelikköä.
Se on vähän hassussa kohtaa ikkunan edessä, koska muuallekaan se ei järkevästi mahdu.

Yhtäkkiä käsitän, että pian suurimmat unelmani voivat viimein olla totta.
Kaikki kolme yhtä aikaa.

Niistä kaksi viimeisintäkin ovat toteutumassa.
On mahdollista, että ensi vuoden puolella minulla on niistä jokainen.

Jos asiat menevät loppuun asti hyvin.
(Edelleen tuo lause on aina lisättävä, en mahda itselleni mitään.)

Kolme suurinta tähänastista haavettani on toteutumassa.

Vaikka näistä kolmesta kaksi on vielä enemmän tai vähemmän vaiheessa.
Vaikka se on raskasta ja stressaavaa. 

Eivätkä huolet siihen lopu, jos sen kaiken onnistuisinkin saamaan.
Ehkä pikemminkin jollain tasolla päinvastoin, sillä menetettäväähän on entistä enemmän.

Vaikka näiden haaveiden toteutumiseen liittyy asioita, jotka herättävät tässä hetkessä ja jatkossakin ristiriitaisia tunteita. Negatiivisia, ahdistavia, surullisia.

Vaikkeivät ne ole menneet moneltakaan osin kuin Strömsössä.
Eivät jokaista yksityiskohtaa myöten sillä tavalla, kuin olisin kaiken kaikkiaan halunnut.

Tarkemmin sanottua yhtäkään yksityiskohtaa.

Vaikka olen joutunut tekemään niiden eteen paljon töitä, luopumaan samalla jostain muusta.
Maksamaan kovaa hintaa, jo tähän mennessä ja myös jatkossa. Enkä ole ainoa.

Ainakaan yksi unelmista ei ole lähtökohtaisestikaan ollut sellainen, jonka toteutumiseen olisin loppujen lopuksi juuri voinut itse vaikuttaa. Sen osalta minulla on ollut vain hyvää tuuria.

Silti.
Ne ovat isoja, elämänkokoisia asioita.

Sen äärelle on välillä hyvä pysähtyä.

Ja yhtä kaikki, ne ovat olleet haaveitani jo vuosikausia.
Tänään olen kulkemassa niitä kohti, ollen jo todella lähellä.

Erityisesti tänä vuonna niiden eteen on otettu monta valtavaa harppausta.
Venytty äärimmäisyyksiin asti.

Ei ainoastaan omalta osaltani.
Niiden takia toinen on joutunut luopumaan osasta omistaan.

Haaveeni ovat olleet aika tavanomaisia.

Sellaisia, joiden toteutuminen olisi jollekulle toiselle itsestäänselvyys.
Itse mietin vuosia, ovatko ne liikaa pyydetty, eikö vain voisi haluta vähemmän?

Tai lakata kokonaan haluamasta.

Toisaalta maailmassa on ihmisiä, joiden suurimmat unelmat jäävät koko elämän ajan toteutumatta.
Niistä tulee asioita, jotka jäivät yhä uudelleen ulottumattomiin, tavoittamattomiin, saavuttamattomiin.

Niin kuin pelkäsin myös omalle kohdalleni käyvän.

Jos ensi vuonna voin todeta kolmesta suuresta haaveestani kolmen toteutuneen, olen saanut todella paljon.

Oikeastaan olen jo nyt saanut.
Enemmän kuin uskalsin toivoa.

Siirtymän symboliikkaa

 
Yksi lukuisista arkisista asioista, joita tahattomasti lapsettomana kipuilin, oli vapaa-aikaa koskevan seinäkalenterin tyhjyys. Ei ollut hirveästi erityisiä menoja, joita siihen merkata.

Ne vähät tapahtumat, joita oli, merkkasin kyllä melko tunnollisesti.
Kaverin syntymäpäivät, halloween-illanistujaiset, lomien alkamiset ja reissut.

Mutta oli niin paljon tyhjiä, silmissäni merkityksettömiä päiviä, joiden kohdalla ei lukenut mitään.
Joiden kohdalla kaikki sujui, niin kuin aina ennenkin.

Herätys, töihin, kotiin. Toisinaan kauppaan.
Ruokaa. Ehkä lenkille kaverin kanssa.
Suihkuun, iltapalaa, nukkumaan liian myöhään.

Nyt erilaisia sovittuja tapaamisia on enemmän kuin ikinä, sekä remonttiin että raskauteen liittyen.

On suunnittelupalaveria, nuohoojaa, sähkömiestä, putkimiestä, kattoturvamiestä.
Neuvolaa, sokerirasitusta, muita verikokeita.

Olen huomannut, että nyt kun sisältöä seinäkalenteriin olisi enemmän, en enää käytäkään sitä.

Se roikkuu koskemattomana ja unohdettuna tutulla paikallaan.
Kuin aika olisi sen kohdalla pysähtynyt paikoilleen, niihin menneisiin tyhjiin päiviin.

Jostain syystä merkkaan ajat vain työkalenteriin.
Ilmeisesti siksi, koska se on käytännöllisintä.

Olin kuvitellut, että piirtäisin räikeällä tussilla seinäkalenteriin sydämenkuvia, joiden sisään sulkisin tiettyjä päiviä, kellonaikoja ja tekstejä, esimerkiksi "♥ NEUVOLA! ♥"

Mama-monivitamiinit ovat lopussa, täytyisi ostaa uusia.
Olen syönyt niitä siitä lähtien, kun raskautta alettiin yrittää.

En vieläkään kestä katsoa purkin kyljessä hehkuvan, ilmeisen pitkällä raskaana olevan naisen turpeaa siluettia. Laitan pillerit samaan vanhaan D-vitamiinipurkkiin, jota olen aina käyttänyt, ja jota voin säilyttää näkyvissä pöydällä ahdistumatta.

Muistan, miten kateellinen olin kaksi vuotta sitten, kun näin vitamiinit parhaan ystäväni keittiönpöydällä.

Hän oli sellainen ihminen, joka niitä oikeasti tarvitsi, jolle ne oli oikeasti tarkoitettu.
Jota varten ne oli valmistettu ja laitettu apteekin hyllyille myyntiin.

Hän oli oikeasti raskaana.
Minä leikin, että kohta olisin, vaikken ollut.

Neuvolasta saan neuvon miettiä lähiaikoina ainakin isompia hankintoja, kuten lastenvaunuja, turvakaukaloa ja syntymättömän lapsen vakuutusta, mikäli sellaisen päädymme ottamaan.

Saan lähetteen uuteen sokerirasitustestiin ja kilpirauhasarvojen mittaukseen. Lähden töihin kädessäni kasa perhevapaauudistuksesta kertovia lappuja ja raskaustodistus, jolla hakea äitiysavustuksia Kelasta.

Yksi lapuista koskee isyyden tunnustamista.

On lähtökohtaisesti erikoinen ajatus, että tunnustus isyydestä tarvitaan myös IVF-hoidoilla alkaneessa raskaudessa. Eikö sitä voisi kysyä klinikalta, jossa IVF-hoito tehtiin? Tiedustella, laitoitteko varmasti oikeat siittiöt oikeaan maljaan.

Mieskin miettii huvittuneena, eikö isyyttä olisi aika vaikeaa pyörtää tässä vaiheessa, kun kaikissa mahdollisissa hoitojen vaiheissa on kysytty henkilötunnusta, ja joka käänteessä varmistettu sen täsmäävän?

Voisiko hän yhtäkkiä vain kiistää kaiken ja väittää, että juu ei kyllä ollut minun spermaa?

Jätän laput olohuoneen pöydälle näkyviin siltä varalta, jos vaikka Mies kiinnostuu niistä edes jollain tasolla. Siinä ne lojuvat koskemattomina, kunnes itse yhtenä päivänä ryhdistäydyn ja silmäilen läpi Kelan esitteen.

Käsitteet äitiyspakkaus, lapsilisä, raskausraha ja vanhempainraha kuulostavat korvaani arkisen tavanomaisilta, jokapäiväisiltä.

Paitsi silloin, jos yhdistän ne itseeni.

On absurdia, miten asia, jota on todellisuudessa odottanut vuosikausia, voi yhtäkkiä vielä kaiken jälkeen tuntua koittavan niin äkkiä.

Miten asia, jonka tähden on tarponut läpi kaiken sen puhkikulutetun ajan, tahmeina iholle liimautuneiden kuukausien ja jalan alta lipsuvien, toistensa kanssa yhtä harmaiden, aina vain samanlaisina toistuvien vuodenaikojen, tuleekin silti kuin varkain.

Selailen Lidlin mainosta, jossa esitellään lasten talvihaalareita. Haalarit on tarkoitettu isommille, mutta huomioni kiinnittää, että housuissa mainostetaan olevan lumiukkoja. Katson kuvat läpi tarkkaan.

Ihan tavallisia, yksivärisiä haalareita. En näe lumiukon kuvia missään.

Vähän ajan päästä tajuan, että mainoksessa puhutaan lumilukoista.
Miten ulkona kaikenlaisesta lapsiperhearjesta tähänastinen elämäni onkaan ollut.

En saata muistaa, onko jossain vielä yksi purkki tyroksiinia, vai pitäisikö sitäkin ostaa lisää.

Pengon niitä kaapista, kun käteeni osuu apteekin pussi. Siellä ei ole tyroksiinia, vaan ylimääräiseksi jääneitä ja käytettyjä paketteja IVF-lääkkeitä. Ne pitäisi jaksaa viedä apteekkiin hävitettäväksi.

Hetken aikaa pidän toisessa kädessä Kelan esitettä ja toisessa Fyremadel-jarrupistosten laatikkoa. Muistan hyvin, että ne kirvelivät ikävästi nesteen vapautuessa ihon alle.

Jännitin niitä kaikista lääkkeistä eniten.

Tajuan, että hetkessä on hämmentävää muutoksen, eräänlaisen siirtymän symboliikkaa.

Missä vaiheessa ymmärrän tämän siirtymän tapahtuneen?
Onko se edes vielä tapahtunut, vai olenko vieläkin liiaksi menneessä kiinni?

Itselle kateellinen

En ole tästä sataprosenttisen varma, mutta muistelen Anna-Leena Härkösen kirjoittaneen jossain omaelämänkerrallisessa kirjassaan, että hänellä on kyky uida uima-altaassa lomamatkalla ja ajatella samalla, että olisipa kiva uida uima-altaassa lomamatkalla.

Tämä on jäänyt mieleen siksi, että samaistun siihen niin vahvasti.

Olen aina ollut juuri samanlainen, vahvasti joko menneisyydessä tai tulevaisuudesa eläjä.
Meneillään olevaan hetkeen on ollut vaikeaa pysähtyä.

Jos käsillä oleva hetki on ollut huono, olen miettinyt mieluummin tulevaa, kun se on jo ohi.
Jos hetki on ollut hyvä, olen murehtinut, miten ikävää on tiedostaa sen ennen pitkää olevan ohi.

Tämä aspekti, tietynlainen hetken merkityksettömyys, on ollut tahattomassa lapsettomuudessa minulle hyvin luonteva näkökulma. Tahattomassa lapsettomuudessahan eletään käytännössä kokoajan enemmän tai vähemmän tulevassa.

Siinä, miten asiat voisivat mennä jatkossa, tai sitten ei.
Mitä ehkä tapahtuu viikon päästä, kuukauden päästä, vuoden päästä.

Ehkä siihen tottuneena minulla on edelleen suuria vaikeuksia pysähtyä, ja olla hetkissä läsnä rauhassa, huoletta.

On vaikeaa tottua siihen, että tämä ns. lapsiasia etenee nykyään, vaikken tee aktiivisesti mitään sen eteen. Itse asiassa mikä kummallisinta, se etenee johonkin suuntaan, teen ihan mitä tahansa tai jätän tekemättä. Minusta riippumatta.

Ilman, että soittelen jatkuvasti jonnekin ja kyselen aktiivisesti verikokeiden tuloksia, jonotilannetta, uutta lääkäriaikaa, reseptien uusimista, seuraavaa suunnitelmaa ja sen toteuttamisen ajankohtaa.

Ilman, että mietin yöt ja päivät pääni puhki, mitä voisin vielä tehdä enemmän, paremmin, oikeammin, kokonaisvaltaisemmin, ja samaan aikaan tietysti luonnollisemmin ja stressittömämmin.

Vaikka olen ollut raskaana jo jonkin aikaa, edelleen tulee hetkiä, kun mietin, että olisipa mieletöntä olla nyt raskaana.

Kun ilmat kylmenevät, päivät lyhenevät ja valoisuus vähenee, olisi jotain, mikä toisi aivan erilaista valoa loppuvuoteen. Saisi kääriytyä paksuun villapaitaan, joka toisi vatsan kauniisti esiin.

Ja ikisuosikkini joulunaika, millaista olisikaan olla raskaana jouluna!

Olisipa niin hienoa olla raskaana nyt, kun löysimme uuden kodinkin.

Kunnes parin sekunnin kuluttua muistan, että minähän olen.

Viimeksi eilen illalla mieleen tuli suihkussa yhtäkkiä mieleen äiti.
Äiti! Olisipa ihanaa päästä viimein kertomaan äidille, että olen raskaana.

Muutaman sekunnin kuluttua tajusin, että minähän olen jo tehnyt niin.

Olen jo kertonut äidille, aikoja sitten.
Sen hetken olen saanut, se on eletty jo.

Sitä on vain edelleen niin vaikeaa sisäistää.

Etten ole vain tilapäisesti päätynyt sijaistamaan jotakuta toista henkilöä, joka palaa pian takaisin ottamaan oman elämänsä haltuun, samalla, kun itse palaan omaani, sinne samaan vanhaan.

Kaikkein omituisimpia ovat tilanteet, joissa olen hetken aikaa kateellinen itselleni.

Kun katson peilistä ohimennen vatsaani, ja sekunnin murto-osan ajan mietin, että tuokin tuossa.
Menen jääkaapille ja tuhahdan, että nuokin ultrakuvat tuossa, tuolla tavalla magneeteilla kiinni.

Ainiin.

Nehän ovat minun.

Se on pähkähullua, ja saa ajoittain epäilemään, olenkohan päästäni lopullisesti vialla.
Onko suru niin voimakkaasti ohjelmoitu koodistooni, että edelleen joudun pyristelemään siitä hartiavoimin irti?

Nyt ei tarvitse olla niin kauhean vihainen elää kaikille, kaikelle.

Muistan hyvin, että vielä muutama kuukausi sitten tarvitsi.
Se oli ainoa toimiva keino kanavoida kaikkea mustaa sisällään, tulla jotenkin toimeen päivästä toiseen.

Viha piti minua kasassa.

Lieventävänä seikkana täytyy todeta, että yleensä kyllä tiedostan, mikä tilanne tällä hetkellä on.
Tiedän, että olen raskaana. Muistan sen ultraäänistä, joissa olen nähnyt sen omin silmin.

En niinkään muista, mitä olen ajatellut niissä hetkissä.
Mutta muistan, mitä olen tuntenut.

Voisi kai sanoa, että sydän on jo mukana, pää ei.

Ilon syliin

Olen valitellut työkavereille päänsärkyä lounaasta lähtien.
Minua on kehotettu ottamaan burana, johon en ole osannut sanoa mitään.

Iltapäivällä istumme kahvitauolla ulkona. Ilma on auringossa yllättävän lämmin ja tyyni, valoa täynnä.
Joku kysyy, koskeeko päähäni edelleen. Sanon, että koskee, mutta vähemmän.

Olen päättänyt kertoa tänään.

Olin vannottanut itselleni, etten saa kertoa ennen niskaturvotusultraa.
Nyt se on takana päin. Silti jännittää.

Toinen vaihtoehto olisi rakenneultraan asti odottaminen.
Siihen tuntuu kuitenkin olevan ihan liian pitkä aika.

Olen miettinyt sitäkin, mitä jos myöhemmin tapahtuu jotain ikävää, josta joudun kertomaan heille kaikille.

Olen päässyt ajatuksissani siihen pisteeseen, jossa totean, että sitten se tapahtuu. Sitten laitan siitä whatsapp-ryhmäämme ilmoituksen toiveineen, että saisin olla rauhassa eikä asiaa tarvitsisin avata enempää. Ja sen jälkeen jään hyvällä omallatunnolla sairauslomalle.

Siinä vaiheessa se kamalin on jo tapahtunut, mitään pahempaa ei enää voi käydä.
Eipä sillä liene siinä tilanteessa enää väliä, vaikka joudun heille siitä kertomaan.

Parempi vain, että he tietäisivät, miksi ja miten rikki olen.
Ja eipähän joutuisi selittelemään niin paljon, alan olla jo kyllästynyt siihen.

Sitä paitsi, nämä ihmiset tuntevat minut liian hyvin.

Tuntuisi hassulta löytää itsensä lopulta tilanteesta, jossa leikitään yhteistä sanatonta leikkiä, jossa minä teeskentelen, etten tiedä jo kaikkien aavistavan, ja kaikki muut teeskentelevät, etteivät aavista mitään, koska eivät halua kysyä suoraan.

Olen käyttänyt työpaikalla riittävän kauan aivan liian paksuja vaatteita vallitsevaan ilman lämpötilaan nähden, koska näköjään omistan hyvin harvoja etupuolelta löysiä paitoja, jotka peittävät vatsaa.

Luulen, että pari ehkä jo arvaa, ei vain kehtaa sanoa. Ainakin yksi on varmasti jäljilläni.
Toissapäivänä hän alkoi yhtäkkiä puhua minulle raskauden nykyisistä ravintosuosituksista.

Niinpä keskeytän ihmisten kaihoisat kesälomamuistelma-keskustelut ja kerään itseni.
Möläytän kuuluvasti, etten oikeastaan saa syödä buranaa, koska olen raskaana.

Kaikki tuijottavat minua kaksi sekuntia hiljaa.
Sen jälkeen he puhkeavat onnentoivotuksiin.

Yksi läheisimmistä työkavereista heittäytyy kaulaani rutistaakseen lujaa.
Onneksi istun, sillä horjahdan halauksen äkillisyydestä ja intensiivisyydestä tuolin selkänojaa vasten.

Uppoan hänen syleilyynsä. Hän pitää minusta kiinni pitkään.
Kuiskaa olevansa niin onnellinen puolestani.

Tuntuu kuin minut suljettaisiin ilon syliin.

Yhtä sydämellisiä onnitteluja en ole saanut vielä keneltäkään.
En omilta vanhemmiltani tai lähimmiltä ystäviltäni.

Juuri tätä kipeästi tarvitsen.

Yhtäkkiä ympärilläni kuohuu, kohisee ja kuplii.
Kuin olisin heittäytynyt villin kosken vietäväksi.

Hymyileviä kasvoja, riemunkiljahduksia. Lempeän ystävällisiä, hyvää tahtovia katseita.
Innosta nopeutunutta puhetta, siitä samaan aikaan huokuvaa pehmeyttä.

Kepeyttä, ihastuneita huokauksia, ylenpalttista kiinnostusta.
Sanoja, jotka helisevät ympärillä kirkkaina ja kevyinä.

Äänenpainoa, joka kertoo, että nyt on kyseessä jotakin hyvin tärkeää ja erityistä.
Erityistilanne.

Minulla, joka olen tavanomaisista tavanomaisin.
Se, jolle ei koskaan kuulu mitään erityistä.

Työkaverit ovat vilpittömän onnellisia puolestani. Heillä kaikilla omista raskauksista on jo vuosia aikaa, mutta on kuin he yhtäkkiä muistaisivat, että tosiaan, tällaistakin ihanaa oli vielä joillakin edessä.

Kuten omalle kaveripiirilleni, kerron myös työkavereille pelkästä raskaudesta.
En hoidoista, niiden taustoista tai taustojen taustoista.

Ainoa ihminen, joka työpaikallani tietää hoidoista, on huippu esimieheni.
Hän seuraa sivusta, kun minut piiritetään kysymyksillä voinnista, ja hymyilee rohkaisevasti.

En tiedä, miten ollaan luontevasti ihmisten keskellä tilanteessa, joka on onnellinen.

Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, en oikein osaa tällaista, olla sen keskiössä.
Suru, pelko ja epätoivo ovat enemmän alaani, joten kokemus ja asiantuntemus loppuvat alkuunsa.

Kun mietin työkavereiden suhtautumista, ymmärrän, että omassa kaveripiirissäni uutinen oli tietyllä tapaa niin tavanomainen. Olemmehan heidän kanssaan ikämme puolesta juuri siinä kliseisessä iässä, jossa useilla on pieniä lapsia tai raskaus lähitulevaisuuden toiveissa.

Mutta nämä naiset. Heillä on asiaan tietynlaista ajan tuomaa etäisyyttä.
Tavanomaisuus on poissa, tieto ainutlaatuisuudesta on tilalla.

Kysymyksiä, tiedusteluja, tarkentavia kysymyksiä.
Voinnista, oireista, lasketusta ajasta.

Niin paljon kysymyksiä, joihin minua ei yhtäkkiä lainkaan haittaa vastata.
Puhe pulppuaa sisältäni kuin pitkään padon takana ollut, valtoimeen soliseva puro.

Muiden kokemuksia, omien raskauksien muisteluita.
Kaikki erilaisia, toisistaan suuresti poikkeavia.

Muistutusta siitä, että kaikilla on omat polkunsa.
Omat, yksilölliset tilanteensa.

Ja siitä, kaikki voi mennä myös hyvin, omalla painollaan.

Pyydän, etteivät työkaverit huutelisi asiasta koko toimistomme monikymmenpäiselle henkilökunnalle.

Niin pitkällä tämän asian kanssa en ole, että haluaisin keskustella asiasta puolituttujen kanssa lounastauolla. Niiden samojen, jotka ovat lukuisia kertoja keskustelleet kanssani tai ulkopuolellani – tosin melko yksipuolista keskustelua – lapsen hankkimisesta ja sen asiallisesta ajankohdasta.

Työkaverit lupaavat pyhästi kunnioittaa toivettani.
Tottakai, he sanovat ilmeet vakavina.

Seuraavana päivänä saan ilokseni kautta rantain tietää, että vaikka houkuttelevia juoruamistilanteita on tullut vastaan, he ovat pitäneet lupauksensa. Ainakin toistaiseksi.

He vitsailevat aikovansa pitää hyvää huolta minusta ja varmistaa hyvinvointini muun muassa tulemalla vuoroissa meille kotiin vahtimaan minua, ja sitä, että saan varmasti levätä tarpeeksi.

Lisäksi he kuuluttavat tulevansa koko tiiminä mukaan synnytykseen tsemppaamaan, näistä mielikuvista saamme päivän naurut. Kaksi työkaveria muistelee omistavansa varastossa lojuvan kehdon.

Jää tunne, että he haluavat elää rinnallani, olla hengessä mukana.
Ja jos tarvitsisin jotain, apua tai sympatiaa, sitä olisi tarjolla roppakaupalla.

He eivät tiedä, miten hyvältä se kaikki tuntuu.

Ihan normaalia

Istun vastapäätä lapsettomuusklinikan terapeuttia.

En ole oikeastaan varma, saisinko olla nyt tässä, hänen edessään.
En tiedä, olisiko minulla lupaa siihen enää.

Olen ratkaissut asian niin, etten ole kysynyt sitä keneltäkään etukäteen.

Olen juuri tunnustanut hänelle olevani raskaana, mutta halunneeni silti käyttää tämän ajan, joka IVF-hoitojen aikana varattiin. Koska sitä ei kenenkään toimesta peruttu, ajattelin, että on varmaankin ihan ok tulla silti.

Etenkin, kun on viime kuukausina käynyt ilmeiseksi, että on olemassa joitain asioita menneisyydessä ja nykyhetkessä, joita voisi olla hyvä käsitellä ammattilaisen kanssa. Edelleen. Huolimatta kaikesta.

Huolimatta raskaudesta.

"Tottakai, ilman muuta oli ok tulla", vastaa terapeutti ja kohentaa silmälasejaan nyökätessään.
"Ei tämä niin mustavalkoista ole."

Hän kehottaa aloittamaan niin alusta, kuin haluan aloittaa.

Tämä on lievästi ilmaistuna omituista.
En ole koskaan käynyt tällä tavalla keskustelemassa missään.

Olen tottunut siihen, että näissä huoneissa kehooni tunkeudutaan jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Siihen, että joku kertoo minulle, mitä seuraavaksi tehdään.

Ja siihen, että minä olen lähinnä se, joka kyselen erilaisia huolen värittämiä kysymyksiä.

Kerään ajatuksiani hetken, huokaisen syvään.
Niin alusta, kuin haluan aloittaa.

Selitän, että olisin halunnut lapsen jo aiemmin, mutta Mies ei ollut valmis.
Ja että siinä meni reilusti yli pari vuotta, ennen kuin hän.. No, oli lopulta valmis.

Se on valetta.

Hän ei edelleenkään voisi olla kauempana valmiista.

"Olitko vihainen Miehelle silloin, kun asia oli auki, koska hän ei ollut valmis?" terapeutti kysyy.

"Olin", vastaan.

Olin sitä ja paljon muuta. Kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Oikeastaan olin ihan sekaisin, jos totta puhutaan.

Elin, hengitin ja nukuin eromme kanssa.
Sen mahdollisuus, väistämättömyys alati vierelläni.

Elämäni oli yli kaksi vuotta olohuoneemme lattialla terävinä, pieninä palasina, joiden yli kuljin joka päivä. Sen sohvan vierestä, josta mietin joka päivä, kumpiko meistä sen ottaa mukaansa. Sitten kun.

Mutta sitä en hänelle kerro.

Koska aika on rajallinen, ja hän vilkuilee kelloa.
Koska näen, ettei häntä oikeastaan kiinnosta.

Kerron tiivistelmän tahattoman lapsettomuuden polustamme. Yksityisellä saadusta PCOS-diagnoosista ja kevyemmistä hoidoista, ovulaation induktioista ja inseminaatioista. Saadusta lähetteestä julkiselle puolelle, yllättävän nopeasta aikataulusta IVF-hoitoihin.

"Kun ongelmia raskaaksi tulemisessa ilmeni, pelkäsitkö, että jäät kokonaan lapsettomaksi?"

"Pelkäsin, ihan tosissani."

Joka sekunti, kun hengitin.

"Miltä sinusta tuntui ajatus siitä, jos jäisitkin lapsettomaksi?"

Se on itse asiassa varsin hyvä kysymys.
Kukaan ei ole kysynyt siitä ennen.

"Hmm.." Minut on yllätetty, ja hapuilen sanoja.
En tiedä, miten puetaan ääneen lausutuiksi lauseiksi tällaisia asioita.

"Se tuntui todella pelottavalta ja kamalalta. Koko elämän mullistavalla tavalla. En tietenkään voi tietää, mutta ajattelin silloin ja ajattelen edelleen, että se olisi koko loppuelämän kestävä suru."

Terapeutti nyökkää taas. Vilkaisee edessään olevaa muistivihkoa, johon ei ole kirjoittanut juuri mitään.

"Uskon, että olisi todella pitkä ja ihan omanlainen prosessinsa, miten saada elämästä mielekästä lapsettomaksi jäämisen jälkeen. Ja että kaikesta huolimatta elämään olisi todennäköisesti jäänyt tietynlainen tyhjyys, jota olisi omalla kohdallani mahdotonta täyttää", jatkan.

Sanat tuntuvat kömpelöiltä ja teennäisiltä, väkisin haetuilta ja löydetyiltä.

Terapeutista näkee, että hän ajattelee ihan muita asioita. Kenties kauppalistaa, mahdollisesti eilistä riitaa aviomiehen kanssa. Ehkä tulevana viikonloppuna koittavaa, kauan odotettua teatteri-iltaa ystävättärien kanssa.

"Mmm, niin", hän sanoo lopulta, ei muuta.

Seuraavaksi päästään nykyhetkeen. Kerron peloista, huolesta, päivittäisistä tarkastusrutiineista vessassa. Tietynlaisesta epäuskosta ja epävarmuudesta, jotka ovat seuranneet tiukasti kannoillani positiivisesta raskaustestistä lähtien.

"Oletko tuntenut syyllisyyttä näistä ajatuksista?" terapeutti kysyy oltuaan hetken vaiti.

"Olen", vastaan hetkeäkään epäröimättä.

Terapeutti kertoo vaisun hajamielisesti, että alkavia itseään toistavia ajatuskehiä voi yrittää katkoa esimerkiksi sillä, että palauttaaa itsensä hetkeen korostetun itsetietoisesti, mutta samaan aikaan lempeästi. Toteaa esimerkiksi jopa hieman huvittuneeseen sävyyn, että joopa joo, taas tämä sama levy alkaa näköjään pyörimään, en jaksa nyt kuunnella sitä enempää, pistän sen poikki.

Vähän samoin, kuin suhtautuisi ikääntyneeseen isotätiin, joka selittää jo viidettäkymmenettä kertaa kesästä 1947, kun kotilammesta nousi erityisen paljon särkiä, ja hevosen sai aitauksensa oven itse auki.

Nyökkään, kuin olisin saanut hyvänkin neuvon.

En tiedä, miten ilmaista, etten useinkaan yksinkertaisesti saa niitä poikki.
En vaikka mitä tekisin.

Mutisen jotain epämääräistä siitä, että voihan tuota kokeilla ja olen samantapaista yrittänytkin, mutta ajatukset harvoin katkevat. Ja jos katkeavat, ne alkavat taas pian uudestaan. Esimerkiksi öisin.

"Niin", terapeutti sanoo jo yhteenkokoavasti.

"Etenkin sinun taustallasi on ihan normaalia, että monet pelot ja huolet nostavat päätään yllättävän voimakkaina raskausaikana. Niin käy useille, vaikkei olisi tahattoman lapsettomuuden taustaa. Niin käy etenkin, jos sitä on. Monet muutkin lapsettomuushoidoissa olleet pelkäävät lapsen menettämistä pitkälle loppuraskauteen, mahdollisesti koko raskauden ajan."

"Okei", sanon. "No se on ihan hyvä tietää ja lohdullista kuulla."

"Kannattaa yrittää ajatella sitä, ettei tämä kestä ikuisesti. Raskaus päättyy joka tapauksessa, se on aina määrämittainen aika. Samoin raskauajan huolillasi on määrämitta. Ne eivät tule jatkumaan aina."

"Niin", sanon. Päässä lyö tyhjää. "Onhan se tietysti totta."

Kumpikaan meistä ei sano sitä ilmiselvää asiaa, jonka molemmat tiedämme.
Että korostuneet pelot voivat jatkua myös raskauden jälkeen.

"Mutta koska olet nyt raskaana, et oikeastaan voi käydä täällä luonani useampaa kertaa."

"Okei."

"Onko sinulle kerrottu keskusteluavun saamisen mahdollisuudesta neuvolan puolelta?"

"Joo. Neuvolassa sanottiin, että neuvolapsykologille on mahdollista varata aikoja. Jotenkin vain ajattelin, että haluaisin puhua jonkun kanssa, joka on erikoistunut nimenomaan tahattomaan lapsettomuuteen. Mulla oli sellainen alkuoletus, että onkohan neuvolapsykologeilla samanlaista asiantuntemusta juuri siitä aiheesta ", selitän.

"Kyllä varmasti", terapeutti sanoo, vaikka molemmat taidamme tietää, että tuskin on.

"Sinun kannattaa nyt vähän kuulostella oloasi tulevat viikot ja kuukaudet. Jos edelleen tuntuu siltä, etteivät huolet väisty omin avuin ja ne vain roikkuvat tiukasti mukana arjessasi, voisit olla yhteydessä neuvolapsykologiin."

Vai niin. Nyökkään.
Yhtäkkiä en jaksa tehdä muutakaan.

"Olisiko se sellainen asia, jonka pystyisit tekemään?" terapeutti kysyy.
Olen hyvin tietoinen, ettei mahdollisia vastauksia ole kuin yksi.

Ei tämä ole niin mustavalkoista.
Mutta sinä olet raskaana, joten ole hyvä ja poistu.

Ymmärrän erittäin hyvin, että lapsettomuusklinikan terapeuttiresurssit kannattaa kohdentaa niille, joille asiantuntevaa keskusteluapua on hyvin rajatusti saatavilla kunnallisella puolella. Eli lapsettomuushoidoissa oleville tai muutoin tahatonta lapsettomuutta aktiivisesti kokeville.

Vaikka itsekin koen olevani edelleen sellainen, viimeksi mainittu.

Silti tapaamisesta jää laimea maku. Kuin yrittäisi kovasti saada jostain irti jotain sellaista, mikä ei vain ole lähdössä irti. Ei vaikka kuinka kiskoisi väkisin. Jää fiilis, että vain toinen meistä edes yritti tulla vuorovaikutukseen. Eikä se ollut hän.

Hän otti minut vastaan, koska ei kehdannut käännyttää suoraan kotiinkaan.

Mutta ei raskaus ole muuttanut minua.

Olen edelleen se sama ihminen, jonka ihon alla on tiiviitä kerrostumia menneestä.
Ei tarvitsisi kuin katsoa kunnolla kohti.

Sillä ne kuultavat jo ihonkin läpi.

Ananassukat

Illalla mietin ääneen, mihin jättäisin auton huomenna aamulla.
Inhoan ajamista parkkihalleissa ja muissa ruuhkaisissa paikoissa.

"Jaa, mihin oot menossa?" Mies kysyy.

Kerron hänelle, mihin olen menossa.

Olen odottanut kuumeisesti kunnallista ultraääniaikaa siitä lähtien, kun se annettin minulle lähes viisi viikkoa sitten, tehtyäni positiivisen raskaustestin. Silloin kerroin tulevan päivämäärän myös Miehelle.

Ei ole jäänyt mieleen.

"Onkohan siellä lähistöllä paikkoja, jotka toimis parkkisovelluksella?" pohtii Mies, jolla on fiksaatio parkkisovelluksiin, joita itse en käytä. "Voin laittaa täältä mun sovelluksesta ajan kulumaan, jos soitat mulle sitten kun oot löytänyt paikan."
"Niin, tai sitten voit tulla mukaan", sanon.
Hiljaisuus.
"Niin", Mies sanoo lopulta, ei muuta.

Menemme nukkumaan.

En tivaa, onko hän tulossa.
Se ehtii selvitä aamullakin.

Yö on musta hirviö, joka kiipeää tuttavallisesti ylleni, asettelee raskaan painonsa rintakehän päälle, kiinteän uhmakas katse silmiini lukittuna.

Painaa pahanhajuisen suunsa liki kasvojani.
Sen henki haisee kuolemalta.

Siirryn sohvalle nukkumaan.

Sille samalle, jolla olen istunut lukemattomia kertoja tyhjänä ja turtana, piikittänyt itseeni viimeisen Fyremadelin, rakastellut, vuodattanut äänettömiksi nieltyjä pettymyksen kyyneliä, yrittänyt sisäistää ensimmäisen ultran tapahtumia kesäillan valossa.

En halua ajatella, että kaikki on hyvin, koska se on pahaenteistä.
En halua ajatella, että kaikki on huonosti, koska se on kamalaa.

En haluaisi ajatella mitään, mutta ajattelen silti kokoajan.

Mitä jos se on kuollut?
Mitä sitten teen, jos kaikki pyyhkäistään pois, tuosta noin vain?

Ylihuomenna olisi neuvola, sinne pitää ainakin ilmoittaa.
On tämä päivä ja huominen aikaa kerätä itsensä ja soittaa sinne.

Onneksi en tarkoituksella ole järjestänyt lähipäiville ohjelmaa.
Kaiken varalta.

Niin, ja viikonlopun sukujuhliin osallistuminen pitää perua.
Siellä on pieniä lapsia. Tuskin pystyisin menemään sinne.

Kun havahdun hereille jonkinlaisesta unenkaltaisesta horteesta, kello on 5.24.

Siihen, kun pitäisi nousta ylös ja alkaa toimia, on aikaa puolitoista tuntia.
Yritän nukahtaa uudelleen, vaikka on päivänselvää, että se on toivotonta.

On hullua, miten kauan olen odottanut ja samalla kammonnut tätä päivää.

Olen juuri sellainen kuin kenenkään ei missään nimessä pitäisi olla. 

Nimittäin elän lomia varten. 

On ollut ristiriitaista huomata ensimmäistä kertaa elämässään toivovansa kesäloman menevän eteenpäin ja ajan kuluvan nopeammin, jotta myös ultra-aika tulisi nopeammin. 

Pelko kaikuu pulssina korvissani, en saa sitä hiljenemään.

Tiedän olevan olemassa sellaisia ihmisiä, jotka toivovat lasta, mutta ajattelevat silti, että vaikka lasta ei tulisikaan, elämä olisi silti ihan täyttä, kokonaista ja hyvää ilmankin.

Minä en ole sellainen ihminen.

Elämäni ei olisi silloin täyttä.
Se olisi hajanaista, epämuodostunutta, väärää.

Muistelen ystävää, kahden lapsen äitiä, joka kertoi ensimmäisestä raskaudestaan, ettei hänelle tullut mieleenkään, että jokin voisi mennä pieleen. Että jotain pahaa voisi tapahtua.

Hän oli vain lukenut päiväkohtaisesti, minkä kokoinen vauva on, ja mitä sille kehittyy milloinkin.
Siinä kaikki.

Yritän lukea kirjaa, mutta se on yhtä taistelua.
Kirja on mielenkiintoinen, mutta keskittyminen on vaikeaa, lähes mahdotonta.

Mitä ikinä tapahtuukaan, en voi itse vaikuttaa siihen mitenkään, hoen itselleni.
Se ei auta yhtään, ei ole koskaan auttanut.

Entä jos tänään selviää jotain sellaista, minkä takia nämä tuskaisen hitaat hetket jäävät viimeisiksi hyviksi hetkeksi, ennen kuin huonommat peittävät ne alleen?

Hetkeksi, kun ei vielä tiennyt, mitä tuleman pitää?
Entä jos haluankin jäädä tähän, olemaan mahdollisesti vielä raskaana?

Vilkaisen mikron kelloa.
Se on 6.07.

Uppoudun hetkeksi kirjaan.

Tunnilta kuluneen ajan jälkeen katson kelloa uudelleen.
6.14.

Varttia vaille seitsemän luovutan, ja alan harjata hiuksia.
Selvittiinpä siitäkin, niistäkin minuuteista.

Kello on 7.05, kun Miehen puhelimen herätyskello soi. Se tarkoittaa, että hän on lähdössä mukaan.
Ei ole muuta syytä, miksi se soisi tähän aikaan, näin aikaisin.

Säädän vaatteiden kanssa. Olemme kuhnailleet molemmat sen verran ja käyneet niin monta kertaa vessassa, että alkaa olla jo kiire.

Tempaisen sukkalaatikosta ensimmäiset käteen osuvat nilkkasukat.
Ananassukat.

Voinko laittaa näitä, onko se huono enne?
Ananashan on tahattoman lapsettomuuden symboli.

Vannon, etten aiemmin ollut näin taikauskoinen.
Sukat saavat jäädä jalkaan.

Muistan laittaa korviin lahjaksi saadut linnut, joita pari kuukautta sitten pidin karmivina.
Jotenkin olen alkanut ajatella, että ne tuovat hyvää onnea.

Autossa on hiljaista, emme juuri puhu mitään.
Tai puhumme, Mies pyytää purkkaa hanskalokerosta.

"In the summertime, when the weather is hot. You can stretch right up and touch the sky", laulaa iloisen kuuloinen mies radiossa. Hänen äänensä kuulostaa juuri nyt tekopirteältä.

Taas kerran odotusaulassa en voi olla ihmettelemättä mielessäni, miten vaivattomasti sulaudumme muiden joukkoon. Tähän massaan, jossa naiset ovat vakavailmeisiä ja miehet istuvat heidän vieressään hiukan rennommin ja kömpelömmin, kuin eivät ihan kuuluisi niille penkeille eivätkä tietäisi, miten niissä istutaan luontevasti.

Näytämme ihan samalta, kuin kuka tahansa muu lasta toivova (ja ehkä myös odottava) pariskunta, niin kuin julkisen lapsettomuuspolin ensikäynnilläkin.

Vaikka emmehän ole kuin kaikki muut.

Emme edelleenkään.

Yhtäkkiä säpsähdän, kun huomaan tulleeni ympäröidyksi äitiydellä.

Näen pelkästään kylttejä, joissa lukee LAPSETTOMUUS-sanan sijaan ÄITIYS.
Äitiysultra. Äitiyspoliklinikka.

On myös synnyttäneiden osasto, ja vastasyntyneiden seurantapoliklinikka.
Ei sperma-laboratoriota, ei lisääntymistieteiden yksikköä.

Minuutilleen oikeaan aikaan meidät kutsutaan sisään huoneeseen, jossa meidät vastaanottaa suomea murtaen puhuva lääkäri, jolla on kiltit silmät.

Käydään sama keskustelu, jonka olen käynyt viikkoja aiemmin yksityisessä ultrassa, ja lukemattomia kertoja ystävien kanssa.

Olen voinut edelleen omituisen hyvin.
Ei pahoinvointia, ei vuotoja, ei kipuja.

Mitäpä siihen lisäämään.

Taas on aika ottaa housut pois, sehän minulta käy.
Mies ohjataan tutkimuspöydän taakse, josta en näe häntä.

Lääkäri on ensimmäinen, jonka näen laittavan liukastusgeeliä sauvan päälle sekä ennen kondomin laittoa, että sen jälkeen. Havaintojeni mukaan yleensä sitä laitetaan vain suoraan kondomin päälle.

Siihen hän pursottaakin oikein ekstraison määrän geeliä.
Niin ison, että sitä tipahtaa lattialle, pläts.

Lääkäri ottaa paperin, asettaa sen jalkansa alle ja pyyhkii geelin pois.
Sen jälkeen hän pahoittelee kovasti, miten kylmältä geeli voi tuntua.

Voi kuule, on tässä kestetty vähän pahempaakin.

Ruudulle ilmestyy rakeinen avaruuden musta aukko.
Paitsi ettei se ole tyhjä, siellä liikutaan. Liikkujan sydän lyö.

Se näyttää ihan erilaiselta, kuin kolme viikkoa sitten.
Silloin se näytti viivalta. Nyt se näyttää joltakin muulta.

Joltain, mikä muuttuu, kasvaa päivittäin.

Jos sisälläni on tuollainen, minunhan täytyy olla..
Raskaana oikeasti, ei leikisti?

"Siellä hän on, onnea! Ja katsotaanpa, mittaan vielä.. Koko on 24 millimetriä, vastaa juuri viikkoja 9+0."

24 millimetriä. Viimeksi oli neljä.

"Ja sydän lyö jo kovasti, 176 kertaa minuutissa", lääkäri sanoo ja klikkaa muutaman kerran hiirtä.

Tum tum tum tum, kuuluu oikean korvani vierestä.

Sykekäyrä piirtyy kuvaruudulle. Olen nähnyt niitä vain elokuvissa.
Se on säännöllinen, nousuja ja laskuja samaan tahtiin.

"Se on elossa", toistelen kuin kävisin vähän vajaalla. Niin kuin käynkin.

"Se on elossa", hymyilee lääkäri.

En näe Miehen ilmeitä.
En tiedä, katsooko hän ruutua vai jonnekin muuanne.

Saan nousta. Saamme iloiset onnittelut, toistamiseen.
Mies hymyilee kohteliaasti. Mitähän hänen ajatuksissaan liikkuu?

Lääkäri suosittelee nauttimaan hyvästä olosta, koska monilla muilla tämä aika on tuskaisempaa.
Lupaan yrittää.

Hän tulostaa neljä kuvaa. Kiirehdin ottamaan ne häneltä, ettei niitä tarjota Miehelle ensin.
Ne ovat isomman kokoisia, kuin olin kuvitellut.

Katson niitä samalla, kun uutta ultra-aikaa varataan.
Musta tyhjyys, ja sen keskellä jokin pieni, mutta ilmiselvä.

Minulla on ananassukat, mutta siinä hän on.

Iloisin tai surullisin päivä

Istun bussissa ja tunnen, kuinka paniikki sisälläni kasvaa, vahvistuu. Alkaa paisua, levittäytyä kokonaisvaltaisemmaksi. Hyvä, etten lähtenyt omalla autolla. Jos kuulen huonoja uutisia, ei ainakaan tarvitse ajaa heti niiden jälkeen.

Ajattelen, että tästä päivästä tulee joko yksi elämäni iloisimmista tai vaihtoehtoisesti surullisimmista päivistä.

Mies on tekemässä kaveripariskunnan muuttoa, jonka ajankohta sovittiin jo aikoja sitten.
Meidän molempien piti alun perin mennä auttamaan, mutta nyt minä olen täällä ja hän siellä.

Se, ettei Mies ole mukana, ei tunnu huonolta.

Oikeastaan tämä tuntuu ihan oikealta näin.
Koska näinhän tämä on alusta asti ollut.

Tuntuu luontevalta kohdata yksin se, mitä tulenkaan kohtaamaan.
Niin sen kuuluu mennä.

Minä olen tämän lapsen halunnut.
Minä saan tietää, onko häntä olemassakaan.

En tiedä, onko Mies tulossa mukaan kunnalliseen varhaisultraan, jos sinne on enää tämän jälkeen asiaa. Emme ole puhuneet asiasta vielä. Sinne on kolmisen viikkoa aikaa, ja ensin pitää selvitä tästä päivästä.

Muistan selittäneeni viime viikolla Miehelle varanneeni ajan yksityiseen varhaisultraan, koska en vain yksinkertaisesti pysty pelkäämään seuraavaa neljää viikkoa.

"Niin meinaat sitten pelätä vain seuraavat kolme viikkoa?" Mies kysyi toteavasti. Hän tuntee minut liian hyvin. Tietää, että vaikka yksityisessä varhaisultrassa todettaisiin kaiken olevan hyvin, pelkäisin seuraavat kolme viikkoa kunnalliseen varhaisultraan asti, että jokin on muuttunut.

Vahvistin hänelle, että kyllä. Aion pelätä neljän viikon sijaan kolme viikkoa ennen kunnallista varhaisultraa. Sillä sentään haluaisin tietää, mitä varsinaisesti tulisi pelätä.

Sitäkö, miten keskeytynyt keskenmeno saadaan sisältäni pois? Tai sitä, joudunko leikkaukseen kohdunulkoisen raskauden takia? Vai sitä, että jollekin elävälle olennolle tapahtuu jotain pahaa?

"Raskauspahoinvointi on paitsi normaalia, myös merkki siitä, että kaikki on kohdallaan raskauden suhteen", muistan lukeneeni heti positiivisen raskaustestin jälkeen netistä.

Mistä se on merkki, jos pahoinvointia ei ole?
Siitä, ettei kaikki ole kohdallaan?

Viimeisen viikon aikana olen saanut kaksi omituista yöllistä kipukohtausta, ensimmäisen viisi päivää sitten ja toisen viime yönä.

Konsepti molemmissa on ollut sama. Olen havahtunut aamuyöstä tuskaiseen oloon. On ollut kuuma, olen yrittänyt korjata tilannetta puoliunessa peittoa vähentämällä. Jossain vaiheessa olen herännyt tarpeeksi tiedostaakseni, että sen lisäksi, että on kuuma, minuun sattuu.

Paljon.

Todella paljon. Vatsa – tai siis kohtu, olettaisin – on krampannut niin paljon, että olen lamaantunut täysin. Jopa hengittäminen on ollut vaikeaa. En tiedä synnytyksestä mitään, mutta tuntemukset ovat vastanneet erehdyttävästi mielikuvaani jonkinlaisista supistuksista.

Eikä vähiten siksi, että on ollut luontevinta vain alistua ja hengittää suun kautta ulos, puuskuttaen, ääneen huohottaen. Odottaen, että sekunnit kuluvat. Toivoen, että joskus helpottaa.

Kipu on kestänyt muutaman minuutin, ehkä maksimissaan viisi. Tuntuen vähintään viideltä tunnilla. Molempina kertoina olen ollut täysin varma siitä, että jos jonkinlainen raskaus on joskus ollut, se on viimeistään nyt mennyt kesken.

Olen rynnännyt vessaan etsimään verta, viimeksi tänä aamuna. Kummallakaan kerralla sitä ei ole löytynyt pisaraakaan. En tiedä, mitä se tarkoittaa, ja mitä se ei tarkoita.

Viimeiset työpäivät ennen juuri alkanutta kesälomaa olivat vaikeita. Toin tämän esiin avoimesti myös esimiehelle, kerroin jännittäväni tulevaa yksityistä varhaisultraa. Esimies katsoi minua vakavana ja totesi: "Niin, minusta tässä ei nyt jännitetä sitä, onko siellä mitään, vaan sitä, montako siellä on."

Muistan tuijottaneeni häntä epäuskoisena toimistopöytänsä takana.
Miten joku voi olla noin positiviinen?

Jään bussista ja lähden etsimään oikeaa osoitetta, joka löytyykin helposti. Olen vähän etuajassa.
Seison odottamassa sisäänpääsyä kyltin alla, joka tekee hyvin selväksi, mihin olen menossa.

Katu on vilkas. Tuntuu perin pohjin omituiselta, että minut nähdessään ja ohittaessaan ihmiset todennäköisesti yhdistävät minut henkilöön, joka on ilmeisesti raskaana, koska on ilmiselvästi menossa yksityiseen ultraan.

On kuin seisoisin keskellä elokuvan lavasteita, ja ohikulkijat olisivat todellisuudessa avustajia.
Tunnen pakottavaa tarvetta hivuttautua lähemmäs viereistä hierojapalvelun liikehuoneistoa.

Olen yllättynyt siitä, miten jämäkästi onnistuin laittamaan itseni ja ajatukseni kuriin edeltävän viikon aikana. Onnistuin sopimaan itseni kanssa, että ensimmäinen ajankohta, jolloin saan kunnolla murehtia tätä tulevaa ultra-aikaa, olisi ultraa edeltävä ilta ja yö, eli viime yö.

Tiedostin, ettei siitä tulisi mitään, että viettäisin useat yöt läpeensä vatvoen kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita – mihin epäilemättä pystyisin, helpostikin.

Töissä piti kyetä edes yrittämään saada jotain aikaiseksi ennen lomaa. Tai edes näyttämään siltä, että saa jotain aikaiseksi. Se ei onnistuisi, jos valvoisi yökaudet. Niinpä yksinkertaisesti päätin, että mietin asiaa mahdollisimman vähän ennen ultraa edeltävää iltaa.

Hyvä on, tottakai vatvoin kaikkea maan ja taivaan väliltä etukäteen, ennen eilisiltaa.
Mutta yllättävän maltillisesti, etenkin omaan melko rajattomaan kapasiteettiini nähden.

Toimi huomattavasti paremmin, etten kieltänyt itseäni huolehtimasta ja vatvomasta, vaan asetin ajankohdan, jolloin voisin vapaasti tehdä niin. Sitten, kun olisi sen aika ja asia enemmän akuutisti käsillä ja ajankohtainen.

Sympaattisen pirskahteleva, pienikokoinen kätilö ottaa minut vastaan. Istumme hetkeksi nojatuoleihin juttelemaan. Yritän estää katsettani harhailemasta sermin takana odottavaan tutkimuspöytään.

Kätilö kyselee, miten olen voinut. Vastaan samalla tavalla, kuin muillekin asiasta tietäville: Hämmentävän hyvin.

Kerron, että edelleen ainoa selkeä oire on nännien arkuus. Ei pahoinvointia, ei korostunutta hajuaistia, ei metallin makua suussa. Ei väsymystä, ei nivelkipuja, ei heikotusta, pahoinvoinnista puhumattakaan.

Kerron myös yöllisistä kipukohtauksista ja huolesta niihin liittyen. Kätilö ei ota niihin varsinaista kantaa, vaan toteaa, että kaikki oireet ovat valtavan yksilöllisiä ja monilla naisilla on virheellinen oletus, että onnistunut alkuraskaus olisi automaattisesti esimerkiksi pelkkää oksentamista yötä päivää.

Käymme lyhyesti läpi raskautta edeltävää hoitotaustaa ovulaation induktioineen ja inseminaatioineen.

Kätilö kyselee, minkä saaliin saimme IVF-hoidoista, menikö pakkaseen mitään? Kerron, että viidestätoista kerätystä ja kuudesta normaalisti hedelmöittyneestä munarakkulasta saimme yhteensä kolme viisipäiväistä blastoa, joista yksi tuoresiirrettiin ja kaksi pakastettiin. Lisäksi yksi blasto pakastettiin kuusipäiväisenä tarkistusviljelyn jälkeen.

"Ja tää on nyt se tuoresiirto?"
"Joo, tää on se."
"Oi, miten kuumottavaa, eiköhän päästetä sut jännityksestä!"

On viimein aika kiivetä tutkimuspöydälle. Kätilö työntää tutun, kondomilla verhotun ulokkeen sisään, ja selostaa jatkuvasti, mitä tekee. Tämä puoli on hyvin tuttua. Tosin on hämmentävää, miten eteen uloke sisääni jää. Sitä ei survotakaan kovin syvälle, niin kuin olen tottunut.

"Ja mitäs täällä näkyy, siellähän on kuule eräs pieni.."

Katson ruutua. Siinä näkyy mustassa aukeuden keskellä mitätön valkoinen piste, ja pisteen vieressä valkoreunainen ympyrä.

"Katso, siinä se sinun muru on!" kätilö hihkaisee niin lujaa, että säpsähdän.

"Onko se oikeassa paikassa?" On ensimmäinen lause, jonka pystyn muodostamaan.

"On on, voi miten ihanaa! Ja odotas, kun mä vähän mittaan.. Se vastaa juuri tismalleen viikkoja 6+1, joka sulla on tänään. Se on nyt 4 mm kokoinen ja näetkö, sen vieressä on tuo iso pallo? Se on ruskuaispussi, ja se on tällä hetkellä suunnilleen yhtä iso kuin vauva itse."

Nyökkään. Tosiaan, ympyrä näyttää jopa huomattavasti isommalta, kuin itse piste. Joka on ehkä sittenkin enemmän valkoinen viiva, kuin piste. Kooltaan ehkä puolet väliviivasta, arvioin.

Samalla, kun odotan kohtalokasta mutta-sanaa.

"Aattele, sen sydän on lyönyt vasta kaksi päivää!"

"Siis.. Ja lyö edelleen?"

"Ja lyö edelleen! Ääntä ei voida vielä kuulla, mutta katsos tarkkaan, kun tarkennan lähemmäs. Näetkö tuon pienen liikkeen sen pisteen sisällä, pamppailun, kun sydän sykkii?"

Näen. Kun keskityn ja katson tarkkaan, näen.

Sydän, joka lyö.

"Siinä on sinun pieni rakas, eikö ole ihmeellistä?"

Olen niin helpottunut, etten keksi kertakaikkiaan mitään, mitä sanoa.

Kuuluisiko nyt perinteisesti itkeä?
Minua ei itketä yhtään, haluan vain tuijottaa.

Ja varmistaa, onhan kätilö nyt aivan varma?
On hän. Kaikki on niin hyvin, kuin voi tässä vaiheessa olla.

Tuntuu kuin hän ottaisi vähän minulle kirjoitettua roolia hokemalla, miten ihmeellistä ja uskomatonta tämä kaikki on. Minä sen sijaan myöntelen vanavedessä, että niin, kyllä se on, niin se on.

Ymmärtämättä edes kunnolla, mitä puhun.

Tilanteen omituisuutta korostaa, että kätilö käyttää jatkuvasti yltiöpäisen siirappisia hellittelynimiä tästä pienestä viivasta. Minunhan niitä varmaan kuuluisi käyttää, ei hänen.

Mutta hyvä kai, että hän käyttää.
Koska minä en nimittäin osaa.

Kätilö ojentaa tulostamansa mustavalkoisen kuvan.

"Siinä se on, sinun oma pieni, eikö ole mahtavaa? Kun seuraavan kerran huolettaa ja pelkäät, kaiva tuo kuva esiin ja katso sitä! Otetaanko vielä pieni videopätkä sykkeestä, että Mieskin pääsee näkemään?"

Joo, otetaan toki. Tosin ensisijaisesti ihan muuta varten, kuin häntä.

Mutta otetaan, kyllä kiitos.