perjantai 23. joulukuuta 2022

Millimetreistä kiinni

 


Iholleni on jäänyt muisto.
Kuin kämmenelle laskeutunut lumihiutale, joka ei ehkä koskaan kokonaan sula.

Vaikka tänään moni asia on toisin, näinä päivinä mieli hakeutuu aikoihin, kun junnasin samaa loputonta kehää sekä ajatuksissani että elämässä yleensä.

Kun joulu oli vain yksi harmaa päivä muiden joukossa, paitsi tavallista ankeampi.
Kun kaikki joulussa tuntui muistuttavan siitä, mitä ei ole.

Kun etsin tuloksetta sosiaalisesta mediasta glitterin hohteen, kauniiden pöytäkattausten ja lasten tonttulakkikuvien seasta jotain, mikä koskettaisi itseäni jotenkin. Jotain, mikä sanoittaisi edes pienen osan siitä, mitä itse elin todeksi.

Viime jouluna olimme Pupun kanssa väsyneitä odottamaan.

Sitä edellisenä vuonna olin vain kiitollisen toiveikas siitä, että lasta oli päästy ylipäänsä yrittämään.
Huolimatta taustalla häilyvästä aavistuksesta, ettei kaikki ole kunnossa.

Sitä edellisinä parina vuonna taisin keskittää kaiken energiani siihen, että pystyisin olemaan ajattelematta, mitä tuleva vuosi toisi tullessaan, miltä seuraavat joulut kohdallamme näyttäisivät.

Sen jälkeen, kun sinä yhtenä jouluna tiiviisti koossa pysynyt maailma oli hajonnut tuhansiksi palasiksi, joista yhtäkään en tunnistanut omaan elämääni kuuluvaksi.

Kun miettii menneitä vuosia, itseäni ei missään vaiheessa lohduttanut ajatella, että asiat menevät juuri niin, kuin on tarkoitettu. Sillä tavalla, kuin niiden kuuluu mennä.

Sillä eiväthän ne millään tasolla menneet.
Oli hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi niiden kuului mennä niin, kuin ne menivät.

Yhtä vieraalta tuntui ajatella, että kaikki on vain osa jotain suurempaa, salattua suunnitelmaa.
Kadehdin heitä, jotka pystyivät löytämään edes pienen lohdun murusen sellaisista ajatuksista.

Itse mietin lähinnä, entä jos mitään suurta suunnitelmaa ei ollut?
Tai entä jos oli, joillekin toisille, mutta joku oli unohtanut minut kokonaan?

Pari viikkoa sitten joulukonsertissa tapahtui hetki, jota olen vuosia odottanut.

Olin vuosia nähnyt silmissäni sytytetyt kynttilät, kahisevat toppatakit, korkeina kaikuvat holvikäytävät. Kunnes lopulta olin yrittänyt lakata kuvittelemasta. Halunnut unohtaa, siihen pystymättä.

Sain istua täydessä kirkossa ja kuulla eri merkityksen saaneet laulunsanat.
”Helmassani kantaa itse taivastako saan?”

Ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana itkin onnesta.

Yritin vastustella, mutta valtoimeen virtaavat kyyneleet pursusivat väkisin poskille.
Tiesin, miten onnekas olen. Tiedän edelleen.

Tiedän myös, ettei se, että sain kokea kyseisen hetken, johdu siitä, että vasta nyt halusin tarpeeksi paljon, ja yritin siksi tarpeeksi kovasti.

Tai että olisin viimein hellittänyt yrittämästä liikaa.
Osannut päästää oikealla tavalla irti.

Se ei johdu siitä, että olisin nyt viimein kärsinyt tarpeeksi.
Kaivannut riittävän paljon, käynyt riittävän syvissä vesissä.

Se ei johdu siitä, että juuri nyt jostain syystä oli se kauan odotettu Minun Vuoroni.
Ei siitä, että käsillä oli yhtään sen enempää oikea aika, kuin kenenkään toisen kohdalla on.

Se ei oikeastaan johdu minusta ollenkaan.
Itse uskon, että niin puuduttavalta kuin se kuulostaakin, se johtuu sattumasta.

Niin lukemattomia asioita, jotka olisivat voineet taas kerran mennä pieleen.
Jotka myös aiemmin menivät, ja menevät monilla edelleen.

Munasolut, jotka jäävät kehittymättä, irtoamatta, hedelmöittymättä, jakaantumatta.
Siittiöt, jotka jäävät liikkumatta, toimimatta, mahdollistamatta.

Elämät, jotka jäävät alkamatta.
Tai jatkumatta.

Haavat, jotka jäävät umpeutumatta.
Sydämet, jotka jäävät parantumatta.

Osa lukijoista on samanlaisella polulla kanssani, osa tavalla tai toisella erilaisella.
Kaikille teistä haluan lähettää tänä jouluna valonpilkahduksia.

Ja erityisesti teille, jotka olette väsyneitä, haluan lähettää voimaa jaksaa toivoa.

Vaikka suhde toivoon on tällaisilla matkoilla aina kauhun (epä)tasapainossa.
Toivo kun on elämänkumppaneista ristiriitaisin ja tietyllä tapaa myös väkivaltaisin.

Toivoa siitä, että kerran tulee se päivä, kun asiat eivät mene pieleen.

Sillä tämä kaikki on millimetreistä kiinni.
Se voi olla sitä myös hyvällä tavalla.

 

2 kommenttia: