keskiviikko 14. joulukuuta 2022

Puuttuva konkretia

Ensimmäinen neuvolakäynti, jossa Mies on mukana.
Hän on tullut isyyden tunnustamista varten.

Istuudun tutulle tuolille kuin tuomion saaneena. Ihmettelen, miksei neuvolantäti ole kaivanut valmiiksi esille raskausdiabetes-esitteitä ja sokerimittauslaitteita mukaan annettavaksi.

Saan kuulla, että arvoni ovat kuin ihmeen kaupalla laskeneet toisessa sokerirasituksessa.
Raskausdiabetestä ei diagnosoida, seurantaa ei enää loppuraskaudesta tarvita.

Kuulen viereltäni Miehen vaiennetun huokauksen. Hän on oikeassa.
Olisin voinut jättää tämän murehtimatta etukäteen. Tämänkin.

Opin, että sille on tosiaan syynsä, miksi meidät on pyydetty käynnille yhtä aikaa. Huolimatta siitä, että meillä on todistus hedelmöityshoidoista ja niissä käytetyistä omista sukusoluista, se ei riitä.

Miehen täytyy allekirjoittaa tunnustus, ja minun täytyy allekirjoittaa hyväksyväni hänen tunnustuksensa. Tunnustus, liitteenään poliklinikalta saatu todistus, lähetetään eteenpäin lastenvalvojalle, joka vahvistaa asian.

”Oletteko jo miettineet synnytystä?” neuvolantäti kysyy.

Katsomme molemmat häntä siten, kuin hän olisi varoittamatta vaihtanut puhekielen latinaksi.
Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus, jossa nuppineulan putoaminenkin kuuluisi.

Olemme miettineet viime aikoina tuhansia eri asioita. Yksityiskohtia ja kokonaisuuksia.
Ne kaikki liittyvät siihen, miten selviämme loppuvuoden ajan sekä töistä että remontista.

Olemme molemmat miettineet varmasti satojatuhansia ajatuksia, yhdessä ja erikseen.

Niistä yksikään ei ole liittynyt synnytykseen.

”Okei, siis ette ole? Ei sillä, että olisi mikään kiire! Kysyin vain, että jos jotain ja olisi jotain mieleen tullutta kysyttävää.”

Geeliä iholleni sivellessään neuvolantäti kysyy Mieheltä, mitä ajatuksia lapsen tulo hänessä herättää.
Mies toteaa, ettei oikein ole ehtinyt ajatella koko asiaa, tämän kaiken muun härdellin keskellä.

”Niin, se on ihan ymmärrettävää", täti nyökkää pehmeästi.

"Koska lapsi elää, kasvaa ja liikkuu äidin sisällä, eihän raskaus oikeastaan näy tai hahmotu miehille muualla kuin siinä, että puoliso näyttää vähän erilaiselta. Siitä ikään kuin puuttuu kaikki konkretia. Siksi koko asia voi usein tuntua vielä tässä vaiheessa kaukaiselta.”

Voi, jos vain tietäisit tarkalleen, miten kaukainen asia tämä Miehelle on.

Mitä kaikkea tästä odotuksesta hänen osalta puuttuukaan, konkretian lisäksi.


12 kommenttia:

  1. Saa jättää vastaamatta, mutta onko tilanne se, että mies ei esimerkiksi tunnustele vauvan liikkeitä tai puhu vauvalle? Tuli nimittäin mieleen, että se voisi tehdä kaiken konkreettisemmaksi. Meillä ainakin vauva tunnistaa (tai ainakin olen kuvitellut näin) miehen äänen sillä hän alkaa aina potkia ja heilua kun isä juttelee iltaisin mahalle päivän kuulumiset. Vaikka nuo potkut olisivatkin vain sopivasti ajoittuneita sattumia niin miehelle siitä on tullut tärkeä rutiini kun hän kokee että on vuorovaikutuksessa tyttärensä kanssa jo nyt. Jos tällainen tuntuu miehestäsi hankalalta niin onbeksi vauvan kanssa voi solmia suhdetta sitten syntymän jälkeenkin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mies ei ole ottanut mitään kontaktia vauvaan (tunnustelemalla tai puhumalla) koko tähänastisen raskauden aikana. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta, josta ajattelin kirjoittaa seuraavaksi.

      Näinhän se on, että kuvailemallasi tavalla asiat tyypillisesti menevät, ja myös puolisolla herää halu hakea kontaktia syntymättömään vauvaan.

      Mieshän voisi tosiaan tehdä vaikka mitä, mutta kyse on siitä, ettei hän halua. Hän ei halunnut tätä lasta, eikä selvästi edelleenkään halua tehdä asiaa itselleen konkreettisemmaksi. Ollaan useampien galaksien päässä siitä, että hän kokisi luontevana tai tärkeänä jutella päivän kuulumisia vatsalleni.

      Poista
    2. Olen pahoillani. Tilanne on varmasti vaikea teille molemmille.

      Poista
    3. Niin olen minäkin, niin ristiriitaista kuin se kaikki onkin. Kiitos sanoistasi.

      Poista
  2. Sivuhuomautus: musta usein tuntuu että sikiötä "älyllistetään" liikaa, verrattuna vastasyntyneeseen vauvaan. Ei vastasyntynyt reagoi kenenkään puheeseen tai musiikkiin tms. Ja mitä muita näitä kaikkia uskomuksia on. Ikäänkuin vatsassa ollessaan vauva olisi kehittyneempi yksilö kuin synnyttyään. Uskon että siihen vaikuttaa se, ettei sikiötä näe, joten oma mielikuvitus värittää asioita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsittääkseni on yleisesti ja myös tieteellisesti tunnustettu fakta, että vastasyntynyt todella tunnistaa äidin puheäänen muiden äänien joukosta. Samoin isän äänen, jos sitä on raskauden aikana kuullut.

      On toki eri asia, miten tämä äänien tunnistaminen näkyy vastasyntyneen ympärillä hääräävien aikuisten käytännön arjessa, ja "huomaako" sitä helposti esimerkiksi pelkästään vauvaa silmin havainnoimalla.

      Poista
  3. Anonyymilla on kyllä nyt ehkä tiedoissa päivitettävää. Kyllä vastasyntynyt reagoi ihmisten puheeseen jo kohdussa ja heti syntymän jälkeen. Tuohan on ihan keskiaikainen käsitys että lapsi on joku tabula rasa, kun tulee kohdusta ulos. Nyt kannattais matkustaa aikakoneella nykyaikaan… tästä linkistä voi vaikka aloittaa : https://www.duodecimlehti.fi/duo80496

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, joitain samantyylisiä artikkeleja tullut itselläkin lukaistua viime aikoina. On herännyt jonkinlainen tarve syventää raskaussovelluksissa mainittuja, melko lyhyitä toteamuksia aiheesta.

      Poista
  4. Mietin itsekin mitä oikein tarkalleen halusin sanoa. Tuo sikiön äänentunnistus on kyllä totta, eikä se ole höpötystä. Ehkä se mikä mua on välillä huvittanut (yleisesti, ei tässä blogissa), on puheet ultrasta kuinka vauva "vilkuttaa äidille ja isille", "ujostelee eikä halua näyttää sukupuoltaan", "kaivaa nenää" yms. Ja kun ko. vauva syntyy, vilkuttelut ja nenän kaivamiset katoaa saman tien. No joo, saahan sitä höpsötellä ja söpöstellä ultran ääressä. Huvittaa vaan se että sikiö on lähes leikki-ikäinen älykkyydessään ja taantuu vastasyntyneeksi syntyessään. Taidan olla tosikko ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat tällaisten täysin satunnaisten ja tahattomien liikkeiden "ylisöpöstelyllä" ja merkitysten niille hakemisella. Samaa mieltä, että eihän siinä mitään pahaa ole, jos joku saa iloa mielikuvasta, jossa vauva pontevasti "vilkuttaa" vanhemmilleen että täällä sitä ollaan, mutta ihan niin pitkälle ajatteleminen ei ole tuntunut itsestä luontevalta.

      Poista
    2. Tuli tästä keskustelusta mieleen, että myös terveydenhuollolla on iso merkitys noiden asioidenkanssa. Voin nimittäin myöntää, että olen hetken ajan tuntenut aina hieman huonommuutta kun meille on lähes jokaisessa ultrassa sanottu, että näillä viikoilla vauva yleensä näyttää peukkua tai vilkuttaa ja ei ole ikinä käynyt noin. Ainoa reagointi mitä on saatu irti on ultra-anturin potkiminen ja se on ollut kyllä reagointia paineeseen eikä hänen vanhempien läsnäoloon.

      Poista
    3. Kuulostaapa turhalta, että neuvoloissa luodaan tällaisia mielikuvia ultraushetkistä, vaikkakin ehkä tiedostamatta tai asiaa sen syvemmin ymmärtämättä. Itse en ole tällaiseen törmännyt. Olisi hyvä, jos odotuksia siitä, miten vauva ultratessa ehkä käyttäytyy, sanallistettaisiin etukäteen mahdollisimman vähän.

      Poista