Pimeän puoli

Mitä stressaantuneempi olen, sitä enemmän huoli tarttuu myös raskauteen liittyviin asioihin.

Välillä ahdistus vyöryy yli kuin hallitsematon hyökyaalto.
Sitä on todella vaikeaa pysäyttää.

Kuin sisälleni kaadettaisiin jääkylmää nestemäistä typpeä, joka salpaa hengen.
En voi estää sitä valumasta ympäri koko kehoani.

Kun tunne valtaa minut, tiedän heti, että se on menoa nyt.
On turha tapella vastaan.

Alistun kuin koira.
Yritän vain selvitä seuraavista tunneista, joiden tiedän olevan tuskaa.

Työt ahdistavat, remontti ahdistaa, muutto ahdistaa.
Joulu ahdistaa, uusi vuosi ahdistaa, parisuhteen tila nyt ja jatkossa ahdistaa.

Tuleva ahdistaa.

Pienikin ärsyke tai vastoinkäyminen voi heilauttaa olotilan pimeän puolelle.

En tiedä johtuuko se raskaudesta, vai yksinkertaisesti siitä, että elämässä on meneillään yhtä aikaa liian monta määrittelemättömän epävarmaa asiaa.

On päiviä, jotka tarvon läpi itsepintaisen neutraalisti ja hallitusti puuhaillen, ajoittain jopa hyväntuulisuuden saavuttaen.

On toisia, jolloin olen itkuinen, tyytymätön, turhautunut.
Epämääräisen, osoitteettoman pettynyt.

Kuin eteeni olisi annettu koottavaksi pahvilaatikko, mutta se ei vain millään asetu muotoonsa.
Kaikki, mitä siitä kokoan, näyttää aavistuksen väärältä, hieman vinolta, enkä tiedä, mitä pitäisi tehdä toisin.

Tässä mielentilassa ajaudun helposti tarkkailemaan vauvan liikkeitä ja toteamaan, että niissä on varmaan jokin vikana.

Aiemmin tuntuneet liikkeet jäävät kuin varkain huomiotta.
Vauvan pitäisi liikkua juuri nyt.

Jos se ei liiku, se on selkeä vahvistus sille, että jokin on pielessä.

Ajattelen kohtukuolemaa, kuolemaa synnytyksessä, kätkytkuolemaa.
Kuolemaa ylipäänsä.

Elämäni on hatarasti kasattu korttitalo, joka huojuu uhkaavasti joka suuntaan.
Mikä tahansa voi kaataa sen, hetkenä minä hyvänsä.

Eräänä iltana Mies löytää kotiin tullessaan jälleen kerran minut sulautuneena ympärillä häilyvään pimeään. Saan sanottua vain, etten ole mielestäni tuntenut liikkeitä, vaikka kovasti yritän.

Oikeasti haluaisin sanoa, etten saa mielestäni pois pelkoa siitä, ettemme sittenkään selviä tästä ehjinä yhdessä. Vastoin kaikkea sitä, minkä varaan olemme rakentaneet.

Mies ei ole kertaakaan raskauden aikana koskenut vatsaani tai tunnustellut sitä.
Kuin hän olisi tarkoituksella vältellyt sitä, pitänyt sitä jotenkin luonnottomana.

Nyt hän koputtaa vatsaani samalla tavalla, kuin koputtaisi kevyesti oveen.
”Haloo, onko siellä ketään?” hän huhuilee hassulla äänellä.

Tiedän hänen tekevän tämän vain minua piristääkseen.
En silti voi olla hymyilemättä.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän puhuttelee vauvaa suoraan ääneen.
Todennäköisesti myös ensimmäinen kerta, kun puhuttelee edes mielessään.

Kohdussa vallitsee mietteliäs, harkitsevainen hiljaisuus.
Asetan vatsani päälle Miehen jo pois vaeltavan käden.

Näytän, ettei hän voi ensin kysyä kysymystä ja sitten vetäytyä.
Hänen täytyy jäädä odottamaan vastausta.

TUMPS.

Potku osuu juuri siihen kohtaan, missä Miehen sormet ovat.
Tunnen sen selvästi. Se on illan voimakkain.

Mies kertoo tunteneensa kättään vasten liikkeen, jota kuvailee pieneksi tömähdykseksi.

Jos hän olisi tunnustellut useammin, liikkeet ehkä erottuisivat helpommin. On varmasti vaikeampaa tunnistaa niitä äkkisistään ilman, että on aiemmin virittäytynyt asian äärelle, tottunut siihen.

Koska ihmisellä on tapana yhdistellä omituisia asioita, ajattelen jostain syystä sitä, että nyt jos jossain, esimerkiksi poliklinikalla ultatessa kysytään, onko Mies jo tuntenut liikkeitä, voin vastata, että on.

He ovat tervehtineet toisiaan, edes yhdesti.
Ensimmäistä kertaa, mutta tuskin viimeistä.