Rakenneultra

Tällä kertaa ei tarvitse arpoa, menenkö ultraan yksin vai en.
Mies on tulossa mukaan, olemme sopineet niin jo etukäteen.

Edellisestä ultrasta on kulunut viisi viikkoa.
Viisi viikkoa, jotka ovat tuntuneet vähintään viideltätoista vuodelta.

Taas kerran päädyin tekemään itseni kanssa etukäteen sopimuksen, pitääkseni jonkin järjen omassa toiminnassani. Todelliseen panikoitumiseen oli lupa vasta rakenneultraa edeltävänä päivänä, eli eilen.

Ja toden totta, eilinen menikin suoraan pelastusarmeijalle.

En kyennyt keskittymään mihinkään, en töissä enkä kotona.
Totta puhuen en ole pystynyt viime viikkoina juuri muutenkaan.

En kuitenkaan yllätyksekseni varsinaisesti panikoinut eilen, vaikka olisin saanut.

Huolissani olin kyllä, olen edelleen.
Malttamaton myös, peloissanikin.

Paniikissa en niinkään.

Rakenneultran aamuna makaamme Miehen kanssa sängyllä vierekkäin, hereillä ja odottavaisina. Tunnen omituista häivähdystä rauhaa ja tyyneyttä.

Ei aavistustakaan, mistä sellainen on peräisin.

Vaikka samaan aikaan olen jännityksestä ja kauhusta jäykkä, kaikki niissä tunteissa on tasaista ja tylppää. Teräväreunaisin kärki puuttuu.

Se johtuu todennäköisesti siitä, että olen ollut viimeiset viikot jo niin täynnä huolta, että kaikki mahdolliset ajatuskelat pahimpine katastrofeineen on kelattu jo tuhanteen kertaan läpi.

Aivojeni huolikeskuksella ei yksinkertaisesti ole enää mitään uutta annettavaa näihin hetkiin.

Jostain syystä lähdemme matkaan niin myöhässä, että on mahdollista ehtiä korkeintaan viime minuutilla ajoissa. Minä, joka yleensä kiirehdin ja huolehdin aikatauluista, kellun kuin kala haaleassa vedessä.

Kuin en osaisi päättää, haluanko sittenkään mennä.
Tämän jälkeen jokin tulee muuttumaan pysyvästi, se on varma.

”Nothing breaks like a heart”, lauletaan radiossa.
Ei auta kuin toivoa, ettei se ole enne.

Ehdimme istua odotusaulassa korkeintaan pari minuuttia, kun vuoronumero 602 ilmestyy näytölle.
On kuin suonissani virtaisi tehokasta puudutusainetta. Niin kovin vaikeaa käsittää, että tämä oikeasti tapahtuu nyt, meille.

Pehmeä-ääninen, rauhallisen hidasliikkeinen kätilö istuutuu tuolille meitä vastapäätä.

Tunnen, kuinka välillemme laskeutuu hitaasti näkymätön lasiseinä.
Kätilö jää sen toiselle puolelle, me toiselle.

Käydään samat puheet, jotka toisaalta kertovat meneillään olevasta tilanteesta paljon, toisaalta eivät yhtään mitään.

Voin edelleen oikein hyvin. Kummallinen polvikipu hävisi itsestään parissa viikossa.
Jonkinlaisia vaimeita liikkeitäkin olen uskoakseni tuntenut silloin tällöin.

"Entä onko Mies jo tuntenut liikkeitä?" kätilö kysyy herttaisesti hymyillen.

Kräks.

Seinään tulee pienenpieni halkeama.
Sitä ei ehkä huomaa, jos katsoo tarpeeksi kaukaa.

Näen sivusilmästä Miehen hämmentyneen, yllätetyn ilmeen.

En ole varma, onko hän tästä touhusta sen vertaa perillä, että osaisi haluta tunnustella liikkeitä.
Tai ymmärtääkö hän edes, miksi niin on normaalisti tapana tehdä.

Eihän hän tiedä, mitä lasta kantavan henkilön puolison toimenkuvaan ja käytökseen oletetaan tavanomaisesti liittyvän. Ei hän tiedä, miten tunnetaan luontaista kiinnostusta tai uteliaisuutta raskautta kohtaan.

"Ei ole vielä tuntenut", kiirehdin selittämään vähän liian hätäisesti.

Liikkeet ovat niin nopeita ja heiveröisiä, että hädin tuskin ehdin itse rekisteröimään ne.
Miehen olisi täysin mahdotonta erottaa niitä vielä tässä vaiheessa.

Mikä on sinänsä ihan totta.

Kätilö nyökkää hyväksyvästi.

On aika kavuta laverille.
Mies suuntaa tottuneesti puolisolle tarkoitetulle tuolille.

Minä sen sijaan en edelleenkään ole tottunut tähän konseptiin, jossa en ole koko alapää paljaana.
Sählään housujen kanssa, jätän joka kerta ne liian ylös.

Geeli vatsalla tuntuu hämmentävän kuumalta, ja muuttuu saman tien kylmäksi.

Lapsi on elossa, näen sen heti.
Se liikkuu maltillisen nykäisevin liikkein, joihin kätilö on tyytyväinen.

Lasta aletaan käydä läpi elin kerrallaan, mitta mitalta.
Munuaisaltaat, sydämen virtaukset, istukan kiinnittymiskohta, pikkuaivojen koko ja muoto.

On käsittämätöntä, miten paljon mustavalkoisten rakeiden muodostamasta sutusta voidaan saada selville. Itse saan jatkuvasti tehdä töitä pitääkseni mielessä, kummassa suunnassa on pää, kummassa jalat.

Silti voisin katsoa noita sattumanvaraisia, heiveröisiä liikahduksia loputtomiin.
Silloin näen, että hän on siinä ihan varmasti, ei ole kadonnut minnekään.

Ultraaminen tuntuu enemmän, kuin etukäteen luulisi. Kätilö painaa anturia ihoon napakasti ja hassusta kohtaa, ihan bikinirajan yläpuolelta.

”Voiko lapsi oikeasti olla siellä asti?”, kuulen hämmästeleväni ääneen. Eikö niiden pitäisi laskeutua vasta myöhemmin? Minulle selitetään, ettei se ihan niin alhaalla ole, mutta siitä kohtaa saadaan juuri tänään paras näkyvyys.

Seuraavaksi ruudulle levittäytyy kuva selkärangasta ylhäältäpäin katsottuna, kaikkine kymmenine nikamapoimuineen. Kuin pienen esihistoriallisen dinosauruksen luuranko, mustaan tuhkaan hautautunut fossiili.

Lukuisten mittausten, tarkistusten ja tarkistusten tarkistusten jälkeen kaikki vaikuttaa hyvältä.
Mitään poikkeavaa tai huolestuttavaa ei löydy.

Vauvan jalat ja polvetkin osoittavat samaan suuntaan, mikä on positiivista, kertoo kätilö.
Se tarkoittaa, ettei ole kampurajalkaa. Mikä sinänsä on harmiton ja korjattavissa oleva vaiva.

Tosiaan.

Siinäpä yksi asia, mitä en ollut tajunnut etukäteen huolehtia.

Lähes kaikesta muusta kyllä.
Ja tulen jatkossakin huolehtimaan, sillä eihän mikään ole poissuljettua.

”Niin, ja se sukupuoli. Jaahas, minnekäs sen nyt kadotin..” kätilö mumisee keskittyneesti.
”Kyllä siitä aika hyvä käsitys on tässä ultratessa tullut, odottakaas hetki.”

Pitkällisen kääntelyn ja etsiminen jälkeen kätilö toteaa olevansa 99,9 prosenttisen varma.

Sisälläni kasvaa pieni poika.

”Oliko teillä ollut jotain aavistusta sukupuolesta jo aiemmin?” kätilö kysyy silminnähden innoissaan.

Mies ei kommentoi, koska mitään kerrottavaa ei ole.
Hänen tapansa on mennä päivä ja tieto kerrallaan. Sillä, mitä vastaan tulee, ilman spekulointeja.

Kerron, ettei mitään selkeää tunnetta ole ollut. Silti olin ajatellut, että jos pitäisi veikata, veikkaisin poikaa. Ehkä voisi siis sanoa, että jonkinlainen hyvin kaukainen aavistus. Tai pikemmin valistunut arvaus.

Voisin tietysti väittää, että tiesin tämän.
Mutta totuuden nimissä, enhän minä tiennyt.

Olen lukenut lukuisia blogikirjoituksia tästä samasta hetkestä.
Kun puolessavälissä raskautta kaikki vaikuttaa edelleen hyvältä, ja vauvan sukupuoli selviää.

Olen arvostellut, miten mekaanisen ja kylmän oloisia ne ovat usein olleet.
Ihmetellyt, miksei niistä välity tunne. Miksi on vain kerrottu, miten meni ja mitä selvisi.

Nyt tiedän, miksi ei välttämättä välity tunnetta.

Siksi, koska tuntuu niin monelta, ettei sitä pysty erittelemään osiin.

Siksi, koska ei vielä itsekään ole ehtinyt prosessoida, miltä kaikelta tuntuu.

Siksi, koska yhtäkkiä käsiteltävää materiaalia on niin paljon, ettei yksi ihmiselämä riitä siihen.

Tästä saattaa tulla viimein totta.

Tämä on totta.