torstai 13. lokakuuta 2022

Kaikkea ei voi varoa


Töissä lapseton viisikymppinen työtuttava kyselee voinnistani ja kaikesta raskauteen liittyvästä. Joka kerta kun hän näkee minut, hänen silmänsä alkavat loistaa ja kasvot valaisee leveä hymy.

Ensin ujostelen hänelle asioiden jakamista. Tiedän hänen olevan lapsettomassa parisuhteessa, mutten tiedä, miten hän sen kokee, onko aihe jollain tapaa herkkä tai kipeä.

Kun hän jatkaa innokasta tiedusteluaan viikosta toiseen, olen niin otettu hänen mielenkiinnostaan ja ajatustenvaihdon tarpeessa, että unohdan ujostelut. Selitän innoissani kaikenlaista.

Vähitellen tavaksi muodostuu käydä juttelemassa hänelle niitä näitä silloin tällöin, myös raskauteen liittyen. Muistan kuitenkin aina kysyä hänen kuulumisiaan, sen verran pidän mielessä joka kerta.

Hänen kanssaan juttelu tuntuu luontevalta ja miellyttävältä.
Hän ei ole minua kokeneempi näissä asioissa, niin kuin käytännössä lähes kaikki muut työkaverini.

Keskustelujen miellyttävyyteen liittyy myös puhtaasti itsekäs syy:
Hänellä ei ole minkäänlaisia vinkkejä, neuvoja, kokemuksia tai periaatteita jaettavaksi.

Sillä kaikkien kanssa, joilla on, keskustelu kääntyy hyvin nopeasti omasta raskaudestani heidän menneisiin raskauksiinsa. Heidän omiin muistoihinsa, kokemuksiinsa, oppimisen hetkiinsä.

Ne ovat arvokasta tietoa, ja yleensä tykkään kuulla niistä.
Nyt viimein, kun siihen on olemassa jonkinlaista kosketuspintaa myös itsellä.

Kuitenkin usein löydän itseni tilanteesta, jossa olen jakanut jotain raskauteen liittyvää, mutta päädyn kuunteluoppilaaksi, kun muut pääsevät vauhtiin omissa nostalgisoinneissaan.

Välillä haluaisin vain sanallistaa omia ajatuksia ja tulla kuulluksi keskeneräisenä, tarvitsematta tietää, ovatko mietteeni tyypillisiä, mitä niille voisi tehdä ja mikä auttaa mihinkin, tai miten seuraavaksi kannattaisi ehdottomasti toimia.

Lisäksi kyseinen työtuttu on ilahduttavan pihalla kaikesta raskaustermistöstä, mikä on virkistävää.

Yhtenä päivänä hän kysyy, millä raskausviikolla olen. Vastauksen kuultuaan hän esittää kuulemaansa suhteuttaakseen lisäkysymyksen, kuinka kauan raskaus siis yleensä kestää?

Katsomme toisiimme hetken ja purskahdamme nauruun.
Enhän minäkään ole varma!

Totaallinen bläkäri.


Ehkä jotain neljäkymmentä viikkoa?
Vai kolmekymmentäseitsemän?


Tunnen samaistuvani häneen enemmän, kuin porukkamme äiteihin.
Yleensä olen itse se kujalla oleva tietämätön, sillä olenhan tuupelo vasta-alkaja konkareiden joukossa.

Hän vaikuttaa keskusteluissamme aina aidosti ilahtuneelta ja kiinnostuneelta.
Siltä, että hän on pyyteettömän onnellinen puolestani.

Hän ihastelee vatsaani, jossa on alkanut pikkuhiljaa näkyä selkeää pyöreyttä.
Hän vertailee, että muutamissa viikoissa sen muoto on selvästi muuttunut, korostunut.

Kun näemme ohimennen käytävällä, hän kysyy merkitsevästi, miten Me voimme.

Vasta jälkeen päin alan pohtia, onko se kaikki Oscarin arvoista bluffia?
Mitä jos asia onkin hänelle edelleen arka, mutta hän ponnistelee peittääkseen sen?

Mutta jos hän itse ottaa toistuvasti raskauden puheeksi ja kyselee vointiani, mitä muutakaan voin tehdä, kuin kertoa hänelle?

Ehkä hän on vain korostuneen kohtelias?

Toisaalta, nykyään jaan hänelle asioita myös oma-aloitteisesti, ottamalla vain puheeksi.
Saatan pyytämättä ja kysymättä alkaa selostaa raskaudesta jotain, mitä tulee yhtäkkiä mieleen.

Onko se väärin? Pitäisikö sellaista välttää, ja kertoa vain kysyttäessä?

Entä jos hän joutuu kasaamaan itseään keskustelujemme jälkeen?
Ajatus siitä tuntuu kauhealta.

En missään nimessä haluaisi aiheuttaa ajattelemattomuudellani pahaa mieltä hänelle.
En etenkään kaiken sen jälkeen, mitä itse olen joutunut töissä hammasta purren kuuntelemaan.

Asiasta suoraan tiedusteleminen ei tunnu luontevalta. Hän ei itse ole tuonut esille mitään muuta, kuin että hänellä ei ole puolisonsa kanssa lapsia. Miten siitä edes voisi kysyä kuulostamatta lähinnä tökeröltä?

"Hei kuule, miten sä koet mun raskaudesta puhumisen, kun sulla ei ole omia lapsia?"


Yhh.

Välillä onnistun ravistamaan kaikki nämä ajatukset pois.
Enhän kuitenkaan voi alkaa varoa ihan kaikkea ja kaikkia, kaiken varalta.

On olemassa ihmisiä, joille lapsettomuus on joko oma valinta tai vähintään ei-valittu asia, jonka kanssa on vuosien mittaan tullut sinuiksi. En voi tietämättä olettaa, että hän kuuluu nimenomaan niihin, jotka kipuilevat surunsa kanssa ja työstävät asiaa edelleen.

Mutten myöskään haluaisi automaattisesti olettaa, että hän on täysin sinut asian kanssa.


6 kommenttia:

  1. Hmm, ehkä olen väärässä tässä asiassa, mutta mielestäni on turhaa liikaa varoa ihmisten kanssa. Kun ei vaan voi tietää, millaisia traumoja ihmisillä on taustalla. Mitä jos vaan kysyisit suoraan työkaverilta, jos asia sinua vaivaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihan totta, ettei koskaan voi tietää, mitä kukakin on kokenut. Kaikkea ei voi millään lähteä varomaan, muutenhan ei lopulta voisi sanoa mitään kenellekään puolitutulle.

      Silti mielestäni usein keskusteluissa puolituttujen/tuntemattomien kanssa oletetaan liian helposti tiettyjä asioita, ja näiden tietynlaisten ennakko-olettamusten esille tuominen on ajattelematonta. Esimerkiksi vaikka sen sijaan että kysyttäisiin heti ensimmäisenä "Montako lasta sinulla on?" tai "Onko sinulla lapsia?", voisi kysyä vaikka "Keitä sinun perheeseesi kuuluu?"

      Tässä tilanteessa asiasta suoraan kysyminen tuntuu liian tunkeilevalta ja henkilökohtaiselta, sillä emme tunne toisiamme juuri ollenkaan, eikä hän ole oma-aloitteisesti ottanut lapsiasiaa puheeksi muuten kuin toteamalla, ettei niitä ole. Olen päätynyt ajattelemaan niin, että jos asia olisi hyvin kipeä, työtuttu ei todennäköisesti kyselisi niin paljon raskaudestani ja toisi sitä itse jatkuvasti esille.

      Poista
    2. Kun luin tämän postauksen, tuli mieleeni samanlainen ajatus että työkaverisi tuskin kyselisi noin aidosti ja iloisesti raskaudestasi, jos se olisi hänelle kipeä asia. Itse kyselin kohteliaisuudesta silloin tällöin jotain työkavereideni lapsista tai raskaudesta, mutta niistä keskusteluista tuskin on tullut tunne että haluaisin puhua vain lapsista ja kuulla aina niiden kuulumisia.

      En jotenkin jaksa uskoa että joku tieten tahtoen "satuttaisi" itseään kyselemällä kerta toisensa jälkeen sellaisesta mistä ei olisi ns pakko. Varsinkaan jos ette ole läheisiä, jolloin hänen ei tarvitse kysyä velvollisuudentunteesta. Mielestäni voit täysin vapaasti vastailla ja jutella hänen kanssaan kun hän itse ottaa asian puheeksi. Olisi ehkä jopa "epäreilua" olla kertomatta kuulumisia hänelle siksi että ajattelee automaattisesti että kaikilla liittyy lapsettomuuteen surua.

      -S

      Poista
    3. Samaa olen ajatellut, että tuskin hän toisi tarkoituksella itseään toistuvasti satuttaviin tilanteisiin, jos asia olisi hänelle hyvin arka.

      On ihan totta, että olisi tietyllä tapaa epäreilua ja väärin tehdä toisen henkilön puolesta etukäteen valintoja varomalla ja välttämättä tiettyjä aiheita, joista ei varsinaisesti ole mitään tietoa tai merkkiä, että niitä on tarpeen varoa.

      Poista
    4. En itse missään nimessä kysyisi suoraan että onko asiasta keskustelu hänen mielestään varmasti ok. Yritän selittää miksi. Ensinnäkin itse olen joutunut tuohon tilanteeseen ja jo se että joku kysyy paljastaa mielestäni sen että toinen olettaa että tässä on jotain kipeää taustalla (niin kuin onkin, mutta en halua avata sitä kaikille). Valitettavasti nämä tilanteet ei jää tähän vaan on alettu tenttaamaan että eihän sulla ole mitään mun raskautta vastaan. Toiseksi ihmisillä on oma sisäänrakennettu tapa olla kohtelias: sinun tuttavalle se voi puhtaasti olla tämä mutta se ei tarkoita että asia ei olisi tunteita herättävä ja jopa kipeä. Itse olen jo aikaisessa vaiheessa tehnyt sen päätöksen että en etene small talkkia pidemmälle aiheessa joka tuntuu pahalta. Osa tuntemistani ihmisistä on kokonaan erilaisia ja he kokevat että kyselemimem ja kiinnostus on ok kunhan heidän ei itse tarvitse avauua omasta tilanteesta. Tämä menee ehkä siihen samaan sarjaan että kenenkään raskaus ei ole heiltä pois. Kolmanneksi itse olen niin kiltti tyttö että varmaan vastaisin hyvien tapojen mukaisesto että joo tuntuu pahalta ja kertoisin aivan liikaa asioita, jonka jälkeen lähtisin itkemään jonnekin että nyt olen joutunut avaamaan sisintäni koska en osannut jättää sitä tekemättä. Pahoittelut tätstä sekavasta kirjoituksesta, laitetaan ainakin osittain hormonien piikkiin.

      Poista
    5. Uskon saavani kiinni siitä, mitä tarkoitat! Itsekin mietin, etten toisaalta halua asettaa ketään etäistä työkaveria sellaiseen äkilliseen tilanteeseen, jossa hänen on vähän kuin pakko avata asiaa minulle, tai sitten väistää ja vähätellä. Koska jos järjellä miettii, kuinka moni kokisi luontevaksi tai edes haluaisi avautua näin henkilökohtaisesta ja kipeästä asiasta yllättäen puolitutulle työkaverille?

      Tai sitten hänen olisi asiaa paetakseen kiistettävä vuolaasti, ettei mikään ole huonosti ja asia on täysin ok. Mikä on sekin todella kurjaa, jos niin ei ole. Itsekin lukemattomia sellaisissa hetkissä olleena, joissa on massiivinen sosiaalinen paine esittää olevansa kunnossa, vaikkei millään tasolla mitattuna ole (sukulaislasten synttärijuhlat yms), tiedän, että muille ja hetkellisesti myös itselleen teeskenteleminen tai oikeastaan suoranainen valehteleminen on raastavaa.

      Poista