Kiitollinen

Tavallisena arki-iltana Mies makaa sängyllä ja kuuntelee keskittyneenä musiikkia.
Kaikki on niin kuin ennenkin, paitsi ettei mikään ole.

Mies on ollut etäinen sen jälkeen, kun hän teki päätöksensä. Vaisu.
Joskus sanat, joita sanon hänelle, jäävät ilman vastausta, leijumaan orpoina ilmaan.
Niin ei ole käynyt aiemmin. Toivon, että hän tarvitsee vain aikaa. Jos tämä olisi ollut helppo päätös,
hän olisi tehnyt sen jo vuosia sitten.

Tulen hänen viereensä, laitan käteni hänen käteensä.
Haluan olla Miehen lähellä kokoajan. Nyt viimein kun en jatkuvasti pelkää, että hän on katoamassa viereltäni heti seuraavassa käänteessä.

Kevään häpeilemättömän kirkas valo tunkee huoneeseen, valaisee kaiken keltaisen ja oranssin eri sävyillä.

Olen onnellinen. Elämämme ei ole enää tuhansina särkyneinä palasina lattialla, vaan se on kasassa.
Se on kasattu eri tavalla kuin mitä se oli ennen, mutta se on kasassa.
Minulla on jokin suunta ja se suunta on yhteinen Miehen kanssa.

Katson Miestä, hän on sulkenut silmänsä ja uppoutunut säveliin.

Olen rakastanut häntä yli kymmenen vuotta. Edelleen rakastan niin paljon, että jos en tietäisi paremmin, väittäisin ettei niin ole mahdollista rakastaa.

Kukaan ei tiedä, mihin elämä meidät vie.

Mutta minä rakastan.

Vaikka on mahdollista, että emme koskaan pääse sinne asti että yritämme lasta yhdessä,
on mahdollista että yritämme lasta, mutta emme saa,
on mahdollista että saamme lapsen, mutta emme voi elää yhdessä.

Olen silti kiitollinen, että olen saanut rakastaa toista ihmistä näin, kuten rakastan häntä.

Aikaa

Me tarvitsemme nyt aikaa. Rauhaa ja hiljaisuutta. Aikaa kerätä itsemme, toipua, vetää henkeä.
Minun on etsittävä näistä savuavista raunioista Mies ja itseni.

Olemme väsyneitä. Oikeammin sanottuna lopen uupuneita.

Minusta tuntuu kuin olisin palannut sodasta. En kuitenkaan koe käyneeni sotaa Miestä vastaan.
En tiedä, ketä vastaan sitä kävin, elämää?

Tämä hetki on tehty lasista. Se on niin hauras, etten ihan vielä uskalla koskettaa sitä, ottaa käteeni.
Tiedän hyvin, että Mies voi muuttaa mieltään, perääntyä. Hänellä on siihen oikeus.

Mutta olen pelännyt joka päivä yli kaksi vuotta. Nyt ei ole aika pelätä.

Yöllä sängyssä tajuan, että jokaisessa uloshengityksessäni on aiemmin ollut jonkinlainen painon tunne. Huomaan sen nyt, kun sitä ei enää ole.

Valo

Seuraavana päivänä Mies sanoo, että saan lapsen aikanaan. Ajankohdan tälle saan itse päättää.
Ettei ole muuta vaihtoehtoa, sen on oltava niin. Mies haluaa, ettei asiaa tarvitse vatvoa enää yhtään enempää, kuin on pakko.

Mies ei halua miettiä nyt mitään. Ymmärrän, hän on jo miettinyt yhden ihmiselämän verran.
Meistä kumpikin on.

Päässäni vallitsee täyskaaos. Täytyy pinnistellä, että edes ymmärrän sanoja.

Toisaalta tuntuu, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sisälläni on jokin järjestys.
On olemassa jotain, jossa on jotain järkeä. Yhtäkkiä kaikessa on järkeä.

Keskellä yötä menen ulos.

Matkalla metsään katulamppu sammuu, kun astun sen kohdalle.
En tiedä, miten liikun eteenpäin. Jalkani eivät minua kuljeta, en edes tunne niitä.

Ympärilläni on pilkkopimeää. Mutta minä näen valon.

Typerä sydän

En ole koko päivänä kotona, joten viestittelemme Miehen kanssa päivän aikana.
Käymme keskustelua, jonka tunnen käyneeni sata kertaa aikaisemminkin. Se on aina yhtä raastavaa, viiltää aina yhtä syvältä kuin edellisellä kerralla, ellei jopa syvemmältä.

"Sinä saat mitä haluat", lukee yhtäkkiä Miehen viestissä.

Menee kauan, ennen kuin ymmärrän mistä hän puhuu.

Nukutaan nyt yön yli, huomaan sormieni kirjoittavan. Miten väärässä siinä olenkaan.

Yöllä hätääntynyt sydänrukkani ei tiedä mitä muutakaan tehdä, joten se pumppaa verta kuin viimeistä päivää ympäri kihelmöivää kehoa. Tuntuu, kuin se olisi pyrkimässä ulos rinnastani. Painan tyynyn rintaani vasten, etten kuulisi korostuneita lyöntejä kaikumassa hiljaisessa huoneessa. Kolmannen päällekkäisen tyynyn kohdalla myönnän, ettei se auta. Kuulen veren kohisevan päässäni. Korvissani soi laulu, joka on usein aiemminkin jäänyt päähäni pyörimään.

 "Se lyö niin kovaa, et sattuu bäng bäng bäng, typerä sydän.."

 
Fyysisesti minusta tuntuu, kuin olisin metsäneläin, jota ajettaisiin takaa. Kuin olisin kuolemassa.
Mutta en ole kuolemassa. Olen alkamassa elää.

Nauti tästä nyt, sanoo ääni päässäni. Lähemmäksi tätä tunnetta et ehkä koskaan pääse. Ehkä huomenna tämä kaikki on jo poissa.

Olen joskus lukenut, että ihminen ajattelee noin 50 000-60 000 ajatusta päivässä. Olen vakuuttunut, että ajattelen sen verran seuraavien tuntien aikana aamuyöstä. Ajatukset liitelevät pääni ympärillä, kieppuvat ja syöksähtelevät holtittomasti kuin pikkulinnut. En saa niistä kiinni, en saa niitä haltuuni.

Näen elämän vilisevän silmieni edessä kuvina. Se ei ole mennyt elämäni, vaan tulevaisuus.

Töissä

Kaksi eri tilannetta töissä.

Syön eväitä lounastauolla työpaikan kahvihuoneessa.
Keskustelemme työkavereiden kanssa niitä näitä.
Eräs hieman etäisempi työkaveri kysyy yllättäen kaikkien kuullen:
”Onko sinulla ja Miehellä lapsia?”
”Ei ole.”
”Oletteko jo harkinneet lasten hankkimista?”
”No ei ole ollut tässä vaiheessa ajankohtaista miettiä”, takeltelen häkeltyneenä.

Onko tästä aiheesta soveliasta kysyä kahvipöytäkeskustelussa?

Onko tästä aiheesta soveliasta kysyä ollenkaan, etenkään kun olemme korkeintaan puolituttuja?

Meillä on vapaamuotoinen kahvitilaisuus töissä. Puheensorina täyttää huoneen. Keskustelunaiheet pyörivät arkielämän ympärillä. Yhtäkkiä työkaveri katsoo minua ja huudahtaa:
”Hei, Neiti Kuu on muuten ainut meidän työporukassa, joka ei ole äiti.”
Kaikki katsovat minua, puheensorina vaikenee. Muut työkaverit nyökkäilevät ja mumiset myöntyvästi.
”Niin olen”, totean. Minusta ei tunnu mitenkään erityisen pahalta. Tulkitsen lauseen viattomaksi sekunti sitten tehdyksi havainnoksi, joka vain lausuttiin ääneen sen kummempia ajattelematta.

Olen silti hieman hämmentynyt.

En voi olla ajattelematta, mitä jos olisin tahattomasti lapseton fysiologisista syistä?

Keskenmenon juuri saanut?

Hedelmöityshoidot viime viikolla aloittanut?

Kumppanistaan hiljattain eronnut?

Tilanteessa, jossa parhaillaan olen?

Vaarallisen turvallinen

En pystyisi edes omasta mielikuvituksestani luomaan ihmistä, joka yleisesti ottaen olisi turvallisempi kuin Mies. Hän tekee mitä sanoo tekevänsä, menee minne sanoo menevänsä, toteuttaa sen mitä on luvannut. Riidoissa hän ei koskaan edes korota ääntään.

Olen nähnyt ympärilläni paljon pettämistä, valehtelua ja kulisseja. Olen itsekin pettänyt aiemmassa suhteessani. Tietääkseni minua ei ole koskaan petetty. Tietääkseni siksi, etten voi varmaksi sanoa mitä entisissä suhteissani tapahtui.

Jos eroaisimme, miten voisin ylipäänsä luottaa kehenkään toiseen niin paljon, etten jatkuvasti epäilisi häntä? Nuorena olin liian typerä ja kiireinen murehtimaan milloin mitäkin asiaa miettiäkseni, pettääkö poikaystäväni minua.

Miehen kanssa en ole koskaan edes miettinyt koko asiaa.

Olen äärimmäisen mustasukkainen ihminen, mutta se näkyy elämässämme vähän.
Tämä johtuu siitä, ettei syytä mustasukkaisuuteen yksinkertaisesti ole.
Mies ei voisi ikinä pettää minua. Tiedän, ettei hän edes fyysisesti voisi tehdä sitä.
Hänen sisäinen maailmansa menisi siitä rikki. Hän menisi siitä rikki.

Mutta voiko turvallisuudesta olla haittaa silloin, kun suhde on vaarassa epäonnistua?
Voiko turvallinen suhde muuttua itselle vaaralliseksi silloin, jos suhteesta lähteminen viivästyy turvallisuudentunteen takia?

Mistä tietää, milloin on oikea hetki lähteä, jos se ei koskaan tunnu oikealta?

Olisiko väärin haluta olla nykyisessä suhteessa "turvassa" niin kauan, kunnes on aika hypätä jääkylmään veteen?

Love lockdown

Viime kirjoituksessani pohdin sitä, ettei tästä tilanteesta ole (tietääkseni) tehty lauluja.
Koronavirukseen liittyen yhtäkkiä muistin yhden kappaleen, jossa mainitaan sana "lockdown".

Kuuntelin sen ensimmäistä kertaa vuosiin. Tajusin sen olevan parhaiten tämänhetkistä elämääni kuvaava kappale, jonka tiedän. Käsittämätöntä kyllä laulun on tehnyt rap-artisti, jonka muusta musiikista en millään muotoa välitä.

"Lockdown" on hankala kääntää yhdeksi suomenkieliseksi sanaksi, vaan sanaa kuvaavat selitykset ovat sanakirja.orgin mukaan:

1. laitoksen toiminnan keskeyttäminen
2. kaikkien ovien sulkeminen ja linnouttautuminen lukittujen ovien taa

Sehän tämän koko blogin aihe on tiivistettynä.
Rakkaus, joka on lockdown-tilassa.

Minulle kappaleen sanat edustavat nyt rivinmittaisia välähdyksiä siitä, mitä kaikkea elämääni liittyy. Punnitsemista, miten paljon on valmis uhraamaan ja mistä kaikesta luopumaan omien haaveidensa takia. Halua olla rehellinen toiselle ja ennen kaikkea itselleen. Taistelua aikaa vastaan ja epätietoisuutta, missä vaiheessa se pitäisi lopettaa.

Toivoa siitä, että asiat vielä ratkeavat. Pelkoa, etteivät ratkea.

"I'm not loving you, way I wanted to
I can't keep my cool, so I keep it true
I got something to lose, so I gotta move
I can't keep myself, and still keep you too

I'm not loving you, the way I wanted to
See I had to go, see I had to move
No more wasting time, you can't wait for life
We're just wasting time, where's the finish line?

Gotta keep it going, keep the loving going
Keep it on a roll, only God knows
If I'll be with you, baby I'm confused
You choose, you choose"

Kanye West - Love Lockdown

Tästä ei tehdä lauluja

Tahattomasta lapsettomuudesta suoraan kertovia kappaleita on tehty aika vähän, ainakaan suomenkielisiä.

Suomalaisista kappaleista tunnetuin lienee Arttu Wiskarin laulu Ikuisesti kahdestaan, jossa kuvataan lapsettomuuden raastavaa kipua ja pohditaan, miten kauan enää on voimia jäljellä haaveilla omasta lapsesta, niin monien pettymysten jälkeen. Laulun kertoja vannoo kumppanilleen, että vaikka miten kävisi, he pysyvät yhdessä.

Olen miettinyt, mikä kappale sopisi kuvamaaan omaa tilannettani.

Rakkaus ja erityisesti sydänsurut ovat maailman suosituin laulujen aihe.
Mutta entä rakkaus, joka voisi olla, muttei todennäköisesti kuitenkaan voi?

Entä rakkaus, jossa halutaan elää yhdessä, muttei ehkä pystytäkään?

Ei siksi, että olisi niitä tavallisia syitä. Pitkään vaihdettuja katseita pikkujouluissa, musta silmä aurinkolasien takana, halu kokeilla kelpaako enää muille, ei mitään puhuttavaa, aina se yksi kalja liikaa, salaisuus joka hiertää, liian tutut reitit toisen iholla, riitaa rahasta, kämppäkaveruudeksi muuttunut arki, katkeria muistoja, liian vähän yhteistä aikaa, yleisesti ottaen liian vähän yhteistä.

Mutta ei silti varmaan vaan voida.

Uni

Raskaana oleva ystäväni lähettää minulle kuvan. Hän on saanut kirjeen, jonka lähettäjä jää minulle epäselväksi. Onneksi olkoon, siinä lukee. Saamiemme tietojemme mukaan olette raskaana. 
Näin toimit jatkossa.

Lähettäjä saattaa olla neuvola. Tai ehkä kyseessä on uusi tapa, jolla Suomen valtio kiittää kaikkia synnytystalkoisiin osallistuvia.

Seuraava kohtaus.
Tulen töistä kotiin. Selaan saapuneita kirjeitä. Yksi niistä kiinnittää huomioni. Avaan sen.

Onneksi olkoon. Saamiemme tietojen mukaan olette raskaana. Näin toimit jatkossa.

Miten neuvola voi tietää tämän ennen minua? Keräävätkö he meistä dataa tietämättämme?
Sillä ei ole väliä. Tämä kirje on oikein. Kyllä neuvola (tai Suomen valtio?) tietää.

Yllätyn niin paljon, että menetän toimintakykyni täysin. En ole millään tapaa odottanut tätä.
Ei selviä, olenko niin häkeltynyt siksi, etten uskonut yrittämisessä menevän näin vähän aikaa,
vai siksi, koska raskaus ei ole lainkaan suunniteltu.

Seuravaaksi tulee niin voimakas tunne, että se jättää minuun fyysisen muistijäljen.
En ole koskaan ollut näin onnellinen.
Jalkani meinaavat pettää alta. Minun täytyy ottaa tukea, etten romahda lattialle.
Kaiken alleen peittävä helpotuksen tunne vyöryy ylitseni.
En itsekään tiedä, kumpaako olen enemmän, onnellinen vai helpottunut.

Yhtäkkiä ajatuksissani on pelkkää tyhjää. Kaikki se musertava huoli, sadan vuoden yksinäisyys.
Niitä ei ole enää olemassa, ne ovat mennyttä. Sanoja ei ole eikä niitä tarvita.

Miten voi olla, että kaiken sen jälkeen minulle annetaan tämä hetki, tämä onni?

Tiedän, että kaikki tulee menemään hyvin.
Näin tämän kuuluu mennä. Olemme ystäväni kanssa raskaana samaan aikaan.

Seuraava kohtaus.
Näytän Miehelle kirjettä keittiössämme. Hän lukee, on pitkään hiljaa.
"No, eihän siinä sitten", Mies sanoo, myöntyy.

Sitten herään.

Palavalla saarella

Joskus tuntuu, kuin olisimme Miehen kanssa autiolla saarella. Saari on syttynyt palamaan ja on jo ilmiliekeissä. Meri ympärillä kuhisee haita.

Pelastushelikopteri lentää saaren yllä ja tiputtaa pelastustikkaat alas. Päämme yläpuolella häilyy ainut keino päästä pois tästä tilanteesta. Mies sanoo minulle, että mene sinä vain, mutta hän ei voi.
Hän pelkää lentämistä liikaa. Ja minä huudan täydessä paniikissa: miten niin et voi, tiedätkö mitä se tarkoittaa ettet voi, sinun on pakko voida, en voi jättää sinua tänne!
En voi uskoa, että minun pitäisi lähteä jatkamaan elämääni ilman häntä.

Tässä vertauskuvassa kuvautuu erityisesti se, miten Miehet pelot ovat jotakin, mitä en (ainakaan enää) pysty kunnolla hahmottamaan.
Tiedän, että ihminen voi pelätä lentämistä - tai lapsen saamista - niin paljon että pelko lamauttaa ja sokaisee hänet niin, ettei hän näe mitään muuta.
En kuitenkaan pysty ymmärtämään tätä pelkoa. En tavoita sitä enää.

Mies ei oikeasti pelkää lentämistä, mutta lapsen saamista hän pelkää.
Tuntuu, että päivä päivä päivältä minun pelkoni väistyvät, kun taas hänen pelkonsa pysyvät samana.
Ja sisälläni huudan paniikissa, että etkö ymmärrä että sinun on pakko pystyä tähän, muuten kaikki menee pilalle.

Vertauskuvassa ontuvinta on luonnollisesti se, ettei Mies tietenkään kuolisi tehtyään päätöksensä jäädä lapsettomaksi. Päinvastoin, uskon että jos tässä tilanteessa joku kuolisi, se olisin minä.

Ehkä osuvammassa versiossa saari ei ole tulessa, mutta sieltä ei pääse pois kuin lentämällä.
Mies haluaa mieluummin jäädä saarelle koko loppuelämäksi, kuin lentää. Hän pelkää kuolevansa, jos nousee helikopterin kyytiin. Saarella hänellä sentään on hyvät mahdollisuudet elää, vaikkei juuri muuta. Minä taas en halua jäädä saarelle koko loppuelämäkseni, vaikka saari onkin asumiskelpoinen ja jäämällä voisimme pysyä yhdessä.

Miten saada toinen näkemään kaikki ne vaihtoehdot, jotka ovat piilossa pelkojen takana?

Pupu

Vuosia sitten selasin sisustuskauppojen nettisivuja etsien valokuvakehystä.
Silmiini osui suloinen otus, lelupupu.

Se oli aika arvokas pehmoeläimeksi. Tilasin sen. Se oli tarpeettomin koskaan hankkimani asia.

Pupu saapui postissa. Se oli juuri niin ihana, kuin olin kuvitellut. Silitin sen turkkia ja silkinsileitä korvia. Ajattelin haluavani antaa Pupun omalle lapselle, jos sellaisen joskus saan.

Se oli juuri lapsen käteen sopiva, retuutettavaksi ja rakastettavaksi. Voisin kertoa lapselleni, että Pupu odotti häntä kotona jo pitkään ennen kuin hän saapui luoksemme. Pidin tästä ajatuksesta.
Jos en syystä tai toisesta saisikaan lasta, pääsisi Pupu mahdolliselle kummilapselle tai muulle tärkeälle pienelle.

Laitoin Pupun hyllylle istumaan.
En ajatellut sitä vuosiin.

Pitkään kuvittelin, että Pupu oli minulle vain jonkinlainen itsenäisyyden ja nuoren aikuisuuden osoitus. Todistus itselleni, että vastaan nyt itsestäni myös taloudellisesti.
Jos haluan ostaa jotain hassua vain hetken mielijohteesta, voin tehdä sen.

Nyt uskon, että mielelessäni oli jo silloin kaukainen ajatus, jota en halunnut päästää kunnolla valloilleen.

Pupu istuu edelleen hyllyllä ja katselee minua.
Mitähän se näkee?

Mykän ääni

Sen ääni kantautuu korviini, kun olen vähiten varuillani.
Kun on oikein mukava, lämmin tunnelma. Ollaan yhdessä, lähekkäin.
Pääni on täynnä ajatuksia siitä, etten koskaan tahtoisi luopua näistä hetkistä.

Se on mykän ääni. Moni ei ole kuullut sen puhuvan koskaan. Siksi usein oletetaan, ettei se osaa puhua. Todellisuudessa se puhuu hyvin harvoin. Harva asia on niin tärkeä, että se jaksaa vaivautua.
Ja muut äänet päässäni kuuntelevat, kun se puhuu.

Tästä ei ikinä tule mitään, se sanoo.
Tämä suhde tulee päättymään eroon. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Sen jälkeen on pitkän aikaa hiljaista.

Kukaan muu ei sano mitään. Mutta kukaan ei osaa väittää vastaankaan.

Millainen isä

Mies olisi isä, joka opettaisi lapsen kunnioittamaan luontoa ja näkemään metsän puilta.
Opettaisi lapsen avamaan aistit ja kulkemaan metsässä. Huomaamaan tuulessa heiluvat saniaiset ja vääntyneen puunrungon, roikkuvan naavan ja mustikanvarvut.
Löytäisi lapsen kanssa luolat, onkalot, kalliot ja kivet. Parhaat piilot ja kiipeilypaikat.

Isä, joka opettaisi huolehtimaan ja arvostamaan eläimiä.
Kaikenlaisia otuksia, lemmikkieläimistä pieniin muurahaisiin, linnoista peuroihin, liskoista hevosiin.
Opettaisi, ettei eläimiä saa satuttaa. Selittäisi jokaisen elävän olennon olevan arvokas, koska sillä on oma paikkansa maailmassa.

Isä, jonka ei tarvitsisi korottaa ääntään saadakseen lapsen kuuntelemaan.
Jos hän sanoisi jostain tiukemmin, se olisi ihan eri asia kuin jos äiti sanoo.

Isä, jonka rauhallisuudesta lapsi saisi itselleen perustuksen, luottamuksen ja turvan elämään.

Isä, joka olisi kova narraamaan ja sepittämään tarinoita.
Joka voi sanoa täydellisen vakavana jotakin ihan hassua, mikä ei pidä lainkaan paikkaansa.
Isä, josta tietää ettei aina kannata ottaa vakavasti sitä, mitä hän sanoo.

Isä, josta lapsen ei tarvitsisi miettiä, milloin hän avaa kaljatölkin tai tulee humalassa baarista kotiin.

Isä, josta lapsi saisi esimerkin siihen, että ihminen voi olla oma itsensä ja silti onnistua olemaan ystävällinen kaikille.

Isä, josta lapsi saisi hyvän miehen mallin siihen, että lupaukset pidetään ja asiat hoidetaan, niin kuin on sovittu.

Isä, jonka kanssa voisi olla usein vain hiljaa ja silti yhdessä.

Yksi vain

Se ajatus käy mielessä yhä useammin.

Edes yksi lapsi.

Olen valmis luopumaan siitä ajatuksesta, että minulla olisi kaksi lasta, joilla olisi tulevaisuudessa toisensa.

Sillä ei ole enää väliä. Tai on, mutta ei niin paljon kuin tällä.

Lupaisin vetää itseni niin täyteen onnea tästä yhdestä, etten toista tarvitsisi.
Lupaisin ostaa kaikki tavarat vain yhdelle, luopua niistä heti. Paitsi niistä, jotka säilytetään muistona.
Lupaisin olla raskaana, synnyttää ja nähdä kaikki ensimmäiset kerrat tietäen, ettei toisia koskaan tule.

Kaikkea ei voi saada.

Yksi lapsi vain, muuta en pyydä.

Itsekäs nainen

Olen pohtinut itsekkyyttä ja sen ilmentymistä. Kukaan tilanteestamme tietävistä ystävistäni ei ole syyttänyt minua itsekkääksi, ei myöskään Mies. Syyttäjä löytyy ainoastaan omasta päästäni.

Olenko itsekäs?
Vastaus on melko yksinkertainen.
Tottakai olen itsekäs, niinhän kaikki me ihmiset jollain tasolla olemme.

Minulla on halu elää elämääni - muitakaan elämiä kun ei todistettavasti ole tulossa.
Minulla on elämälleni ja tulevaisuudelle toiveita, joiden toivon toteutuvan. Ne voivat romuttua minä hetkenä hyvänsä mistä syystä hyvänsä, mutta joka tapauksessa niitä on.
Minulla on tiettyjä ajatuksia, mihin suuntaan toivoisin elämäni menevän. Yhteinen lapsi Miehen kanssa on yksi niistä.

Mutta jos niin ei käy, niin ei käy.
Tiedän, että jossain vaiheessa voi tulla aika, kun on vihellettävä peli poikki. Kun on tehtävä ratkaisuja, jotka tekevät joka tapauksessa kipeämpää kuin mikään aiemmin. Voi tulla aika, kun on sekä luovuttava että luovutettava.

Jos tarkastellaan tilannetta, ovatko Miehen ”uhraus” yrittää lasta ja minun ”uhraukseni” jäädä lapsettomaksi samanarvoisia silmissäni?
Tiettyyn pisteeseen asti kyllä.
Silti koen, että menettäisin häntä enemmän. Tunnen, että minun uhraukseni olisi suurempi.
Mielessäni minä ainoastaan menettäisin, hän menettäisi ja saisi jotain tilalle.

Tiedän, että se on vain oma kokemukseni.

Välillä tunnen epämääräistä syyllisyyttä. Tunnen syyllisyyttä, kun puhun lapsiin liittyviä ajatuksiani. Tunnen syyllisyyttä, kun jätän kertomatta niitä Miehelle.

Painostanko Miestä liikaa?
Onko tämä oikein?
Moraalisesti, universaalisti? Entä tapauskohtaisesti?

Pakko tunnustaa, etten oikeastaan enää välitä, onko tämä kaikkien eettisten sääntökirjojen mukaista.
Olen hätää kärsimässä, jo aikoja sitten kadottanut mahdollisuuden arvioida objektiivisesti.

Kuume

Tähänastisessa elämässäni olen potenut kerran vauvakuumeen kaltaista tilaa. Olin ensimmäisellä tai toisella luokalla koulussa. Ollesssani kaverin luona kylässä hän näytti saamaansa uutta lelua.
Se oli vauvanukke, ja täysin erilainen kuin muut näkemäni nuket. Aidomman näköinen.

Kasvoilla tyyni ilme. Silmissä ei tyypillistä tyhjyyttä tai hämmästynyttä katsetta, vaan rauha.
Kauniit silmäripset, suloinen pieni suu. Raajat eivät olleet jäykät, vaan ne asettuivat rennosti nuken sivuille. Syliin nostaessa nukessa oli ihana painon tuntu. Kuin olisi kantanut oikeaa lasta.
Tähän tunteeseen oli luotettu suunnittelussa, koska nuken suu oli kiinni eikä mukana tullut edes tuttipulloa. Syöttämisen mahdollisuus oli kuitenkin toissijaista.

En yleensä vaatinut saada uusia leluja, mutta tässä asiassa olin järkähtymätön. Minun oli saatava samanlainen nukke itselleni. Vanhempani yrittivät muuttaa mieleni. He selittivät turhaan, kuinka olin liian iso tyttö hoitamaan nukkeja, kuinka tulisin unohtamaan nuken pian. Isäni päivitteli vielä kassallakin, miten näin iso tyttö voi haluta vauvanuken.

Minä en siitä välittänyt. Olin lumoutunut nukestani. Iltaisin istuin sänkyni reunalla ja heijasin sitä sylissäni uudelleen ja uudelleen. Huumaannuin kuvitelmasta, että vauva olisi oikea ja minä olisin maailmassa vain sitä varten.

Säilytin nukkea pienessä pahvilaatikossa vaatekaapissa, poissa näkyvistä. Ymmärsin kai itsekin olevani höpsähtänyt. Vanhempani olivat kuitenkin oikeassa. Pikkuhiljaa vauva unohtui muiden puuhien tieltä.

Mitä tulee oikeaan vauvaan, en koskaan ole tuntenut vauvakuumetta. Olen käsittänut tunteen olevan hyvin voimakas halu ja jopa fyysiseksi muuttuva tarve saada vauva NYT. Olen epäillyt, voisinko koskaan saavuttaa niin voimakasta halua.

Viime kuukausina olen tunnustellut, olenko menossa tätä kuumetta kohti. En edelleenkään löydä sisältäni NYT-ajatusta. Onko se piilossa tämän kaaoksen alla? Enkö vain uskalla tuntea sitä, koska en tiedä mihin ratkaisuihin se johtaisi?

Silti huomaan, että ajatus vauvasta on läheisempi kuin ennen.
Ajatus lapsesta on tuntunut hyvältä jo pitempään, mutta ajatus vauvasta on ollut jollain tapaa hankala.

Ja siinä asiassa jotain on tapahtunut. Joitakin muureja on kadonnut sisältä. Ehkä ne ovat esteitä, joiden olemassaolon hahmottaa paremmin vasta nyt niiden poistuttua.

Jokin on muuttunut.

Muistaisinko?

Olen miettinyt, muistaisinko miltä tämä tuntuu enää sitten, jos meillä Miehen kanssa olisi lapsi.
Jos viettäisin äitienpäivää Miehen ja lapsen kanssa, kuten niin monet muut perheet tänään tekevät.

Pystyisinkö säilyttämään tämän ajanjakson mielessäni?
Miten hyvin kykenisin palaamaan näihin hetkiin, ajatuksiin, tunteisiin?
Miltä minusta tuntuisi lukea näitä kirjoituksia?
Osaisinko olla kiitollinen kulkemastamme matkasta, arvostaa olemassaolevaa onnea edes hitusen enemmän?

Olisiko tämä aika painunut mieleeni painajaismaisena ajanjaksona, jonka haluaa heti unohtaa eikä enää koskaan palata?
Vai olisiko tämä hiljalleen haalistunut kuvakollaasi vaikeista vuosista, joista muistaa ääriviivat muttei värejä enää?

Niin muistoille usein käy, niille tuskaisemmillekin. Muistaa, että sattui, mutta itse kipua on vaikeaa enää tavoittaa samalla tasolla.

Tietää arpien paikat sydämessään, mutta ei onnistu palaamaan niihin samoihin tunteisiin enää. Yrittää tarttua muistoihin muttei saa reunoista kiinni enää, sillä ne ovat jo läpinäkyvät.

En usko, että tuska jalostaa ihmistä tai että tiettyjä asioita ymmärtääkseen tarvitsisi tuntea ensin kipua. Mutta uskon, että kun jotain ikävää tapahtuu, siitä voi silti yrittää saada irti jotain hyödyllistä itselleen.

Kuvittelen itseni pienen lapsen vanhempana, Mies vierelläni.
Todennäköisesti olisin ihan yhtä väsynyt, omaa aikaa kaipaava, puolisolleen tiuskiva mutta samalla hänen kanssaan kahdenkeskisestä ajasta haaveileva äiti kuin kuka tahansa muukin.

Toivon silti, että silmieni takana olisi edes joissain hetkissä peili, josta näkisin välähdyksiä menneisyyteen. Toivon, että minulla säilyisi tieto siitä, ettei tämä ollut itsestäänselvää.
Ymmärrys, ettei mikään ole.

Katseessa syvyys, jollaista kaikilla ei ole.

Voi isä

Tänään vietetään lapsettomien lauantaita, mutta jostain syystä ajatukseni viipyvät omissa vanhemmissani. He eivät osaisi yhdistää tätä päivää minuun tai meihin mitenkään.

Vanhempieni näkökulmasta elämäni on varmasti kulkenut pääsääntöisesti mukavaa rataa.
Olen useimmiten saanut sen, mitä olen tavoitellutkin.
Olen menestynyt koulussa, saanut haluamani koulutuksen ja sitä kautta kivan työpaikan.
Olen löytänyt hyvän miehen, jonka kanssa astella turvallista ja tasaista polkua eteenpäin.

Vanhempani eivät koskaan ole kysyneet suunnitelmistamme lapsiin liittyen.
Uskon tämän johtuvan siitä, ettei heidänkään tiensä vanhemmuuteen kulkenut ihan perinteisintä polkua. He ovat korkeintaan viitanneet sivulauseessa johonkin esineeseen, jonka voin joskus mahdollisesti antaa omalle lapselleni.

Kuitenkin erityisesti isäni puhuu usein tulevaisuudesta viitaten siihen, miten Meidän tulee hoitaa asiat heidän kuoltuaan. Tottakai, sehän on ihan luonnollista. Vanhempieni näkökulmasta olen elämänpituisessa liitossa. Mies tulee olemaan rinnallani senkin jälkeen, kun he ovat menneet.

Vanhempani eivät tiedä mitään lapseen liittyvistä erimielisyyksistämme.
En halua heidän tietävän.

Äiti valvoisi öitä.
Isä joutuisi totuttelemaan uuteen ajatukseen, jossa hänen kaikkivoipan tyttärensä elämä ei soljukaan täysin mutkatonta rataa.

Uskon, että he näkisivät heti samat kauhukuvat silmissään.
Ne samat kauhukuvat, joita itsekin erityisesti yön pimeinä tunteina katselen, vaikken haluaisi.

Joskus tekisi silti mieli sanoa isälle, kun hän puhuu katse jo tulevassa:

Voi isä, et tiedäkään miten epävarmalla pohjalla tyttäresi elämä on.

Et arvaakaan, miten huonosti tässä voi vielä käydä.




Toisaalta, voihan tässä käydä hyvinkin.

Mutta käykö?

Miltä se tuntuu?

Olen alkanut kiinnostua ajatuksen tasolla raskauden ja lapsen saamisen kehollisesta osuudesta.
Mietin, miltä kehossa tuntuu raskausaikana. Huomaan olevani tätä kohtaan uteliaampi, kuin aiemmin.

Miltä tuntuu tieto siitä, että kehon sisällä kasvaa ihmisen alku, että siellä on jotain elävää?
Ajatteleeko sitä kokoajan vai pystyykö sen unohtamaan vaikka työpäivän ajaksi?

Miltä ihan fyysisesti tuntuu, kun vauva liikkuu kehon sisällä, potkii, kääntyy?

Miltä raskausvatsa tuntuu? MillIaista sen kanssa on kävellä, entä nukkua?

Miltä tuntuu synnyttää? Tätä osuutta en ole miettinyt kovin paljon, se ei ole kiinnostuksistani isoin.
Veikkaisin, että synnyttäminen useimmiten sattuu vähintään jonkin verran.

Miltä tuntuu, kun rintoihin nousee maitoa? Entä, kun rinnat ovat täynnä?

Miltä tuntuu imettää, millaista on kun vauva imee ravintoa omasta kehosta?

Miehen on vaikea tuntea kiinnostusta näistä asioista. Ymmärrän sen.
On eri tavalla haastavaa olla kiinnostunut kuvittelemaan tuntemuksia, joita ei koskaan kuitenkaan voi itse tuntea. Olla kiinnostunut tiedosta, jota ei koskaan itse tule saavuttamaan.
Näitä asioita on myös mahdotonta simuloida mitenkään.

Ehkä joskus minäkin tiedän.

Nimi

Viime vuoden kesä. Ajamme Miehen kanssa lämpimänä heinäkuun iltana kesämökiltä kotiinpäin.

Pysähdymme huoltoasemalle. Huoltoaseman pihassa tunnustan Miehelle, että olen miettinyt kahta tyttölapsen nimeä, etunimeksi ja toiseksi nimeksi. Sanon, että ajatuksistani puuttuu kolmas nimi.

Mies toteaa ykskantaan, että no tytöllehän voisi antaa kolmanneksi nimeksi Miehen äidin toisen nimen. Myöntelen vaitonaisena. Olen hiljaa, koska en halua rikkoa yhtäkkiä esiin purskahtanutta iloa sisälläni.

Leijun useita viikkoja pilvissä. Kuin sisälläni olisi onnella täytetty heliumpallo.
Näin jälkeenpäin lähes hävettää myöntää, kuinka onnellinen olen.

Ja miten vähästä! Olemme ainoastaan käyneet teoreettisen keskustelun mahdollisen lapsen potentiaalisesta nimestä.

Päivä toisensa jälkeen toistelen lapsen nimeä hiljaa mielessäni. Käännellen, sovitellen, kuulostellen. Nieleskellen liikutustani.

Olisiko hän joskus meidän lapsemme?


**


P.S
Kannattaa katsoa video Simpukka ry:n järjestämästä virtuaaliluennosta, jonka aiheena on lapsettomuus ja näkymätön suru. Puhujana on itsekin tahattoman lapsettomuuden kokenut psykologi Mirka Paavilainen. Löysin hyviä näkökulmia suruun suostumisesta ja vaikeiden tunteiden käsittelystä.

Luento on katsottavissa 15.5. asti täältä.

Seurauksia

Tehdyillä valinnoilla on aina seurauksia.

Tiedostan, mitkä voivat olla seuraukset kun toistaiseksi valitsen jäädä tähän suhteeseen.
Voin olla muutaman vuoden päästä yli kolmekymppisenä aika absurdissa tilanteessa.

Juuri eronnut ihmisestä, jonka kanssa olen toivonut voivani vanheta.

Ja minun pitää löytää tulevalle lapselleni isä. Mieluusti aika pian, jotta ehtisimme myös tutustua toisiimme ennen lasta.

Vaihtoehtoisesti minun tulee tehdä päätös siitä, että haluan lapsen yksin.

Tiedän olevan mahdollista, että kymmenen vuoden päästä ajattelen, että oli todella typerä valinta jäädä tähän suhteeseen.

Olen miettinyt, että jos joudun aikanaan hautaamaan vanhempani ilman että kukaan seisoo vierelläni, olen virallisesti epäonnistunut ja tehnyt vääriä valintoja.

Epätoivon raja

Eräänä kesäiltana kaverini mietti toisen lapsen yrittämisen mahdollisuutta saunaillan jälkimainingeissa.
Hän totesi huolettomasti, että jos hänen miehensä ei suostu toiseen lapseen, niin ainahan voi käydä ”vahinko”.

Onnistuin vain vaivoin huuhtomaan suuhuni jo nousseet terävät sanat saunajuomalla alas.

Tiesin, että siinä kulkee epätoivoni raja. Siinä on asia, jota en voisi tehdä.

En koskaan antaisi itselleni sitä anteeksi.
Miehen anteeksiantoa minun ei tarvitsisi edes miettiä, koska sitäkään en tulisi ikinä saamaan.

Aamuisin

Aamuisin töihin lähtiessä tulee toisinaan mieleen, että ehkä ei sittenkään.

En ehkä haluakaan lasta.
Jaksaisinko lasta aamuisin, pärjäisinkö hänen kanssaan vuorokauteni heikoimpaan ajankohtaan?

Kun väsyneenä raahustan läpi aamutoimieni, en osaa kuvitella ketään vaatimassa minulta huomiota.
Aamuissa raskainta on tieto siitä, että minun täytyy lähteä, en saa jäädä kotiin.

Olen ajatellut, että jos minulla olisi vauva, eihän minun tarvitsisi lähteä aamulla mihinkään.
Kun lapsi kasvaisi päiväkoti-ikään, olisin varmasti jo ehtinyt tottua toimimaan aamuissa lapsen kanssa.

Näin haluan uskoa.

Lottovoitto

Muutaman kerran näiden vuosien aikana olen antanut itselleni luvan kuvitella, miltä minusta tuntuisi jos Mies kertoisi minulle haluavansa yrittää lasta kanssani.

Kun kuvittelen asiaa edes muutaman kymmenen sekunnin ajan, ylleni vyöryy valtava helpotuksen aalto. Kuin uskomattoman painava kivipeitto nostettaisin pois rintakehäni päältä.
Kuin olisin raahannut mukanani tuhansien kilojen painoa, ja sitten minulle sanotaan että voin laskea painot alas, jättää ne siihen. Voin jatkaa matkaani ilman niitä.

Pieni hetki tätä tunnetta on niin euforinen, että uskallan haaveilla siitä vain hyvin harvoin. Tunnen pakahtuvani jo pelkästään sen voimasta, en voi altistaa itseäni sille pitkäksi aikaa.

Koska sitä kipeämpää se tekee, jos en koskaan saa oikeasti tuntea niin. Sitä suurempi ja selkeärajaisempi aukko sisälleni jää, jos joudun joskus luopumaan koko unelmasta. Ihan kuin se vietäisiin minulta pois sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä konkreettisemmin siitä haaveilen.

Tiedän hyvin, ettei Miehen suostumus yrittää lasta ole tae sille, että saisimme yhteisen lapsen.
Voi olla, ettemme koskaan voi saada biologista lasta. Voi olla, että se olisi meille fyysisesti mahdotonta. Tai siihen menisi niin kauan tai se olisi niin vaikeaa, ettei suhteemme kestäisi sitä.
Tiedän myös, ettei Miehen suostumus ole tae siitä, että kaikki menisi hyvin vaikka lapsen saisimmekin.

Mutta suostumus olisi alku. Tieto siitä, että olemme menossa samaan suuntaan. Yhdessä.

Hersyvä ilo, kaikenkattava toivo, kutkuttava onni, elämää suurempi rakkaus, vankka usko tulevaan.
Helpotus siitä, ettei minun tarvitse valita kumpaako rakastan enemmän. Uskomaton, tajunnanräjäyttävä mahdollisuus saada rakastaa molempia.

Tältä minusta tuntuu, kun kuvittelen tunnetta vain mitättömän pienen, ohikiitävän hetken ajan.
Miltä minusta tuntuisi, jos tunteen saisi päästää valloilleen, jos se olisikin vallitseva olotila?

Luulen, ettei lotossa voittaminen olisi sen tunteen rinnalla mitään.

Valintoja

Useimpina päivinä keskityn ajattelemaan, että asiat selviävät vielä parhain päin.
Ajattelen, että tulevaisuudessa Mies suostuu yrittämään lasta kanssani.
Sitten elämme jatkossakin yhdessä, toivottavasti yhteisen lapsen kanssa.
Annan ajatusten lapsesta tulla ja mennä vapaasti, en yritä estellä niitä.

Joinakin päivinä pysähdyn miettimään pahinta mahdollisita lopputulosta:
Tilannetta, jossa joudun valitsemaan.
Mielessäni häilyy kaksi erilaista kauhukuvaa siitä, kummanko valitsemani tilanteen kanssa joudun elämään loppuelämäni.

Haluanko olla katkera Miehelle koko loppuelämäni siitä, etten saanut lasta hänen takiaan?
Vai haluanko olla mahdolliselle lapselleni katkera koko loppuelämäni siitä, etten saanut elämää Miehen kanssa hänen takiaan? Ajatuksena kumpikin näistä kuulostaa niin kauhealta, että on turhaa edes yrittää keksiä sanoja.

Jos päätyisin valitsemaan Miehen lapsen sijasta, olisi se melkoisen suuri kuorma kannettavaksi Miehelle koko yhteiseksi loppuelämäksi.

Minulla tulisi olla valtava määrä päänsisäisiä työkaluja ja todennäköisesti myös ulkopuolista tukea asiassa. Asia täytyisi käsitellä todella hyvin. Muuten yhteisestä, kahdenkeskisestä lapsettomasta tulevaisuudesta tulisi tyytymättömyyden ja surun värittämä. Minun suruni lapsettomuudesta. Miehen suru siitä, etten ole onnellinen ja tunne siitä, että se on hänen vikansa.

Toisenlaisessa valinnassa mahdollinen tuleva lapseni joutuisi valtavan taakan alle. Hänen takiaan luovuin elämäni rakkaudesta, kaikin puolin muuten hyvästä elämästä.

Osaisinko elää ilman jossittelua ja katkeruutta myös huonoina hetkinä? Entä silloin, kun lapseni lähtee omilleen ja alkaa rakentaa omaa elämäänsä, jättäen minut miettimään valintani seurauksia omassa loppuelämässäni?

Olisiko minun helpompi hyväksyä tehdyt uhraukset ja "antaa anteeksi" viattomalle lapselle, kuin Miehelle joka omalla valinnallaan on alun perin, tietyiltä osin, tilanteen aiheuttanut?

Joku voisi todeta tähän, että eiväthän vaihtoehtoni tuossa ole.

Voin löytää uuden miehen, jonka kanssa saan lapsen. Ja näin tapahtuessa en enää edes muistele menetettyä rakkautta Miehen kanssa, katkeruudesta puhumattakaan.
Valitettavasti minun on todella vaikea nähdä sellaista loppua tälle.
Uuden miehen löytäminen ja hänen kanssaan lapsen saaminen kuulostavat jo itsessään aivan utopistiselta vaihtoehdolta.

Miten ikinä voisin löytää ketään toista, johon luottaisin niin paljon?

Kaikkein absurdeimmalta kuulostaa tilanne, jossa eläisin uuden miehen ja lapseni kanssa yhdessä ja olisin niin onnellinen, etten edes kaipaisi Miestä enää.
Uskon, että kaipaisin häntä aina.

Jätä se

Kun kerroin ensimmäistä kertaa tilanteestamme yhdelle ystävistäni, hän totesi että minun pitäisi jättää Mies. Myös toinen ystäväni mietti, olisiko meidän parempi erota jo tässä vaiheessa.

Mutta minä rakastan Miestä, sanoin.
Ei rakastamaansa ihmistä niin vain jätetä.

Ei Mies ole minulle joku, jonka voin vaan viskata romukoppaan ja jatkaa olkiani kohauttaen matkaa.
Hän on ainut ihminen, jota olen koskaan rakastanut romanttisessa mielessä.
Hän on ihminen, jonka kanssa haluan elää loppuelämäni, jonka kanssa tunnen olevani kotona.
Hän on juuri se ihminen, josta en missään nimessä haluaisi luopua.

Olen edelleen vakuuttunut siitä, että jos olisimme eronneet aiemmin tai eroaisimme tässä vaiheessa, miettisin koko lopun elämääni oliko ratkaisu oikea.
Miettisin, mihin tilanne olisi lopulta johtanut, olisiko siinä voinut käydä onnellisesti.

Jos minua aseella uhaten käskettäisiin valitsemaan, kumman haluan säilyttää jatkossa elämässäni, Miehen vai lapsen. Vaihtoehdot sulkevat pois toisensa ikuisiksi ajoiksi, toiseen vaihtoehtoon en enää koskaan voi palata.
En voi varmaksi sanoa mitä valitsisin.

Olen todella onnellinen, etten ole nyt siinä tilanteessa.
Tiedostan, että jos asia ei muuten ratkea, joudun vielä joskus valitsemaan.

En voi jättää tätä tähän.

Minun on katsottava tämä loppuun asti.