Olen pohtinut itsekkyyttä ja sen ilmentymistä. Kukaan tilanteestamme tietävistä ystävistäni ei ole syyttänyt minua itsekkääksi, ei myöskään Mies. Syyttäjä löytyy ainoastaan omasta päästäni.
Olenko itsekäs?
Vastaus on melko yksinkertainen.
Tottakai olen itsekäs, niinhän kaikki me ihmiset jollain tasolla olemme.
Minulla on halu elää elämääni - muitakaan elämiä kun ei todistettavasti ole tulossa.
Minulla on elämälleni ja tulevaisuudelle toiveita, joiden toivon toteutuvan. Ne voivat romuttua minä hetkenä hyvänsä mistä syystä hyvänsä, mutta joka tapauksessa niitä on.
Minulla on tiettyjä ajatuksia, mihin suuntaan toivoisin elämäni menevän. Yhteinen lapsi Miehen kanssa on yksi niistä.
Mutta jos niin ei käy, niin ei käy.
Tiedän, että jossain vaiheessa voi tulla aika, kun on vihellettävä peli poikki. Kun on tehtävä ratkaisuja, jotka tekevät joka tapauksessa kipeämpää kuin mikään aiemmin. Voi tulla aika, kun on sekä luovuttava että luovutettava.
Jos tarkastellaan tilannetta, ovatko Miehen ”uhraus” yrittää lasta ja minun ”uhraukseni” jäädä lapsettomaksi samanarvoisia silmissäni?
Tiettyyn pisteeseen asti kyllä.
Silti koen, että menettäisin häntä enemmän. Tunnen, että minun uhraukseni olisi suurempi.
Mielessäni minä ainoastaan menettäisin, hän menettäisi ja saisi jotain tilalle.
Tiedän, että se on vain oma kokemukseni.
Välillä tunnen epämääräistä syyllisyyttä. Tunnen syyllisyyttä, kun puhun lapsiin liittyviä ajatuksiani. Tunnen syyllisyyttä, kun jätän kertomatta niitä Miehelle.
Painostanko Miestä liikaa?
Onko tämä oikein?
Moraalisesti, universaalisti? Entä tapauskohtaisesti?
Pakko tunnustaa, etten oikeastaan enää välitä, onko tämä kaikkien eettisten sääntökirjojen mukaista.
Olen hätää kärsimässä, jo aikoja sitten kadottanut mahdollisuuden arvioida objektiivisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti