Kiitollinen

Tavallisena arki-iltana Mies makaa sängyllä ja kuuntelee keskittyneenä musiikkia.
Kaikki on niin kuin ennenkin, paitsi ettei mikään ole.

Mies on ollut etäinen sen jälkeen, kun hän teki päätöksensä. Vaisu.
Joskus sanat, joita sanon hänelle, jäävät ilman vastausta, leijumaan orpoina ilmaan.
Niin ei ole käynyt aiemmin. Toivon, että hän tarvitsee vain aikaa. Jos tämä olisi ollut helppo päätös,
hän olisi tehnyt sen jo vuosia sitten.

Tulen hänen viereensä, laitan käteni hänen käteensä.
Haluan olla Miehen lähellä kokoajan. Nyt viimein kun en jatkuvasti pelkää, että hän on katoamassa viereltäni heti seuraavassa käänteessä.

Kevään häpeilemättömän kirkas valo tunkee huoneeseen, valaisee kaiken keltaisen ja oranssin eri sävyillä.

Olen onnellinen. Elämämme ei ole enää tuhansina särkyneinä palasina lattialla, vaan se on kasassa.
Se on kasattu eri tavalla kuin mitä se oli ennen, mutta se on kasassa.
Minulla on jokin suunta ja se suunta on yhteinen Miehen kanssa.

Katson Miestä, hän on sulkenut silmänsä ja uppoutunut säveliin.

Olen rakastanut häntä yli kymmenen vuotta. Edelleen rakastan niin paljon, että jos en tietäisi paremmin, väittäisin ettei niin ole mahdollista rakastaa.

Kukaan ei tiedä, mihin elämä meidät vie.

Mutta minä rakastan.

Vaikka on mahdollista, että emme koskaan pääse sinne asti että yritämme lasta yhdessä,
on mahdollista että yritämme lasta, mutta emme saa,
on mahdollista että saamme lapsen, mutta emme voi elää yhdessä.

Olen silti kiitollinen, että olen saanut rakastaa toista ihmistä näin, kuten rakastan häntä.