Poissa

Kaikki se suru, johon luulin hukkuvani.
Kateellisuus, johon pelkäsin vielä joskus katoavani.
Se kaikki on poissa.

Olen tuleva kummitäti, joka ei malta odottaa pääsevänsä ostamaan pienelle jotain suloista.

Miten sen kertoisin, jos minun yhtäkkiä pitäisi selittää.
Millaista elämää olen elänyt viimeiset kaksi vuotta?

Millaista on miettiä päivän kauppalistaa ja sekunnin ajan sohvan ohi kulkiessaan ajatella, että sitten kun me eroamme, kumpikohan ottaa sohvan mukaansa. Kauhistua ajatusta ja pudota sen mukana pimeyteen, missä värejä ei voi enää nähdä.

Millaista on töihin ajaessa löytää itsensä ajattelemasta, ettei eron jälkeen voisi jäädä tähän kaupunkiin, näihin maisemiin. Olisi pakko päästä kauas pois.

Millaista on, kun koko elämä sellaisena kuin sen tietää, on hiuskarvan varassa mennä uusiksi.
Ja niin voi käydä jo seuraavalla astutulla askeleella.

Millaista on elää yhdessä, kun tuntuu että kaikki on vain siitä kiinni, kumpiko ensimmäisenä sanoo ääneen, ettei tästä tule mitään.

Kaikki ne synkät, kuristavat ajatukset, ajattelinko sen kaiken tosiaan minä?

Nyt vasta näen kunnolla, millainen olin vielä hetki sitten. Kuin äärimmilleen kidutettu, satutettu eläin häkissä. Vihainen koko maailmalle, hyökkäämässä kenen tahansa lähestyvän kimppuun.

Olin syvällä, uponneena pohjattomaan suruun. Ahdistunut kaikesta ilosta ja onnesta, jota ympärilläni näin. En kestänyt sitä lähelläni. Ei enää yhtään onnellista asiaa silmieni eteen, en voi katsoa.
Viekää se pois, menkää pois.

Ja nyt kipu on poissa, häkin ovi auki.

Tuntuu, kuin minulta otettaisiin side silmiltäni pois, kahleet käsistä irti.
Tänä aikana olin muuttunut osittain vieraaksi itselleni.

Nyt olen minä taas.