Rannalla

Helteinen kuumuus väreilee paksuna ja tiheänä ilmassa, jonka lämpötilan poikkeuksellisuus on kaikkien huulilla. Se viipyy kosteutena iholla, saa olon raukeaksi. Järvi kimaltelee auringon valossa vasten pilvetöntä taivasta. Tasainen puheensorina kuuluu ympärilläni. Kiljahduksia, naurua, loisketta.

Pieni, arviolta noin puolitoistavuotias poika leikkii äitinsä kanssa matalassa hiekkarannassa. Hän nostaa kädet ylös yhä uudestaan ja uudestaan, haluaa että äiti nostaa hänet käsistä ja pyörittää vedessä.

Kädet ilmaan nostaessaan poika on selin äitiin ja hymyilee odottavasti. Hän ei tarvitse katsekontaktia. Hän luottaa että äiti huomaa ja pian taas on hauskaa kohota laineiden yläpuolelle. Hän kiljuu ja nauraa osuessaan veteen. Äitikin nauraa ja he pyörivät veden helmeillessä heidän ympärillään. Pojan hassutellessa äiti kaappaa hänet syliinsä ja kysyy muka toruvalla äänellä, mitä pieni mies oikein nyt meinaa.

Sitä minä haluan. Ja nyt minulla on lupa ja rohkeus haluta, epäröimättä enää vähääkään.

Haluan olla se, johon luotetaan niin paljon, ettei edes katsota, huomaanko. Koska tiedetään, että huomaan.

Uskon, että niin äärimmäisen luottamuksen kohteena oleminen tuntuu hyvältä, olla hyvin voimakkaasti toista varten. Se on erilaista, kuin mikään muu aiemmin. Tiedän, että se voi olla myös välillä intensiivisyydessään raskasta, jopa pelottavaa.

Joku voisi miettiä, mitä järkeä on haluta elämäänsä ihminen, jolle annat ison osan ajastasi ja elämästäsi, vain joutuaksesi ajan mittaan luopumaan hänestä?

Lapsesta ei voi olettaa saavansa parhaan ystävän aikuisiälllä, seuraa eläkepäiviin, jatkajaa sukutilalle tai apua sairasteluihin. Ei lapsi jää vanhemmalleen mitään velkaa, eikä vanhemman rakkaus kahlitse häntä.

Ei lapsella ole velvollisuutta rakentaa aikuisena elämäänsä vanhemman lähelle, jotta hänen edesottamuksiaan on helppo seurata. Hän voi valita asua maapallon toisella puolen pienessä inuiittikylässä, josta tulee postikortti kerran vuodessa, ilman että hänellä on vanhempiinsa mitenkään huonot välit.

Mitä mieltä on haluta ihmissuhde, jossa toinen tulee merkitsemään sinulle aina tietyllä tapaa enemmän, kuin sinä hänelle? Toki sinäkin todennäköisesti merkitset hänelle jotakin, mutta eri tavalla. Koska hänen on löydettävä ympärilleen ne ihmiset, jotka hän saa itse valita. Minulle siinä on silti järkeä.

Luulen, että yksi iso opetus lapsen saamisessa on luopumaan opetteleminen. Synnytyslaitokselta alkaa matka, jonka lopullinen tarkoitus on päästää irti. Vauva opettelee vanhemman sylissä kohtaamaan muita ihmisiä. Taapero alkaa harjoitella askelien ottamista pois päin vanhemmasta. Pikkuhiljaa lapsi löytää vanhemman selän takaa maailman, jonne hän aikanaan alkaa rakentaa omaa elämäänsä.

Vanhemmaksi haluava valitsee haluta kulkea kappaleen matkaa lapsensa kanssa - lapsuuden ja nuoruuden, enempää vanhempi ei voi pyytää. Ja jos kaikki menee hyvin, sen matkan hän saa. Vanhempi sitoutuu olemaan lastaan varten myös aikuisuudessa, mutta on eri asia, tarvitaanko häntä silloin.

Rannalla istuessani mietin, että maailma on ihmeellinen.
Jos joskus saan lapsen, näytän sen hänelle.

Ja nauran nostaessani häntä käsistä ilmaan.