perjantai 26. kesäkuuta 2020

Hahmottamista

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin hahmotan, millaista elämäni oli viimeiset kaksi vuotta. Millainen itse olin.

Voisi todeta, että olin todella surullinen, sekava, hämmentynyt, ahdistunut ja turtunut. Kuitenkin eniten kaikista olin yksinkertaisesti kauhuissani. Tunsin silkkaa puhdasta, kaiken alleen peittävää pelkoa.
Hahmotan sen kunnolla vasta nyt.

Elin kuin olisin kokoajan pidellyt kädessäni erittäin haurasta, ohutta hämähäkinseittiä.
Karmivan tietoisena siitä, että se todennäköisesti hajoaa hetkellä minä hyvänsä, käsittelin sitä kuinka varovasti tahansa, riippumatta siitä kuinka suuri halu minulla olisi pitää se ehjänä.

Olin tuomittu epäonnistumaan yrityksessäni.

Ne harvat kerrat, kun uskaltauduin haaveilemaan tästä tilanteesta, kuvittelin, että Miehen kertoessa suostuvansa lapseen kaikki se paha olo valuisi minusta hetkessä pois.
Pystyisin heti jättämään sen kaiken taakseni. Olin väärässä.

Tunne on osittain samantyylinen, kuin jos joutuu äkkiarvaamatta osalliseksi jonkinlaiseen kauheaan tapahtumaketjuun, esimerkiksi sairaalaan katsomaan vakavasti loukkaantunutta läheistään.
Sellaiset hetket elää niin kuin parhaiten kykenee. Sumuisessa, mutta toisaalta yllättävän skarpissa hälytystilassa.

Tiettyjä asioita näkee selkeämmin vasta, kun suurin vaara on ohitse ja tilanne on jo rauhoittunut.
Silloin, kun ei enää tarvitse keskittyä selviytymään ja odottamaan, mikä on seuraava huono uutinen.

Huomaan, että minulla on tarve käsitellä, muistella ja työstää näitä asioita.
Menneisyyden tapahtumia tulvahtelee mieleeni täysin odottamattomissa tilanteissa.

Kuin ne nyt vasta uskaltaisivat luikkia raolleen jääneestä ovesta sisään vähin äänin.
Tervehdin niitä ja kuuntelen mitä niillä on sanottavanaan. Mutta kun katson niiden suuntaan uudestaan, ne ovat jo hävinneet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti