Akku loppu

Juuri nyt tuntuu, että sydämestäni on akku loppu.

Sen syke on harventunut, lämpö viilentynyt, sisäinen loiste himmentynyt. 

Sen päällä lukee teksti: "Akun varaus erittäin alhainen". Virransäästötila on kytketty päälle jo aikoja sitten, vain pakolliset toiminnot voidaan suorittaa. Tiedättehän sen hetken, kun tekstit akun varauksesta muuttuvat ensin vihreästä keltaiseksi, sitten keltaisesta paha-enteisen punaiseksi.

Nyt ollaan siinä. Siltä ainakin tuntuu. "9 prosenttia jäljellä", näkyy uhka numeroiksi muunnettuna.

Kaipaisin kipeästi laturia. 

Jotain, mistä saada lisää virtaa, voimaa jaksaa. 

Kaipaisin sitä, ettei elämä olisi pelkästään tässä ainaisessa suossa rämpimistä, eteenpäin vaivoin hilautumista.

Tähän asti olen yrittänyt parhaani mukaan elää lapsettomuutta päivä kerrallaan. Silti olen viettänyt lähes kaiken aikani jossain muussa hetkessä, kuin nykyisessä, odottaen jo seuraavaa. Olen kuvitellut niin paljon erilaisia hetkiä ja skenaarioita etukäteen, että kun ne ovat viimein oikeasti koittaneet, on välillä tuntunut kuin katsoisi sadannetta kertaa uusittavaa tv-elokuvaa, vaikka kyseessä pitäisi olla ensiesitys.

Olen hahmottanut ajankulun aina vain kuukautiskiertoni kautta. Odottaen seuraavia kuukautisia, Letrozolien aloitusta, Letrozolien lopetusta, ultra-aikaa, ovulaatiota, irrotuspiikkiä, tukilääkkeitä, raskausoireita, niiden puuttumista, kuukautisia, seuraavaa suunnitelmaa.

Enää kauaa en voi tehdä niin.

Kun kolmas ja viimeinen inseminaatio saadaan tehtyä ja saamme lähetteen julkiselle puolelle, vähintään seuraavat kolme kuukautta tulen lillumaan tyhjän päällä, oman painoni varassa. Tietäen kaikesta aivan liikaa, kuten esimerkiksi sen, että edelleenkään ei varsinaisesti tiedetä, liittyvätkö raskaaksi tulon haasteet ainoastaan monirakkulaisiin munasarjoihin, vai lisäksi muuhunkin.

Tarvitsen jotain, mikä kantaa minua ajassa eteenpäin, niiden tyhjien päivien yli. 

Jotain, mikä kannattelee ilman että jatkuvasti teen jotain, joko aktiiviista toimintaa, tai vähintään valtavaa ajatustyötä lapsettomuuden eteen. Ilman että yritän kaiken aikaa noudattaa ja muistaa tunnollisesti saatuja ohjeita, kysyä, kyseenalaistaa, ratkaista, taistella vastaan.

En voi jokaikinen päivä vain keskittyä odottamaan toukokuuta.
Tulisin lopullisesti hulluksi.

En tule jaksamaan elämällä jokaisen päivän kuukausien päässä tästä hetkestä. Muuten seuraavat kuukaudet tulevat tuntumaan pitemmältä kuin ajaton iäisyys, kuin mikään koskaan aiemmin. 

Pitkältähän ne tulevat tuntumaan joka tapauksessa, se on varma. Mutta haluaisin, että ne sisältäisivät myös jotain muuta kuin avohaavan lailla sykkivää tuskaisuutta. Minuuttikin on yllättävän pitkältä tuntuva aika, jos vain tuijottaa kellon viisareita silmä rävähtämättä.

Tämä tammikuun taukokuukausi on valmistellut minua tulevaan, ja nyt minun täytyy jatkaa. Ilman lämpimältä syliltä tuntuvia, tarkkoja suunnitelmia turvanani, kietoutuneena ympärilleni. Ilman, että joku kertoo minulle jatkuvasti, mitä seuravaaksi tehdään, mikä on seuraava suunnitelma. 

Sillä suunnitelma tulee olemaan varsin yksinkertainen:

Elää. 

Mieluiten henkitoreissaan kitumatta, kuin luodin väärästä kohdasta lävistämä eläin lumihangessa.

Elää niin, että voi tilanteeseen nähden mahdollisimman hyvin.
Mitä ikinä se tarkoittaakaan. 

Tarvitsisin siis iloa, valoa, ja lämpöä ympärilleni.
Naurua, hyvää mieltä. Hauskaa seuraa, ystäviä. 

Tunnen, kuinka mielen lisäksi keho janoaa näitä kaikkia.

Rentoutta. Edes jonkintasoista, pinnallista rauhaa, kun akuuttia tilannetta ei ole päällä. Sitä, kun ei tarvitse jatkuvasti suunnitella, mihin on milloinkin menossa ja miten selittää poissaolonsa töissä. Kun ei tarvitse joka sekunti arpoa, olenko raskaana tai tulenko raskaaksi, ja entä jos en tule.

Sillä en minä tule.

Kaipaan jotain muuta mielekästä ajateltavaa.

Ehkä asuntolaina-asiat ja sopivan kodin etsiminen on yksi sellainen asia.
Ehkä ei, kuka tietää.

Toivon, että kun viimeinen inseminaatio saadaan tehtyä ja saamme lähetteen julkiselle puolelle, saan tätä kaikkea enemmän elämääni. Koska viime vuosi oli mitä oli, luulen, että toisaalta tekee ihan hyvää vetää vähän henkeä. 

Jos olisi taloudellisesti järkevää, astelisin tietenkin IVF-hoitoihin suoraan, odottamatta hetkeäkään. Mutta koska ei ole, täytyy odottaa. Ja samalla yrittää kovasti miettiä jotakin muuta, kuin sitä, että odottaa.

Tiedän, ettei minusta enää koskaan tule samalla tavalla rentoa, kuin olin joskus kauan sitten.
Tiedän, etten tule pääsemään lapsettomuutta pakoon kokonaan sinä aikana, kun odotamme kunnallisen puolen aikaa. 

Aion silti yrittää ladata sydäntäni. Valmistaa sitä kestämään, mitä ikinä seuraavaksi onkaan kestettävä.

Enemmän kuin mitään muuta tarvitsen seuraavien kuukausien aikana seuraani toivoa.
Mutta sitä ei voida ulkopuolelta antaa.

Se täytyy löytää itse, sisältä.

Hermoilua

Soitan klinikalle viimeisen inseminaation suunnittelua varten.

Kerron, että viime kierrossa ovulaatio-oireet pamahtivat itsestään päälle testiplussan kera kiertopäivänä 11, mikä on useita päiviä aikaisemmin kuin koskaan ennen. Mikäli samalla tavalla tai jotain sinne päin kävisi tässä kierrossa, ovulaatio tapahtuisi viikonloppuna, jolloin klinikka on kiinni. Tällöin inseminaatio siirtyisi seuraavaan kiertoon, koska maanantaina olisi jo liian myöhäistä.

Haluan, että inseminaatio tehtäisiin mahdollisimman pian, jotta pääsemme eteenpäin.

Voisi kai sanoa, että inseminaatiot ovat olleet minulle hedelmöityshoitojen pakollinen paha. 

Kuin tuore ex-puoliso, joka roikkuu emotionaalisesti kiinni ja jatkaa soittelua, kun ei voi hyväksyä eron lopullisuutta. Sellainen, josta haluaisin päästä mahdollisimman nopeasti eroon, koska olen jo aikoja sitten ymmärtänyt ja hyväksynyt, ettei yhdessä eteneminen niin sanotusti tuota hedelmää.

Mahdollisuus, että tämän kuun taukokierron jälkeen hoito siirtyisi taas kuukaudella eteenpäin, on sanalla sanoen Aivan Helvetin Turhauttava.

Tämä on jo niin nähty!

Lääkärikäynneillä on todettu moneen kertaan, ettei kehoni toimi oikein. Se on liian hidas. PCOS:stä johtuen se ei osaa ilman lääkkellistä tukea ovuloida oikeaan aikaan, tarpeeksi ajoissa, vaikka munarakkula olisi jo valmiina irtoamaan ja ovulaation pitäisi luonnostaan tapahtua.

Nyt yhtäkkiä pelätään, että kehoni toimii liiankin nopeasti. Että ovulaatio tapahtuu viikonlopun aikana, ennen kuin inseminaatio ehditään edes tehdä.

Se tuntuu omituiselta.

Kiehtovaa, tätä en olekaan vielä ennen pelännyt!

Olen alistunut siihen, että kehoani täytyy taluttaa ja ohjata eteenpäin kuin sokeaa. Jos haluaa munarakkuloiden kasvavan irtoamiskelpoisiksi, siihen tarvitaan lääkettä. Jos haluaa munarakkulan irtoavan oikeana aikana, siihen tarvitaan lääkettä. On paljon mahdollista, että tarvitsen raskaaksi tuloon myös kiinnittymistä tukevaa lääkettä, jota olen inseminaatioissa syönyt.

Olen mukautunut toteamaan lääkärin kanssa yhteen ääneen, että eihän tässä ole mikään kiire, ei se lähiaikoina sieltä mihinkään itsestään irtoa.

Olen tottunut siihen, että jos inseminaation voisi munarakkulan koon puolesta tehdä tänään ja se ei sovi kivasti työkalenteriini, se voidaan tehdä huomennakin, ei se ole niin päivän päälle. Koska mitään ei tapahdu kuitenkaan ilman irrotuspiikkiä, ja niin kauan kun sitä ei pistetä, aikataulu on joustava ja säätö mahdollista.

Tällä kertaa saan ohjeistuksen muuttaa Letrozolin syömistä normaalikaavasta (kiertopäivät 3–7), ja syödä niitä kiertopäivinä 5–9, jotta mahdollista itsestään tapahtuvaa ovulaatiota saataisiin siirrettyä viikonlopun yli.

On se tämäkin.

Naisen keho on arvaamaton laitos, loppujen lopuksi erittäin huonosti ennustettavissa.
Ainakin tämän naisen.

Ennemmin tai myöhemmin jokin muuttuu, rutiini murtuu, särkyy, hajoaa.

Varmaa on vain se, että jotain hermoillaan joka tapauksessa, juuri kun ehtii tuudittautua tiettyyn kaavaan.

Pyhä sana

Lähdemme työporukan kesken syömään vähän kauempana sijaitsevaan lounaspaikkaan.

Matkalla lounaalle kaikki puhuvat siitä, miten raskasta on sairastaa itse silloin, kun lapsikin on kipeänä, esimerkiksi oksennustaudissa, korvatulehduksessa tai noroviruksessa.

Lounaalla kaikki puhuvat siitä, miten raskaita jatkuvasti keskenään nahistelevat sisarukset ovat, ja millaisia mielikuvituksellisia keinoja riitatilanteiden tasapuoliseen ratkomiseen voi keksiä.

Matkalla takaisin toimistolle kaikki puhuvat siitä, miten raskasta joululomalla oli ollut, kun lapset olivat vain kotona. Tai vähintään muistelevat sitä, miten raskaita joululomat aikanaan olivat pienten lasten kanssa, ilman päiväkodin tai koulun arkirytmiä.

Kaikilla muilla on jotain sanottavaa, paitsi minulla.
Enhän tiedä näistä asioista yhtään mitään.

Mietin, että niin. 

Minun elämäni täytyy varmaan olla todella helppoa.

Viikonloppuna näen ohimennen kaveria, jonka olen tavannut viimeksi kesällä. Hän on tietenkin raskaana. Onneksi olin kuullut siitä jo etukäteen, muuten en tiedä, miten olisin osannut käyttäytyä yllättävässä tilanteessa. 

Tai no, tiedänhän minä. Olisin toiminut niin kuin aina ennenkin. Taikonut kasvoilleni vain aavistuksen jähmettyneen hymyn. Kuvitellut hetken olevani joku ihan toinen, jossain ihan muualla.

Kaveri harmittelee, miksi tuli vaihtaneeksi työpaikkaa ja päätyneeksi epähuomiossa entistä haastavampiin tehtäviin. Hän oli tehnyt päätöksen osittain hetken mielijohteesta, eikä tiennyt silloin olevansa raskaana. Jos hän olisi tiennyt sen, hän ei missään nimessä olisi hakenut toisaalle töihin.

Yritän kuunnella kiinnostuneen näköisenä. Ainut asia, mitä oikeasti kykenen ajattelemaan, on miten hirveän vaikealta tuntuu käsittää, että joku voi tosiaan olla tietämättään raskaana.

Lisäksi mieleeni jää se, mitä hän vastaa saamiinsa vauvaonnitteluihin sen jälkeen, kun olen ensin pakottanut itseni lausumaan ne samalla tavalla, kuin lausuisin huonosti kirjoitetut vuorosanat kesäteatterin lavalla.

"Joo, tässä voidaan näin paksusti", hän hymyilee niin höyhenenkeveällä, pehmeän huolettomalla äänellä, että sillä voisi saada vaikka leijan pysymään ilmassa. Sanomaansa korostaakseen hän levittää kätensä esitysluonteisesti vatsansa sivuille. Paksusti, näetkö, näin paksusti! 

Ihan kuin olisin juuri todennut arkisesti hänellä olevan maitopurkki kädessä, ja hän olisi herttaisesti sirkuttanut vastaukseksi: "No juu, Salesta oli maito loppu niin piti käydä Cittarissa!" 

Yhtäkkiä tuntuu, että voisin oksentaa. 

Ällöttää. Eikä tietenkään mistään sellaisesta syystä, vaan ihan puhtaasta, rehellisestä vitutuksesta.

Seuraavana päivänä kuulen myös toisen raivostuttavan ilmauksen, joka saa verenpaineeni kuohahtamaan hetkessä, kuin oma henkilökohtainen äänivallini rikkoontuisi äänekkäästi pamahtaen sisällläni. Työkaveri selittää jotain menneiden vuosien koettelemuksistaan ja toteaa: "Joo ja aattele, kaiken lisäks mä olin just silloin maha pystyssä!" 

Olla maha pystyssä. Miten kertakaikkisen ärsyttävä, iljettävä, ja niin veretseisauttavan ylimielisen itsestäänselvä ilmaus.

Ymmärrän nopeasti, mikä näissä viattomissa lausahduksissa nyppii niin pahasti.

Huumori.

Minulle raskaaksi tulemisen yrittämisessä ei ole ollut mitään, ei todella niin MITÄÄN hauskaa. 

Edes se varsinainen yrittäminen, jonka usein vitsaillaan olevan hehhehheee se paras osuus lastenteossa, ei valitettavasti ole meidän tapauksessamme suoranaisesti ilahduttanut ratkiriemukkuudellaan.

Raskaudesta on tullut minulle pyhä sana.

Siksi siihen liittyvästä, vaikkakin täysin hyväntahtoisesta ja harmittomasta huumorista on tullut vaikeaa kestää. Erityisesti silloin, jos huumori ja siinä käytettävät ilmaukset sivuavat vähänkään sellaista mielikuvaa, jossa kertoja on tullut raskaaksi helposti, ehkäpä vain pamahtanut paksuksi.  

Tämä on minulle haudanvakava asia, jossa on ihan kirjaimellisesti kysymys elämästä ja kuolemasta. Tässä panoksena on oman ja puolisoni elämän lisäksi meidän molempien mielenterveys. 

Lyhyesti sanottuna, minusta on ilmeisesti tullut hieman tosikko näissä lapsentekoasioissa.

Olen muutenkin ihmisenä sellainen, joka kiinnittää erityisen paljon huomiota sanoihin, sekä kirjoitettuihin että puhuttuihin. Muistan monista tilanteista parhaiten juuri keskustelut.
Sen, mitä joku on sanonut ja mitä toinen on siihen vastannut.

Jollakulla toisella ei ole käydyistä keskusteluista mitään tarkkaa muistikuvaa, ei edes sitä, mitä itse sanoi, puhumattakaan siitä, mitä joku muu puhui. Joku kiinnittää enemmän huomiota toisten eleisiin ja ilmeisiin, muistaa tunnelman, värejä, huonekaluja, tapahtumien kulun.

Minä muistan sanat.

Välillä tuntuu, että muistan niitä liikaa.
Ne takertuvat minuun kysymättä ja jäävät kaikumaan sisälleni, halusin tai en.

Raskaudesta ja erityisesti raskautumisesta hilpeän huolettomien ilmaisujen kuuleminen tuntuu vähän samalta, kuin olisi juuri ikuisesti menettänyt jotain korvaamattoman arvokasta, ja heti sen jälkeen kuulisi muiden käyttävän kuolemasta ronskin humoristisia lausahduksia.

Kuolla kupsahtaa.

Heittää lusikka nurkkaan.

Potkaista tyhjää.

Joskus ihmisten henkilökohtaiset tilanteet, kokemukset ja ajatukset eivät vain kertakaikkiaan käy hyvin yksiin keskenään. Sen huomaa siitä, että kun ne laittaa vierekkäin samaan tilaan, lähelle toisiaan, niiden välillä vallitsee kiistaton epäsopivuus, jollaista on mahdotonta ohittaa.

Jokin, mikä on täydellisen harmonian ja yhteensulautumisen vastakohta.

Tunnen viettäneeni viime päivät sellaisessa tilassa.

Tähän loppuun voisin veikata, että jos joskus jollain ihmeellisellä (lääketieteellisellä) konstilla onnistuisin tulemaan raskaaksi, asian arkinen tavanomaisuus ja siihen helposti yhdistyvä keveys, hauskuus ja hassuus eivät välttämättä olisi ihan ensimmäisenä mielessäni. 

Todennäköisesti en uskaltaisi aluksi edes hengittää, rempseästä vitsailusta puhumattakaan.

Lumiukko

Eräänä joulukuisena iltana ennen uutta vuotta kävelin pitkin poikin lumisia katuja.

Se oli sitä aikaa, kun päivä ei ollut vielä pidentynyt huomattavasti, vaan iltapäivisin pimeys ahmaisi pahaa-aavistamattoman ulkoilmassa vaeltajan sisäänsä kokonaisena kuin olisi perso ihmisten masentamiselle. Olin joululomalla, ja sain sen ansiosta itsestäni sen verran aktiivisuutta irti, että kävin kävelylenkillä useana iltana peräkkäin.

Omakotitalojen pihoissa näin useita lumiukkoja. Osa pieniä, osa isoja. Pienen rintamamiestalon keittiön ikkunan edessä tönötti yksi erityisen valtava yksilö. Vartalona kaksi täydellisen pyöreää palloa ja päänä kolmas. Porkkananenä vähän vinossa, ja lämmikkeeksi laitettu paksu kaulahuivi osittain jo lumen alle hautautunut. 

Mutta yksi ukoista oli kaikkein suloisin. Se seisoi tasapaksun tiilitalon edessä, loivan mäennyppylän päällä. Se oli muodoltaan pullean sijasta pitkä ja laiha, hontelo. Sillä oli sympaattisesti perinteinen silinterihattu päässään, käsinä risut ja kasvoilla kivistä rakennettu leveä hymy, joka näkyi kauas. 

Tuijotin sen hymyä pitkään. Ajattelin, että voi olla, että lumiukot tulevat aina olemaan saavuttamattomissani. 

Voihan olla, että ne ovat yksi niistä monista asioista, jonka menetän, jos en koskaan saa lasta.
Tässä saattaa käydä niin, että ne seisovat jatkossakin puhtaanvalkeassa lumihangessa joitakuita muita varten, kuin minua.

Jos minulla olisi lapsi, voisin ensin näyttää hänelle toisten tekemiä lumiukkoja. Hän saisi ihmetellä niitä kaikessa rauhassa, sylissäni katsellen. Kun hän hieman kasvaisi, voisin tehdä hänelle oman lumikon ja hän saisi koskettaa sen hassua, kylmää pintaa ensimmäistä kertaa. Ja kun hän hiljalleen sentyylisestä touhusta kiinnostuisi, hän voisi tykätä hajottaa koko tekeleen. 

Aikanaan, vuosia myöhemmin tekisimme hänen kanssaan yhdessä maailman hienoimman lumiukon. Juuri sellaisen, jolle tulisi perinteinen silinteri päähän.

Mutta jos omaa pientä ei koskaan tulekaan, lumiukot ovat vain yksi asia lisää, joka ei merkitse mitään ilman lasta. Silloin ne jäävät itselleni pelkiksi ihmisten pihoihin pystytetyiksi aavemaisiksi mainoskylteiksi, joissa lukee hevosenkokoisin kirjaimin joko "Täällä asuu lapsi" tai vähintään: "Täällä kävi lapsi."

Mitä aikuinen tekee lumiukolla, jos hänellä ei ole lasta?

Lumihiutaleita leijaili päälleni hiljalleen kuin taivaasta tippuvia mykkiä kysymyksiä, vaikka hädin tuskin huomasin niitä tai mitään muutakaan. Jatkoin matkaani pimeässä pohtien, olisiko minulla ketään toista, jo olemassaolevaa ihmistä, kenen seurassa voisin edes katsoa lumiukkoa tulematta vain pohjattoman surulliseksi? 

Vaikka kuinka mietin, en osannut varmaksi sanoa.

Ehkä joskus saan rakentaa lumiukon kummityttöni kanssa, sitten kun hän vähän kasvaa. On hyvin mahdollista, että hän tulee olemaan ainoa ihminen tässä maailmassa, jonka kanssa voisin tehdä niin, saaden siitä aitoa iloa. Ainut, jonka kanssa edes hetkellisesti voisin nauttia siitä, että minulla on hänet, minulla on joku pieni, jonka kanssa tehdä lumiukko. 

Joku, joka tekee minut iloiseksi itsessään, ilman, että pyyhin jatkuvasti kyyneleitä lumipalloa pyörittäessä. Joku ihana, joka ei kuitenkaan ole se, kenen kanssa kaikkein eniten haluaisin lumiukon tehdä.

Mutta ehkä hänen kanssaan en ajattelisi jokaíkinen sekunti vain sitä, kenen kanssa en lumiukkoa rakenna.

Silloin ymmärsin taas kerran, että jos jäisin tahattomasti lapsettomaksi, minulta vietäisiin lapsen lisäksi niin käsittämättömän paljon pois. Kaikkea sellaista, mitä ei oltu vielä ehditty antaakaan, ennen kuin jo otettiin takaisin.

Kaikkea sellaista, jota ei edes ehtinyt saada, ei kerennyt pitää hetkeäkään, kun joutui jo luopumaan.

Niin paljon sekä mitättömän pieniä ja äärimmäisen isoja, elämää suurempia asioita. Kokemuksia, kosketuksia, ääniä, tuoksuja, makuja, aisteja. Niin paljon tunteita, yksityiskohtia, hetkiä, kuvia.

Minulta vietäisiin useita elämiä. Lapseni elämän lisäksi myös omani sellaisena, kuin olen sen toivonut ja haaveillut. Mitä kohti olen pyrkinyt, kulkenut, kurottanut ja rukoillut.

Niin paljon iloa. Poissa. 

Siispä pyydän: 

Älkää viekö minulta lumiukkoja.

Verta 16

"Ne sanoo maailma on kaunis, mut onko se?

Joskus toivokin vaan hiipuu ku kekäle.

Kuljet kuin kuoleman omana

Ja tuntemattomana kaupunki loistaa.


Ja sä kuulet kuinka jossakin pilvien päällä

Enkelit laulaa: 'Kumpa olisit täällä'.

Sua kutsuu valkoinen pimeä

Et tahtois sen nimeä toistaa.


Mut muista:

Tää ei oo vielä kuolema

Edes sen muru.


Tämä tunne

Tää ei oo vielä kuolema

Tämä on suru."


Maija Vilkkumaa - Tämä on suru

Ensimmäistä konkretiaa

Asiat etenevät siihen, että haemme yhdessä asuntolainalupausta omakotitalon ostoon. Taloa meillä ei ole kiikarissa, mutta sitä varten, jos joskus olisi. Lainan hakeminen on prosessina paljon uuvuttavampi, kuin olin etukäteen osannut kuvitella. Toisaalta on ihan mukavaa saada muuta ajateltavaa.

Ja tässähän sitä ajateltavaa tosiaan riittää.

Miehen aivot savuavat monena iltana päänsisäisen työn määrästä. Hän pyörittelee lukuja allekkain ja päällekkäin, niitä vilisee silmissä sinne, tänne ja tuonne. Hän lukee saamiamme tarjouksia, etsii eroja, kirjoittaa muistiin, vain palatakseen pian uudestaan lisäämään jonkin yksityiskohdan.

Seuraan Miehen laskelmia mietteliäänä. Rakas lemmikkimme, makuuhuoneessamme majaileva jättikokoinen elefantti makaa pitkin pituuttaan sängyllä ja kuorsaa äänekkäästi. Välillä mietin, näkeekö Mies sitä ollenkaan.

Niin. Olemme keskustelleet viime aikoina paljon. On ollut pakko käydä asioita läpi, yhdessä ja avoimesti. Olemme puhuneet rahasta, tulevaisuudesta, uhista, mahdollisuuksista. Eri skenaarioista, hyvistä, huonoista ja hyvin huonoista.

Kaikesta, paitsi yhdestä asiasta.

Asettelen pitkään kurkkuun takertuvia sanoja, kunnes lopulta saan suuni auki.

"Entä jos jossain vaiheeessa saamme sen lapsen? Pitäisi varmaan laskea, pystynkö maksamaan lainaa siinä tilanteessa, että jään äitiyslomalle."

Mies katsoo minua, ja kaivaa esiin vanhempainvapaalaskurin.

Ja niin me laskemme.

Olemme yrittäneet lasta kohta puolitoista vuotta.

Tämä on ensimmäinen konkreettinen asia, josta keskustelemme yhdessä liittyen siihen vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, jossa lapsi ehkä on joskus olemassa. Täällä, maailmassa. Vaikuttamassa elämäämme, todennäköisesti jollain melko suurella tavalla.

Tottakai olen itse miettinyt kaikkea mahdollista vähintään miljoonaan kertaan, jo ennen kuin edes aloimme yrittää lasta.

Tosin välillä tuntuu, että varsinainen elävä ja hengittävä lapsi häilyy taaempana omassakin mielessä. Ajatukset pyörivät lähinnä tässä prosessissa. Hoitosuhteessa, lääkäriajassa, lähetteen saamisessa, tulevissa IVF-hoidoissa.

Toteamme yhdessä, että jos jäisin äitiyslomalle, elämä olisi tiukempaa, tietenkin. Säästää pitäisi edelleen pahan päivän (ja korkojen nousun) varalle. Mutta pystyisin maksamaan oman osuuteni lainasta ja muista menoista.

Sen jälkeen emme puhu siitä enää mitään.

Mutta nyt tiedän, että Miehen monimutkaisissa, laajoissa laskelmissa kaikki on otettu huomioon.

Jopa se lapsi.

Uuden vuoden ennustukset

Kun vuoden 2020 viimeisenä päivänä valoimme uuden vuoden kunniaksi tinaa, sain omaan möykkyyni selkeän oksalla istuvan lintuhahmon. Lintu tarkoittaa ennustuksena onnea ja matkustusta tulevalle vuodelle. Se kuulosti hyvältä. Varsinainen menestys itsessään oli myös, että löysimme sinä vuonna tinakauhan ja ylipäänsä pääsimme ennustamaan. Toisin kuin sitä edellisenä vuonna, jolloin kauha oli hukassa ja ennustukset jäivät kokonaan välistä.

Valitettavasti kyseinen lintuhahmo muistutti lajiltaan pöllöä. Se lupasi minulle suorastaan loistavia asioita vuodelle 2021. Katsotaanpa nyt, miten viime vuodelle tarkoitettu ennustus piti paikkansa.

Sairaus: Viime vuonna minulla todettiin muutamien hassujen kuukausien aikana enemmän häikkää terveydessäni, kuin koko sitä edeltävän elämäni aikana. Söin myös viime vuoden aikana enemmän lääkkeitä (ja vitamiineja!), kuin tätä ennen koko elämäni aikana söin yhteensä. And oh, it's just getting started!

IVF-hoidot, täältä tullaan. 

Käteen jäi PCOS-diagnoosi ja siihen hoidoksi letrosoli ja myöhemmin myös metformiini. Lisäksi minulla todettiin lievä mutta mahdollisesti raskautumista vaikeuttava kilpirauhasen vajaatoiminta, johon sain tyroksiinilääkityksen. Lisäksi jäi kasa kysymyksiä siitä, mikä muu minussa on pielessä, koska vaikka kehoni reagoi letrosoliin toivotusti, raskaaksi en kevyillä hoidoilla ole tullut.

Köyhyys: Yksityisellä puolella tehtyjen tutkimusten ja hoitojen takia köyhdyin merkittävästi menneenä vuonna. Käytin siis rahaa itseeni paljon enemmän kuin yleensä käytän. En oikeastaan edes halua ajatella, kuinka paljon. Alkututkimukset ja kevyet hoidot tehtiin (ja edelleen tehdään) yksityisellä klinikalla käytännössä siksi, että halusin säästää Miestä. Yksityisellä puolella oletukset/vaatimukset puolison osallistumisesta hoitoprosessiin ovat joustavampia, kuin julkisella. Talouteni tämän ja se on hyvä asia, mutta siitä huolimatta lapsettomuuden hoitoon jo tähän mennessä kulunut rahamäärä kauhistuttaa.

Epäonni: Tarvitseeko tästä edes sanoa enempää? Viisitoista (ihan pian kuusitoista) yrityskiertoa, joista kahdeksassa (kohta yhdeksässä) on ollut mukana vähintään lääkkeellistä tukea raskautumiseen, kahdessa lisäksi myös inseminaatio. Nolla plussaa, nolla haamuviivaa, nolla yhtään mitään. Huolimatta siitä, että lääkkeet vaikuttavat näennäisesti toimivan hyvin.

Häpeä: Löysin viime vuonna myös uuden ulottuvuuden häpeästä ja sen määrästä. Luulin, että vuoden 2020 lopussa olisin saavuttanut jonkinlaisen häpeän kuilun pohjan, mutta olin väärässä. Lapsen yrittämisen aloittaminen oli meidän kohdalla tuskallisen vaikeaa, mutta esimerkiksi inseminaatiot ja niistä tuntemani häpeä ja syyllisyys ovat olleet ihan omaa luokkaansa. 

Häpeän, että Mies joutuu tulemaan mukanani kunnallisiin IVF-hoitoihin. Jätän edelleen kertomatta Miehelle tiettyjä asioita lapsettomuushoidoista ja tästä prosessista siksi, että haluan säästää häntä, esimerkiksi käymällä salalenkeillä. Osittain jätän kertomatta myös siksi, koska edelleen häpeän. Sitä, miten kovasti haluan lasta ja miten pitkälle olen näköjään sen takia valmis menemään. Häpeän asiaa myös niin paljon, että harva lähipiirini ihminen tietää tilanteestamme.

Tälle vuodelle tarkoitettu tinani muotoutui jääkylmään veteen osuessaan entistä erikoisempaan muotoon. Kun pidin sitä käsisssäni ensimmäisen kerran, minulle tuli heti mieleen jonkinlainen avaruusvastaanotin, ikään kuin antenni, joka seisoo ylväänä eräänlaisessa jalassa, kiinni maassa. 

Se oli samanmuotoinen kuin koirille pään ympärille laitettava "tötterö", joka estää leikkauksen jälkeen nuolemasta haavaa. Tosin Mies oli sitä mieltä, että se näytti lähinnä mäyräkoiran luurangolta. Meillä oli siis muodon tulkinnasta hiukan näkemyseroja.

Mutta mitä avaruusvastaanotin voisi tarkoittaa?

Ja mitä se kertoo, ettei missään tinan ennustamisesta kertovasta (tietysti viimeisen päälle tieteellisestä) artikkelista edes löydy tietoa siitä, mitä yleisesti ottaen avaruuteen liittyvät asiat tarkoittavat, mitä ne ennustavat tulevaisuudelle?

Tähden muoto lupaa menestystä, sen tiedän. Aurinko tarkoittaa, että saa hyvästellä huolensa. Kuusirppi povaa onnea ja menestystä. 

Mutta avaruusvastaanotin.

Tarkoittaako se, että tänä vuonna tapahtuu jotain sellaista, jonka takia siirryn ihan uuteen ulottuvuuteen, toiselle intergalaktiselle tasolle, Linnunradan toiselle puolen? 

Jos, niin missä, onnen vai pettymyksen määrässä? 

Siivet irti

Soitan kunnalliseen sairaalaan. Asia, jonka olen halunnut tehdä jo pitkään, ja nyt viimein rohkaistun. Selostan lyhyesti, ääni väristen tilanteemme.

Kysyn, millainen jonotilanne lapsettomuushoitoihin heillä on tällä hetkellä, kun on yleisesti tiedossa, että se on ollut julkisella puolella ruuhkautunut. Olen parhaani mukaan yrittänyt valmistautua kuulemaan lohduttomia uutisia.

Hoitaja kertoo tilanteen olevaan tällä hetkellä melko hyvä. He ovat pystyneet tarjoamaan ensikäynnin hoitoihin kolmen kuukauden hoitotakuun puitteissa, tämä on ylittynyt korkeintaan viikolla tai parilla. Tulevaa ei voi ennustaa, mutta ainakaan nyt tilanne ei vaikuta mitenkään katastrofaaliselta, eikä korona ole vaikuttanut hoitoihin niin, että lääkäriajat ja tutkimukset menisivät älyttömyyksien päähän.

Jos viimeinen inseminaatio saadaan tehtyä yksityisellä pian, ja saamme jo helmikuussa lähetteen julkiselle puolelle, ensikäyntiaika sinne tulisi kevään aikana, aikaisintaan huhtikuussa.

Sulattelen uutista puoli päivää. Sen jälkeen huomaan, että jokin erityisen ruostunut mutteri päässäni on pikkuhiljaa vääntynyt hieman toisenlaiseen suuntaan, uuteen asentoon.

Nyt pakko kääntää katse kohti IVF-hoitoja.

Niitä, joita kohti olen jollain tasolla jo pitkään tiedostanut kulkevani, mutta joita olen silti viimeiseen asti yrittänyt olla ajattelematta. Jokainen hereilläoloni sekunti olen toivonut, että välttäisimme ne, ettei tarvitsisi mennä sinne asti.

Olen kuitenkin tullut siihen pisteeseen, että tässä tilanteessa täytyy ottaa inhorealistinen näkökulma asioihin. On viimein aika hyväksyä se, että minä en tule raskaaksi luonnollisesti, enkä kevyillä hoidoilla.

Minä tulen raskaaksi IVF-hoidoilla.

Jos tulen ollenkaan.

On käytännössä aivan turhaa olettaa mitään muuta.
Siitä ei ole enää mitään muuta kuin haittaa.

Ajatus siitä, että IVF-hoidot ovat ainoa asia, mistä voi olla minulle todellista hyötyä, on samaan aikaan sekä järjettömän pelottava, että huojentava.

Kun joutuu yhdistämään omaan elämäänsä sanan IVF, joutuu yhdistämään samalla siihen myös tosiasian, ettei sekään auta kaikkia. Ja toisaalta, onhan tähänastinen touhuni aivan vailla tolkkua. Itkeä katkerasti joka kerta, tuntea kasvava paniikki ja ahdistus sisällään, jos tämä ei toimi, niin joudumme IVF-hoitoihin, voi taivas, IVF-hoitoihin?!

Se, että olen käyttänyt jo pitkään jokaisen liikenevän hetken elämässäni sen ihmettelyyn, miksi tämä menee näin. Mitä teen väärin? Mitä voin tehdä toisin? Miksi? Miksi ei?!

En nimittäin kestä sitä enää kovin hyvin. Minun ei tarvitse kestää sitä.

Se menee niin yksinkertaisesti siksi, että jotain pahasti pielessä, minussa.
Enkä voi sille mitään. En voi tehdä enää enempää, kuin mitä olen jo tehnyt.

Piste.

Kiintopisteeni vuoden 2020 lokakuusta lähtien aina tähän asti ovat olleet kuukautiset, ja viimeiseen asti jatkuva, luonnonvoimia uhmaava, äärimmilleen venytetty toivo siitä, ettei niitä tulisi ja lapsettomuuden matkamme pysähtyisi siihen paikkaan. Jokin vain maagisesti toimisi oikein ja kuin taikaiskusta tulisinkin raskaaksi, olisin yksi niistä paljonpuhutuista ihmeistä, no olipa hyvä että näin helpolla kuitenkin selvittiin!

Ja ettei Mies joutuisi tulemaan kliinisille käytäville ja odotustiloihin, lääkärien eteen.
Keskustelemaan vaihtoehdoista, hoidoista, lääkkeistä, kaikesta mikä kammottaa häntä ydintä myöten.

Mutta kyllä hän joutuu. Ja minä en voi sille mitään.
Olen tehnyt kaikkeni, yrittänyt niin kovasti voida jotain. Mutta en vaan voi.

Tarvitsen toisen kiintopisteen, realistisemman, oikeasti tavoitettavissa olevan.

IVF-hoidot ovat sellainen.

Surua tämä uusi kiintopiste ei poista, sen tiedän jo nyt. Tiedän, että joka kerta tästä eteenpäinkin tulen olemaan pohjattoman surullinen, kun kuukautiset alkavat. Mutta jos olisin seuraavat kuukaudet edes hieman vähemmän ahdistunut, en ehkä ihan niin kauhuissani.

Joku voisi kysyä, kannattaako kaikki toivonsa laittaa IVF-hoitoihin, jatkuvasti korostaa sitä itselleen.
Onko sellainen järkevää, tervettä, tarpeellista.

En tiedä, ei varmaan välttämättä. Tuskin.
Mutta juuri nyt en voi muutakaan.

Mies on kuvannut, että jos jossain on ovi, josta haluisin kulkea, ja se on lukossa, temmon ja riuhdon kuin heikkopäinen. Kun en enää muutakaan keksi, alan hakata päätä seinään. Ja koska luovuttaakaan ei voi, teen sitä niin kauan, kunnes näen tähtiä ja kunnes seinään murtuu yhtäkkiä aukko, josta pääsen eteenpäin.

Se ei nyt toimi.

Tämä ovi on ja pysyy lukossa (ja seinä kasassa), enkä voi sille yhtään mitään.

Sen sijaan, että kapinoi ja tappelee raivoisasti vastaan, syyttää ja ruoskii itseään, välillä on aika alistua.
Olen niin jumalattoman väsynyt taistelemaan tätä kaikkea vastaan. On pakko antautua.

Asia, jonka eteen olen tehnyt niin kovasti töitä, että sen välttäisin. Asia, jota olen pelännyt niin hirvittävän paljon, sekä itseni että erityisesti Miehen takia. 

Nyt olemme menossa sitä kohti, selkeämmin kuin koskaan.

Luovun, luovutan.
Valmistaudun, hyväksyn.

Sen sijaan, että ajattelisin voi hyvä tavaton, nyt olemme jo näin syvällä tässä, mitä se tarkoittaa, yritän ajatella, että ehkä tästä on se hyöty, mitä mistään aiemmasta ei ole. Ehkä tästä on aidosti apua.

Ehkä tämä tuo minulle lapsen, aikanaan.

Otan toivon hellästi käteeni ja revin siltä siivet irti, yksi kerrallaan. Se elää silti, pystyy liikkumaan, möngertämään maassa eteenpäin. Sellaisena se on vain paljon verkkaisempi, vaatimattomampi.

Helpommin hallittavissa.

Jurakausi

Maailma hajoaa jälleen kerran koronan takia. Tehohoitopaikkoja tarvitaan, kiireettömiä hoitoja siirretään hamaan tulevaisuuteen. Kiireettömiksi hoidoiksi luetaan myös lapsettomuushoidot, sillä eihän niissä yritetä pelastaa henkiä, vaan luoda niitä.

Tiedän, että meitä lähinnä olevassa sairaalassa lapsettomuushoitojen saamista on jo jouduttu rajoittamaan, erityisesti uusien hoitokontaktien osalta. En tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

En ole uskaltanut vielä soittaa sairaalaan, ja kysyä. Tiedän, että pitäisi. Pian.

Jos (ja pahoittelut pessimismini, kun) kolmas inseminaatio epäonnistuu, on päätösten aika.
Jatkammeko (IVF-)hoitoja yksityisellä klinikalla, vai pyydämmekö lähetteen julkiselle puolelle, johon saamme ajan sitten joskus, mutta kenelläkään ei ole harmainta aavistustakaan, milloin?

Vallitsevassa tilanteessa kunnallinen ensikäyntiaika voi olla vaikka puolen vuoden päästä.
Vai voiko?

Toimiiko hoitotakuu tällaisessa kaaostilanteessa? Jos ei toimi, ihmettelisikö sitä kukaan, johtaisiko se mihinkään? Entä kuinka kauan menisi, ennen kuin pääsemme aloittamaan varsinaisen hoidon?

Välillä ajattelen, että ehkä odottaminen ja vähintään useiden kuukausien mittainen tauko tekisi ihan hyvää. Se olisi ikään kuin aikalisä. Voisi yrittää keskittyä välillä muuhunkin, kuin tähän.

Jos enää osaan.

Välillä ajattelen, ettemme missään nimessä voi jäädä odottamaan.

Samalla useiden tuhansien eurojen maksaminen IVF-hoidosta, jonka onnistumista kukaan ei voi taata, huimaa. Onko fiksua käyttää säästönsä siihen, jo tässä vaiheessa? Onko fiksua olla käyttämättä, jos se on juuri sitä, mitä eniten haluan?

Mitä sitten ajattelisin, jos hoito epäonnistuisi? Voisinko olla ajattelematta menetettyä rahaa, sitä, ettei tässä ole mitään järkeä näin?

Toisaalta jos hakeutuisimme julkisen puoleen jonoon, voisimme käyttää odottamiseen kuluvan ajan hyödyksi. Lääkärini mukaan voisin jatkaa Letrozolien syömistä, niistä ei pitäisi olla haittaa.

Mutta toisaalta mikä todellinen hyöty siitäkään on? Olisihan se tietysti parempi kuin ei mitään, koska kehoni ei toimi oikein ilman lääkkeitä.

Olisiko se vain valheellista teeskentelyä, jossa muka aktiivisesti edelleen yritetään, ja raskauden realistinen mahdollisuus on vain olevinaan olemassa? Miksi se toimisi juuri nyt, kun se ei ole toiminut yli puoleen vuoteen muutenkaan?

Olisiko julkiselle ajan odottaminen todellisuudessa kovinkaan rentoa, jos yrittäisimme koko ajan Letrozolien avulla? En tiedä, vaikea sanoa. Tämä meneillään oleva välikierto on ollut salalenkkeilyä lukuunottamatta yllättävän rento.

Ja mikä olisi toinen vaihtoehto, yrittämisen laittaminen tauolle?
Se tuntuisi väärältä, järjettömältä.

Sen sijaan määrittelemättömäksi ajaksi odottamaan jääminen on ajatuksena raastava.
Siinä kaikuu puuduttavuus, merkityksettömyys. Tyhjyys, autius.

Tuntuu kuin olisin odottanut jo yhden jurakauden ajan. Ratsastanut kasvissyöjädinosauruksella, nähnyt lentoliskon liitävän taivaalla. Hämmästellyt meressä viliseviä kaloja ja juossut karkuun valtavaa Allosaurusta.

Vaikka eihän kenellekään muulla tässä ole kiire, paitsi minulla. Lääkärini mielestä saatan hyvin ehtiä saamaan useammankin lapsen, mikä tuntuu edelleen yhtä naurettavan absurdilta.

Hyvä puoli on, että munasoluni eivät kaiken järjen mukaan ole heti loppumassa, sillä niitä on aivan liikaa. Ikä ei ole tulossa mitenkään akuutisti vastaan, vaikka ainahan olisi parempi, mitä nuorempi on.

Tiedän, että mikäli hoidot julkisella puolella epäonnistuisivat, haluaisin varmasti jatkaa hoitoja yksityisellä. Maksoi, mitä maksoi. Tuskin on olemassa tätä parempaa kohdetta säästöilleni.

Mutta onko IVF-hoidot hyvä aloittaa yksityiseltä puolelta, vai onko se minun tilanteessani hieman liioiteltua? 

Kuultaako siitä järjetön, läpäisemätön epätoivo?

Onko tilanteemme tosiaan sellainen, kertakaikkisen epätoivoinen, vai onko se vain omaa tulkintaani, sisälleni asettunut raskas tunne, joka makaa liikkumattomana, painavana ja vaiti, kuin autotalliin piilotettu ruumis?

Toivon narkkari

Yllätyksekseni saan ovulaatiotestiin plussan kiertopäivänä yksitoista.
Se on reilusti aikaisemmin, kuin koskaan aikaisemmin.

Vaimeaa kipua ja ovulaatiolimaa on ollut jo aamulla. Kun molemmat illalla selkeästi lisääntyvät, päätän testata, vaikkei se alkuperäisiin suunnitelmiin kuulukaan.

Olin kuvitellut pistäväni irrotuspiikin sokeasti noin kiertopäivänä kolmetoista, niin kuin tein koko kesän ajan. Lääkärini sanoi, että ultrista saatujen tietojen perusteella piikki olisi sama pistää viimeistään kiertopäivänä kolmetoista, oli ovulaation merkkejä tai ei, oli ovulaatiotestin tulos positiivinen tai ei, koska PCOS vaikuttaa siihen, ettei oireita välttämättä tule eikä ovulaatiotesti näytä positiivista, vaikka munarakkulat olisivat jo valmiina ja ovulaaton pitäisi olla lähellä.

Niinpä pistin kesän ajan itseäni täysin tunnottomana, ilman mitään tunteita lähestyvästä ovulaatiosta, kunnes piikki itsessään loi ne. Samaan olin varautunut nytkin.

Nyt piikin voisi jo pistää testituloksen perusteella, mutta minulla ei ole sitä.
Olin varautunut hakemaan sen vasta muutamien päivien kuluttua. Apteekki on jo kiinni.

Ehkä ovulaatio on siis tapahtumassa, näin aikaisin?
Ja vieläpä ihan itsestään, ilman irrotuspiikkiä?

Ilmeisesti Letrozol tai jokin muu lääkearsenaalissani, kenties metformiini, toimii siltä osin hyvin, että ovulaatio aikaistuu. Ajoituksellisesti tämä sopii hämmentävän hyvin yhteen harrastetun seksin kanssa, ottaen huomioon, että se on ollut spontaania.

Näillä pelimerkeillä tuntuisi kuitenkin hölmöltä olla varmistamatta, että kaikki voitava on tehty.
Siksi välikierto ilman irrotuspiikkiä tuntuu vaikealta, vaikka sitäkin mahdollisuutta olin ajatellut.

Pelkään, että jotain menee pieleen ilman sen tukea. Sinänsä epäloogista, koska oireiden perusteella on – jos ei nyt ilmiselvää – niin hyvin todennäköistä, että ovulaatio on tulossa ihan itsestään. 

Irrotuspiikin voi pistää myös tehostamaan ovulaatiota ja kiinnittymistä, vaikka epäilisi ovulaation olevan meneillään tai menneen jo. Olen kiintynyt siihen, se täytyy myöntää. Sen tarjoama apu on vähintään yhtä paljon henkinen kuin fyysinen.

"Säilytys jääkaapissa", farmaseutti muistuttaa seuraavana päivänä apteekin tiskillä.

"Juu, tiedetään", sanon nopeasti. Farmaseutti ei tiedä, etten aio säilyttää piikkiä jääkaapissa.
Oikeastaan en aio säilyttää sitä yhtään missään.

Aion pistää sen itseeni nyt välittömästi.

En osaa sanoa, miten tässä kävi taas näin.

Minunhan piti olla entistä avoimempi. Olla patoamatta kaikkea sisälleni, omimatta koko prosessia itselleni. Kertoa enemmän, muustakin kuin vain pakollisesta. Huolimatta siitä, että se ahdistaa Miestä.

Mutta silti, olisi hyvä jakaa enemmän, kuten saamani pienen hermoromahduksen jälkeen todettiin.
Miehen pitää vain kestää se. Ja minun pitää kestää se, että hänen pitää vain kestää.

Ja silti seison tällä hetkellä Prisman vessakopissa piikki kädessä, kuin kokenut huumeidenkäyttäjä.

Mies luulee, että olen lenkillä, niin kuin teknisesti ottaen olenkin.
Lenkkini vain kulkee apteekin ja Prisman vessan kautta.

Jotkut tulevat julkiseen vessaan piikittämään itseensä keskushermostoon vaikuttavia aineita.
Minä tulen sinne piikittämään itseeni raskaushormonia.

Olen toivon narkkari. Saan huumeeni unelmista, siitä, että niiden toteutumiseen on (edes teoreettinen) mahdollisuus.

Olen myös riippuvainen kontrollista. Minun on pakko saada varmistua, että teen kaiken niin oikein, kuin vain mahdollista. Sen vähän, mitä voin tehdä, mihin ylipäänsä voin ainakin yrittää vaikuttaa.

Viereisissä kopeissa pyyhitään, noustaan, vetäistään vessa, huuhdellaan kädet. Kaikki kiireellä, pikaisesti kauppareissun ohessa. Minulla ei ole kiire minnekään, olen tullut tänne vain tätä asiaa varten.

Itse toimenpide on yhtä helppo kuin ennenkin. Kivuton piikki uppoaa kevyesti vatsaan samalla, kun korkokenkien kopina kertoo uudesta seuralaisesta, jonka kanssa jäämme toisillemme mysteereiksi.

Ehtiikö kukaan ihmetellä, miksi yksi kopeista on varattuna pitkään, ja sieltä kuuluu normaalien äänien sijaan omituista rapinaa?
Tuskin.

Ulkotakki alkaa täristä. Ystävä soittaa.
Soittoääni kaikuu heleänä valjuilla kaakeleilla, painan sen hiljaiseksi.

Puran ajatuksella asetellun pistämisasemani, heitän huolellisesti roskikseen paketin sisältöineen.
Myttään paketista irti repäistyn oman nimeni, sen pudotan toiseen roskikseen. Puen.

Kun pääsen ulos, ystävä vastaa heti.

"Olin tässä juuri lenkillä, mutta poikkesin Prismassa vessassa."

Niin?

Miksen sano mitään piikistä?

Siksi, että tämä kaikki kuulostaa vielä entistä omituisemmalta ääneen sanottuna.
Ja kaikkein omituisimmalta kuulostaa se, että tein tämän salaa, kertomatta Miehelle.

Halusin vain antaa hänelle lyhyen ajanjakson, edes yhden kuukauden, jossa puheenaiheena ei olisi ainuttakaan kertaa raskauden yrittäminen. Jossa kosketus olisi kerrankin vain kosketusta, ajasta, arjesta ja tulevasta irrallaan. Jossa ei viitattaisi sanoihin ovulaatio, lääke, piikki, ultra, lääkäri.

Ei lausuttaisi lauseita lääkkeet on noutamatta, huomenna on ultra, tänään varmaan pitäisi sitten.

Halusin antaa pienen loman.

Hänelle, kun itse en sitä saa.
Ehkä enää koskaan.

Pakkaslumi narskuu kenkien alla.

Hävettää.

Hävettää sekin, että hävettää näin paljon.

Hengitän sisään toivoa, ja ulos pelkoa.
Sisään, ja ulos.

Huomaan, että toivon muuttuessa sisäänhengityksen aikana epätoivoksi ja yhdistyessä ulospuhallettuna viileän hengitysilman kanssa, syntyy jääkylmää kauhua.

Parkkihalli

Olen miettinyt viime päivinä ystävyyssuhteita. Niitä, jotka pysyvät, ja niitä, jotka syystä tai toisesta eivät pysy, hiipuvat kuin viimeisillään kituva kynttilänliekki.

Sitä, miten suuri merkitys pienillä sanoilla ja teoilla voi olla.

Yksi kaukana asuva ystäväni soittelee minulle useita kertoja viikossa, olin miten väsynyt tahansa.
Aina en vastaa, koska en vain jaksa puhua. Se onkin yllättävän väsyttävää tässä, asioista puhuminen. Selittäminen, kertaaminen, kuvaileminen, muisteleminen. Hoitojen, jatkosuunnitelmien, tunteiden.

Tahaton lapsettomuus itsessään vie paljon voimia, ja välillä niitä ei riitä siihen, että olisin sosiaalinen työpäivien jälkeen. Useinkaan niitä ei riitä siihen, että selostaisin viimeisimpiä lapsettomuushoitojen käänteitä ajantasaisesti kenellekään.

Ystäväni tietää sen, eikä koskaan loukkaannu, vaikken vastaa. Silti hän soittaa seuraavana päivänä uudestaan. Osoittaa, että ajattelee minua. Tietää, että itse saan harvoin soitettua takaisin. Muistuttaa, että jos jaksan ja haluan puhua, hän on siellä.

Kun toinen ystävä laittaa viestin, jossa kysyy miten minulla menee, ja kerron, että menkkapoltot ovat alkaneet ja tipun verta, hän toteaa aina ykskantaan:
"Voi vittu."

Aivan niin. Ei ole muita sanoja, eikä tarvitsekaan olla.

Silloin kaipaan juuri sitä. En tsemppejä, en sääliä, en luoja paratkoon vinkkejä tai neuvoja.
En toiveikkuutta tulevasta, seuraavassa kierrossa sitten, jospa ensi kuussa tärppää, mitä näitä nyt on.

Haluan vain, että joku muu toteaa kanssani, että voi vittu.
Sen hän tekee, kuin taustalla olisi sanaton sydänten yhteys, telepatia.

Kolmas ystävä laittaa viestejä, joissa tiedustelee, jaksaisinko lähteä lenkille, haluaisinko piipahtaa syömään lettuja, kiinnostaisiko lautapeli-ilta viikonloppuna.

Hän jaksaa kysyä yhä uudelleen ja uudelleen.
Välillä en jaksa tai halua, ei innosta. Ei ole energiaa, ja sanon sen suoraan.

Usein kuitenkin jaksan, sillä tekeminen on lähtökohtaisesti helpompaa kuin puhuminen.

Tekemisen lomassa voi puhua, jos tuntuu siltä, mutta se ei ole pääasia. Voi jutustella kuulumisia, tai niitä näitä. Tai sitten voi vain istua vaiti takan ääressä makkaratikku kädessä ja katsoa, kun vaahtokarkki saa sopivan ruskean pinnan.

Jostain syystä tässä vuodenvaihteen tienoilla olen palannut yhä uudelleen muistoon ajalta viikko ennen joulua.

On tavallinen perjantai-ilta. Ruoka on syöty, Mies puuhailee omiaan.
Olen ollut koko viikon jollain tapaa ponneton, innoton.

Mihinkään ei jaksa kunnolla keskittyä. Mikään ei ole tarpeeksi kiinnostavaa saadakseen huomioni muutamaa minuuttia kauempaa. Voisin teoriassa olla raskaana, mutta tiedän, etten taaskaan ole.

Tiskipöydälle on kasautunut usean päivät tiskit, koska kukaan ei ole tyhjentänyt tiskikoneesta puhtaita. Se pitäisi varmaan saada tehtyä, mutta ei huvita. Kulmasohvaan on painautunut itseni muotoinen kolo, jonne olen uponnut selaamaan aivoja turruttavia, turhia uutisia ja muuta merkityksetöntä.

Viimeksimainitulta ystävältä kilahtaa viesti. Hän on menossa lasten kanssa läheiseen ostoskeskukseen jouluostoksille. Hänellä on kaksi alakouluikäistä lasta, ja toisen pitäisi löytää pikkujoululahja luokkakaverille. Haluaisinko tulla heidän kanssaan jäätelölle, jos tavattaisiin ostosreissun jälkeen?

Lupaan tulla.

Matkalla kiitän onneani, ettei ystävällä ole pieniä lapsia. Olen onnistunut saamaan lokeroitua hänen lapsensa kategoriaan, jossa heidän läsnäolonsa ei akuutisti satu. He ovat jo isompia, omatoimisia.
He eivät nostata samanlaista puristavaa tuskaa rintakehässä, kuin pienet lapset. Oikeastaan pidän heistä molemmista. He ovat hauskaa seuraa, heidän ajatustenjuoksuaan on viihdyttävää kuunnella.

Saavun kävellen ostoskeskuksen parkkihalliin, jossa ystäväni lapsineen odottaa minua kyytiin, jotta voimme siirtyä yhdessä jäätelölle.

Näky jää jostain syystä mieleeni valokuvana.

Jokaikisessä parkkihallin pysäköintiruudussa on auto. Katossa valot välkkyvät punaisena, kertovat, ettei ole tilaa. Nuolet näyttävät, että täällä päin tilaa on X eli ei ollenkaan, oikealla vapaita paikkoja niinikään X.

Lähden kulkemaan suuren hallin läpi toiseen päähän, koska tiedän ystäväni autoineen olevan juuri päinvastaisessa suunnassa, kuin mistä itse tulen. En tosin tiedä ihan tarkalleen, missä. Tähyilen autoja. Etsin tuttuutta, merkkiä, väriä, mallia, kokoa.

Hämärässä hallissa kaikki jotenkin korostuu. Kuin katsoisin sisälle akvaarioon.
Äänet kuuluvat kovempina. Lasten kiljahdukset ja pienet askeleet kaikuvat betoniseinillä.

Kaikkialla on valtava määrä ihmisiä. He vaeltavat kuin muurahaiset, tunnollisina ja sivuilleen vilkuilematta. Heitä tulee ja menee tasaisena virtana ovista sisään ja ulos, ostoskärryt vaihtavat työntäjää, taaperot nostetaan kyytiin, maskeja laitetaan kasvoille, ostoslistoja kaivetaan taskuista.

Perheenäidit maitopurkkien ja lahjapaperien kanssa. Eläkeläisillä hyasintteja pienissä pajuisissa ostoskoreissa. Nuoripari ostamassa sipsejä ja mandariineja. Teinit revityissä farkuissaan ja toppatakit auki. Monen kasvoilla jännittynyt kireys, teennäinen pirteys.

Jossain piippaa peruutustutka, ovet pamautetaan voimalla kiinni ja painetaan lukkoon, takaluukut aukeavat automaattisesti. Kirkkaat parkkivalot syttyvät häikäisten, takapenkille lastataan järjetön määrä ruokakasseja niin, etteivät ovet meinaa mahtua kiinni. Vauvaa kiinnitetään turvaistuimeen, lokasuojista pyyhitään jäätä, jonkun turvavyö on jäänyt jumiin.

Yksi näistä autoista on se, johon minä kuulun. On olemassa jokin paikka, jonne minua odotetaan.
Se tuntuu äkkiä hirveän tärkeältä.

Ja pian näen ystäväni hallin perällä, hän heiluttaa kättään.
Heilutan takaisin.

Tämä olkoon ensimmäinen muistiinkirjaamisen arvoinen ajatukseni tälle vuodelle.

Ehkä minullekin löytyy vielä jokin paikka, elämässä.