Kauhu

Yritän kuunnella kehoni puhetta, löytää sen toiminnasta viestin, jonkinlaisen merkin.
Mutta kehoni on ja pysyy vaiti. Sillä ei ole viestiä minulle, ei mitään kerrottavaa.

Tiedän hyvin, mitä se taas kerran tarkoittaa.
Vaikka yhtään selkeää merkkiä ei vielä ole, tiedän silti.
Minusta ja kehostani on tullut hyviä kommunikoimaan ilmankin niitä.

Toisinaan etenkin yksin ollessani tunnen kylmät ja nihkeät kädet kaulallani.
Aiemmin niiden kosketus oli hellempi, mutta nyt ote on tiukentunut.

Suuni edessä on näkymätön ja silkinpehmeä, seittimäinen harso. Välillä sen voi unohtaa, koska se on henkäyksen ohut, lähes olematon. Kuitenkin se on niin tehokas suodattamaan, että sen läpi kulkee yhä vähemmän ja vähemmän happea. Se erottaa minut muusta maailmasta, jättää kaiken sen taakseen kauniina ja kimmeltävänä.

Yritän kuvitella meidät valmistautumassa inseminaatioon, jonka onnistumisprosentti on häviävän pieni.
Itseni läpikäymässä IVF-hoitoja, yksin, ilman tukea Mieheltä. Miten ihmeessä selviäisin siitä?
Meidät lähtemässä adoptioprosessiin. Edes kuvittelemisesta ei tule yhtään mitään, ei Mies suostuisi.

Itseni kertomassa viiden vuoden kuluttua täällä blogissa, että oikeastaan olen löytänyt auttamistyöstä sen merkityksen, joka jäi lapsettomuuden takia täyttämättä. Vaikka kuinka yritän, en keksi mitään, mitä on vaikeampaa kuvitella. Mitään, mikä kuulostaisi yhtä vähän elämältäni. Minulle työ on vain työtä.

Nykyään en ole useinkaan surullinen, vaan enenevässä määrin kauhuissani.

Mikä meitä vielä odottaa?