Joku muu

Kuuntelen pitkästä aikaa lapsettomuuslevyltäni Yonan kappaletta "Ooksä unohtanu?".

En ole viime kuukausina itkenyt ollenkaan, hämmentävästi en edes kuukautisten alkaessa.

Yhtäkkiä itkusta ei meinaa tulla loppua.

"Anna mä oon sulle joku
Jonka oot jo unohtanu
Tuoksu, jota palvoit
Nauru, jonka olit kadottanu

Anna mä oon sulle joku
Jonka sä oot omistanu
Joku, jonka päästit, koska oisit liikaa rakastanu
Unohtanu

Ooksä unohtanu?"

Juuri nyt haluan olla joku muu, joku ihan toinen.

En halua olla minä enää. En halua olla se minä, joka haluaa lapsen tällaisessa tilanteessa.
Haluan olla jotain aivan muuta.

Haluan olla sitä myös Miehelle.
Joku, jota katsoessa hän ei muista näitä asioita.

Muistaako hän enää, millainen olin silloin aiemmin hänen silmissään? Ennen tätä, ilman tätä?
Mitä hän silloin näki minussa, mitä hän näkee nyt?

Haluan olla joku, joka ei halua lasta. Joku, joka tahtoo vain nauttia kahden aikuisen elämästä.
Tehdä töitä, suunnitella reissuja, ennen kaikkea elää tavallista arkea, kaksin. Joku, jolle se riittää.

Joku, jonka kanssa Mies voisi olla ihan vain onnellinen, ei silti onnellinen, ei siitä huolimatta.
Haluaisin hänelle niin paljon enemmän.

Myös entinen minä kävisi, sekin voisin olla. Haluaisin palata takaisin niihin aikoihin, kun en ollut ihan varma, haluanko edes lasta. Kun sellaiset asiat tuntuivat hyvin kaukaisilta, päätökset niistä olivat vielä valovuosien päässä, ja kyllähän kaikki järjestyy. Kun tämä asia ei ollut välissämme. Aina läsnä, jykevänä kuin kallio. Aina esillä, silloinkin, kun ei ole.

Olen yrittänyt olla ajattelematta sitä, huomioimatta sitä. Mutta se painaa raskaampana kuin mikään aiempi harteillani.

Syyllisyys.

Ensimmäistä kertaa mieleeni tulee, että olen melkein valmis laittamaan lapsen yrittämisen tauolle.
Ihan vain siksi, että saisin olla edes hetken aikaa ilman tätä valtavaa taakkaa, joka kovertanut sisältäni itselleen kolon, kodin.

Ottakaa se pois, pyydän. Edes hetkeksi.

Voisiko joku kohottaa sitä edes sen aikaa, että voin vetää henkeä.
Nostaa vähäsen, ennen kuin täytyy musertua sen alle uudelleen.

"Kun syksy saapuu yllättäin,
sä muistat kevään lähellä.
Sä tiesit silloin enemmän,
lopulta luulit kaiken itse päättävän.

Sä ootat vielä ihmettä,
kun yksin järven jäällä pimeessä
sä kuulet kaikui menneestä.
Ne loittonee, ne loittonee."
 

Olenko tosiaan niin vahva, että pystyn elämään koko loppuelämäni tämän kanssa?