Saan ystävältä lahjaksi Sielun sopukoita-nimisen korttipakan, jossa korttien toisella puolella on kirjoitustehtäviä ja toisella puolella niiden teemoihin liittyviä runoja.
Ystäväni katsellessa vedän summamutikassa yhden kortin ulos rasiasta.
Kortissa lukee:
"Kaipaus on kaukainen planeetta. Öisin se täyttyy heistä, jotka eivät näe toisiaan päivisin.
Ketä sinä kaipaat? Jos voisit tavata kenet tahansa (myös hänet, joka ei ole enää keskuudessamme), kenet sinä tapaisit? Kirjoita kirje ihmiselle tai eläimelle, jota kaipaat, mutta joka ei ole syystä tai toisesta juuri nyt läsnä elämässäsi. Salli kaipaukselle tilaa olla."
Hymyilen heikosti ja laitan kortin takaisin pakkaan.
Katseemme kohtaavat ystävän kanssa. Hän tietää, mitä ajattelen.
Kortti jää kummittelemaan mieleeni. Seuraavalla viikolla päätän hahmotella jotain pientä viestiä, kirjettä. Miksi ei? Voisinhan yrittää. Ehkä se voisi auttaa hallitsemaan tätä uskomatonta sekamelskaa, jota poloiset aivoni työkseen pyörittävät.
Makaan sängyllä. Päätän työstää luonnoksen mielessäni, paperille kirjoittaminen tuntuu omituiselta.
Ennen kuin pääsen edes alkuun, takerrun heti epäolennaiseen.
Miten allekirjoittaisin tällaisen kirjeen,"Terveisin, äiti"? Mutta enhän ole äiti.
Päätän palata siihen myöhemmin. Eihän viestiä tarvitse allekirjoittaa välttämättä ollenkaan.
Mietin pitkään, miten aloittaisin, kunnes löydän mieleiset sanat.
"Rakas pieni", viestini alkaa.
Sen jälkeen tulee hiljaista.
Hiljaisuus venyy, laajenee, levittäytyy ja jatkuu.
Avartuu aina äärettömiin asti.
Kaikki sanat tuntuvat vääriltä.
Väsyneiltä ja kuluneilta.
Latteilta, väljähtäneiltä, korneilta.
Ne eivät kuvasta sitä, mitä toivoisin voivani ilmaista.
Niistä ei välity se, mitä sisälläni tunnen.
On vaikeaa kirjoittaa, jos sille, mitä haluaa kertoa, ei ole sanoja.
Jos ei ole olemassa yhden yhtä kyllin sopivaa, ei ainuttakaan tarpeeksi kuvaavaa lausetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti