keskiviikko 25. elokuuta 2021

Romahdus

Katsoessani jälleen kerran veristä vessapaperia muistan, kun keväällä ensimmäisessä Letrozol-kierrossa lääkäri totesi minulle ykskantaan, että kahden viikon päästä irrotuspiikin pistämisestä joko kuukautiseni alkavat, tai olen raskaana. Muistan tuijottaneeni häntä kirkkain silmin: noinko yksinkertaista se on, ja ihan todellako noin nopeaa?

Paitsi että hän oli väärässä.

Kahden viikon päästä irrotuspiikin pistämisestä ei ole tapahtunut kertaakaan yhtään mitään.

Näiden neljän kierron aikana, pistettyäni irrotuspiikin (joko kiertopäivänä 13 tai 14), kuukautiset eivät ole alkaneet siitä kahden viikon päästä (kiertopäivänä 27 tai 28), vaan useita päiviä sen jälkeen, 30. tai 31. kiertopäivänä, jolloin varsinaiseksi kierron pituudeksi on jäänyt 29 tai 30 päivää. Tällä kertaa lääkärin kahden viikon arvio ylittyi viidellä päivällä.

Tätä päättynyttä kiertoa jälkikäteen tarkastellessa, en ihmettele, miksi oloni oli loppukierrosta jokseenkin skitsofreeninen.

Kun kuukautiset olivat jo pari päivää myöhässä tavanomaisesta, jouduin toteamaan, että tässä sitä nyt ollaan, näin pitkäksi Letrozol-avusteinen kierto ei ollut aiemmin venynyt. 

Lääkärin sanat pyörivät päässäni loppumattomalla loopilla.
Eikö tämä siis toisin sanoen voisi tarkoittaa sitä, että olen raskaana?
Samaan aikaan tiesin aivan hyvin, etten ole.

Mutta lääkäri sanoi? Miksi hän sitten sanoi niin?
Oliko se taas jotain, mikä normaalin ihmisen kohdalla menee niin, ja minun täytyy vain osata pitää kirkkaana mielessä joka välissä, että en ole normaali ihminen?

Vedän vessan, varon vilkaisemasta peiliin. Olen viimeisen vuorokauden ajan kihissyt kiukkuisena keholleni. Koeta nyt saada edes verta aikaiseksi, kun et kerta muuhunkaan kykene.
Kun se on viimein kyennyt siihen, raivoni sitä kohtaan ei ole laantunut, päinvastoin.

Niin hullulta kuin se kuulostaa, tuntuu kuin kehoni olisi yrittänyt peitellä epäonnistumistaan viimeiseen asti. Se oli pudottanut maljakon, ja seisoi nyt todisteet selän taakse piilotettuina. Kuin se olisi tarkoituksella pidätellyt verta tulemasta, ettei sen tarvitsisi myöntää jälleen kerran, ettei se osannut toimia oikein.

Olohuoneen ikkuna on vähän raollaan, sateen tasainen kohina täyttää unista hiljaisuutta.
Nostan katseeni ikkunaan juuri parahiksi nähdäkseni, kuinka salaman välähdys vie hetkellisesti voiton pimeydestä.

Muistelen lukeneeni taas kerran jostain esikoistaan odottavasta julkkisnaisesta, joka kertoi tienneensä heti, että on raskaana, koska kehossa jokin vain tuntui niin erilaiselta.
Niin minullakin tuntuu, ties mitä. Mutta silti en ole raskaana.

Katson kelloa, se on puoli kolme yöllä.
Tunnen, kuinka mieli alkaa antaa periksi. Taipua, luovuttaa.

Itku kytee kurkussa, se lähestyy, kehittyy jo sisällä.

En halua mennä makuuhuoneeseen.

Olen itkenyt tänään jo kerran, ajaessani yksin autolla tunnelissa.
Kun palasin takaisin päivänvaloon, kuivasin äkkiä kyyneleet.
Voitteko kuvitella? Ihan kuin pimeässä itkeminen olisi jotenkin hyväksyttävämpää.

Havahdun aamulla mikron ääneen, olen jossain vaiheessa nukahtanut sohvalle.
Mies tekee lähtöä töihin.

Tänään on viimeinen kesälomapäiväni. On vain osuvaa, että samaan aikaan kun nämä rennot, loputtomasti aikaa sisältävät lomapäivät ehtyvät, tulee taas kerran päätökseensä tämä ainainen, rosoinen haavekuva. Unelma, joka kokee yhä uudestaan pienen kuoleman. Sillä juuri sellainen se on, sanokoon muut mitä tahansa vähättelevää.

Sisälläni kytenyt mustuus ei ole yön aikana hälvennyt, se on tiivistynyt. 

Yhtäkkiä käsitän, ettei mieleen tule ainuttakaan asiaa lähitulevaisuudesta, jota en pelkäisi suunnattomasti. En pysty enää näkemään, en tuntemaan mitään muuta kuin pelkoa, joka tiivistyy sisälläni jääkiteiden lailla puhtaaksi kauhuksi. 

Se on niin kylmää, että se polttaa.

Se salpaa hengityksen, lukitsee aivoni niin, etteivät ne yksinkertaisesti toimi. Ja samaan aikaan pitkästä aikaa tuntuu, että näen kaiken karmivalla tavalla selvemmin kuin aiemmin, kuin katsoisin kauempaa myös itseäni.

En koskaan tule saamaan lasta.

Miten ikinä tulen selviämään siitä?


Mies tulee luokseni, ja hajoan hänen eteensä.
Tunnen kun kaikki ympärilläni romahtaa, minä sen mukana.

On vaikeaa, lähes mahdotonta puhua.
Haukon epätoivoisesti ilmaa, mutten osaa käyttää sitä, en tiedä mitä sillä tehdä.
Jossain vaiheessa huomaan, että käsistäni on hävinnyt tunto.

Tältä kai tuntuu saada paniikkikohtaus.

Mies pitää minusta kiinni, vapisen hänen sylissään holtittomasti.

Hänen otteensa on päättäväinen, tiukka. Hän käskee minun hengittää, yhä uudelleen ja uudelleen, ja todistaa kun epäonnistun siinä surkeasti. Hän kuiskaa korvaani, että kaikki on ihan hyvin, ei ole hätää.

Hän vetää minua hiljaa takaisin, kohti sitä paikkaa, jossa oli jotain. Jossa jotain oli vielä jäljellä.

En ole itkenyt tällä tavalla kertaakaan yritysaikana. Itse asiassa en koko yhdessäolomme aikana.
Olen yleisesti ottaen itkenyt viimeisen vuoden aikana hyvin vähän Miehen nähden, täysin tarkoituksella.

On kammoksuttavaa, että hän näkee minut tällaisena, vielä sekopäisempänä kuin ennen.
Juuri sitä en halua. Pelotan varmasti häntä, pelotanhan itseänikin.

Kun lopulta saan sanottua jotain, en kuulosta lainkaan itseltäni.
Ääneni on aivan liian kimeä, ihan kuin vieraan ihmisen (vai eläimen?) ääni.

"On    minulla    hätä", saan vaivoin henkäistyä ennen kuin purskahdan uudelleen itkuun.

Mies katsoo minua, kauan maailmalta kadoksissa ollut rauha silmissään. Hän odottaa kärsivällisesti. Lauseeni kaikuu pahaenteisenä huoneessa. Siinä soi kaikki se, mitä olen jo kauan pelännyt.
Se, mikä on ollut ajatuksissani yhä useammin.

Jokainen sana täytyy lausua erikseen. Puristaa väkisin ulos, vaikkei keuhkoissa ole yhtään voimaa.

"Mitä    ihmettä    minä    seuraavaksi    teen,    yksin?

En    voi    mennä    hedelmöityshoitoihin,    eihän    sinne    voi    mennä                        yksin."

Kun sanat vihdoin saavat äänen, ne ovat enemmän totta kuin ikinä ennen, ja siksi pelottavampia kuin koskaan. Viimeinenkin kontrollin ripe on poissa. Kun itken, koko keho itkee kanssani.

Mies on hiljaa. Hän suutelee korviani, poskiani, niskaani. Silittää, hivelee, painaa itseään vasten.
Hän katsoo syvälle silmiini ja sanoo, että kaikki tulee järjestymään.
Hän ei ole menossa minnekään.

"Meidän täytyy puhua siitä, miettiä sitä yhdessä."

"Mutta            en            halua,        että            sinun            täytyy            miettiä            sitä."

"Tiedän, ettet halua, mutta kyllä meidän täytyy, sitten ajan kanssa."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti