Olen kesälomareissussa. Myöhäisellä astun ulos lämpimään iltaan ja kävelen yksin pienen järven rantaan. Ilman rintaliivejä tuntuu hyvältä, vapaalta. Missään ei purista eikä kiristä.
Katsahdan alas rintojani. Ne eivät herätä minussa erityisiä tuntemuksia.
Aina ei ole ollut niin. Kun aloimme seurustella Miehen kanssa, olin kaikin puolin rikkinäinen ja epävarma ihminen. Vihasin itseäni syvästi. Pelkäsin, osaanko edes rakastaa ketään.
Ja jos osaisinkin, epäilin suuresti rakastaisinko oikein, olisiko se riittävää, olisinko minä riittävä.
Jostain syystä pohjattoman itseinhon tiivistymä olivat rintani.
Inhosin niitä, inhosin todella. Ne oksettivat minua.
Ne olivat vääränmalliset ja -kokoiset, aivan liian pienet ja mitättömät. Mitäänsanomattomat.
Ne paljastivat heti synkimmän salaisuuteni, jonka olisin halunnut pitää tiedossa vain itselläni.
Sen, etten todellisuudessa ollut mitään.
Ja koska rintani olivat vääränlaiset ja vain yksinkertaisesti väärin, niihin oli helppo kohdistaa kaikki muutkin itseeni liittyvät pohjattoman negatiiviset ajatukset. Heijastin niihin kaiken sen, mitä ajattelin itsestäni kokonaisuudessaan.
Mielessäni ne olivat kuin alleviivattu lause siitä, kuinka säälittävä olin. En voisi olla tarpeeksi kenellekään. Yritin olla aikuistunut nuori nainen, vaikka rintanikin olivat niin olemattoman pienet, ettei niiden katsominen (koskemisesta puhumattakaan) ikinä tyydyttäisi ketään.
Halusin niin epätoivoisesti olla hyvä ja erityinen, olla edes jotain. Mutta ne muistuttivat minua siitä, mikä parhaimmillanikin olin ja tulisin olemaan. Pettymys. Sekä itselleni että muille, erityisesti Miehelle.
Muistan, miten hämmentynyt Mies oli tästä kaikesta. Hän ei tietenkään nähnyt rinnoissani mitään väärää tai huonoa, päinvastoin. Mutta tämän ääneen kertominen ei auttanut. Mies-raukan pitäisi tyytyä johonkin, joka ei ollut käytännössä mitään. Tieto siitä, että hän olisi valmis niin tekemään, ei lohduttanut.
En pystynyt katsomaan rintojani ilman vaatteita. Piilottelin niitä yhtä tunnollisesti itseltäni kuin häneltäkin. Joka kerta, kun hän katsoi niitä, purskahdin ennemmin tai myöhemmin itkuun.
Välillä pidättelin urhoollisesti kyyneleitä, koko keho äärimmilleen jännitettynä.
Tunsin olevani liian paljaana, liian auki. Häpeä runnoi minut alleen.
Koska salaisuuteni oli siinä hänen edessään, ihan vapaasti luettavissa alastomalta iholtani.
Lukemattomia kertoja makasimme sylikkäin ilman vaatteita, ja ikään kuin siedätimme, totutumme minua. Mies katsoi minua silmiin, vastasin katseeseen. Hän laski katseensa rintoihini. Kun aloin itkeä, hän lukitsi rauhoittavan katseensa suoraan silmiini. Hän piteli minua ja katsoi silmiin niin kauan, kunnes itkuni lakkasi.
Ja vähitellen, tuskallisen hitaasti, mutta varmasti, se meni ohi. Aika auttoi.
En ole edelleenkään täysin tyytyväinen rintoihini. Mutta ahdistus väheni vuosien mittaan, kunnes jossain vaiheessa katosi kokonaan. En mieti niitä enää. Toisinaan, ohikiitävinä hetkinä jopa pidän niistä.
Ne ovat ihan riittävän hyvät. Ne riittävät minulle, Miehelle ne ovat aina riittäneet.
Eivätkä ne sitä paitsi ole yhtä kuin minä.
Niin kuin suosikkiartistini Yona laulaa kappaleessaan Irti:
"Kato mua silmiin
Kato mua suoraan silmiin
Mun sinisiin silmiin
Kato mua syvälle silmiin
Jos sä jäät silti
Jos sä päätät jäädä silti
Jos sä jäät silti
Uskallanko päästää irti?"
Päästin irti.
Pääsin irti.
Silloin en olisi koskaan uskonut, että vielä koittaa aika, kun näen alastoman vartaloni eikä henkeni salpaannu ahdistuksesta.
Mutta se koitti.
Haluaisin, että lapsettomuus olisi asia, josta olisin päässyt jo irti. Vaihe, jonka olisin ohittanut.
Jotain, josta voisin kertoa menneessä muodossa, samalla tavalla kuin kipuilusta rintojen kanssa.
Tarinaa on paljon helpompi kertoa, kun hetkistä on tullut muistoja, koettu kipu on ohi.
Silloin päähuomio voi leppoisasti olla ensimmäisessä virkkeessä, ei niinkään siinä, mitä on pilkun ja pisteen välissä:
Nykyään olen melko sinut rintojeni kanssa, vaikka siihen pääseminen oli pitkä ja vaikea taival.
Noin. Vuosien kipuilu ja tuska, kätevästi pienessä paketissa, yhdessä vaatimattoman alisteisessa huomiossa.
Nyt jostain, jonka kuuluisi olla lyhyt ja ytimekäs sivulause, on tullut elämäni päälause.
Olen jumittunut siihen "olihan se hyvin vaikeaa aikaa"-kohtaan. En pääse siitä eteenpäin.
Siitä hetkestä, kun jätin ehkäisyn pois, on pian vuosi aikaa.
Myös varsinainen yrityksen aloittamisen vuosipäivä lähestyy uhkaavasti. Sen jälkeen olemme virallisesti tahattomasti lapsettomia.
Tai no, ainakin minä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti