tiistai 22. kesäkuuta 2021

Ei tunnu

Nämä ovulaation jälkeiset viikot muistuttavat minua ensimmäisestä vakavasta seurustelusuhteestani teini-ikäisenä. 

Odotin silloin pitkään The Tunnetta, jossa haluaisin sanoa toiselle, että rakastan. Sitä tunnetta ei ikinä tullut. En kertaakaan sanonut rakastavani, ja tunsin siitä jatkuvasti suurta syyllisyyttä. En kuitenkaan kokenut voivani toimia toisinkaan.  En yksinkertaisesti halunnut sanoa sellaista, mitä en aidosti tunne. 

En voi kuvitellakaan, miten raskasta se oli silloiselle poikaystävälleni. Koko suhteen yllä lepäsi odotus ja kysymys "Milloin?", ja mitä kauemmin aikaa kului, myös kysymys "Eikö milloinkaan?".

Uskon asiaan vaikuttaneen, että poikaystäväni jäi alusta lähtien kiinni valehtelusta useita kertoja, sekä vakavista että ei-niin-vakavista asioista. Lopulta en enää osannut luottaa häneen lainkaan.

Ehdin silti monia kertoja miettiä, että ehkä minussa on vain jotain vikaa, kun en tunne rakastavani.
Spekuloin olevani mahdollisesti jollain tapaa, kenties emotionaalisesti, niin pahasti vaurioitunut, etten yksinkertaisesti kykene tuntemaan niin syviä tunteita. Miehen kanssa huomasin olleeni vain yhdessä väärän ihmisen kanssa.

Joka tapauksessa, silloin vuosia sitten vain odotin ja odotin tunnetta, jota ei koskaan tullutkaan.
Olen huomannut, että sitä samaa teen nytkin, jokaikinen päivä.

Ensimmäiset päivät ovulaatiopiikin jälkeen ovat armollisia. Silloin ei haittaa, etten tunne vielä mitään erityistä, eihän oikeastaan kuuluisikaan. Viimeistään viikon kuluttua alkaa huolettaa, kun kiinnittymisvuotoa tai -tuntemuksia ei ole vieläkään tullut.

Tämä kaikki alkaa valua yhä useammin alitajunnan kautta uniini. Tällä kertaa näen muutama päivä irrotuspiikin pistämisen jälkeen unta, jossa vessapaperiin jää pyyhkiessä pieni määrä kirkkaanpunaista verta. Kiinnittymisverta! Ihan niin kuin silloin kerran luonnollisessa kierrossa oikeasti tapahtui. Unessa tulen niin onnelliseksi, että se on hereillä tarkasteltuna kertakaikkisen säälittävää. Vain muutama tippa verta, ja riemastun ikihyviksi. Ehkäpä nyt tärppäsi.

Mutta hereillä verta ei näy.

Ei, vaikka, pyyhkiessä tarkistan paperin, joka Jumalan kerta.
Niin tunnollisesti, että lopulta näen valkoista vessapaperia aina, kun suljen silmäni.
Tiedostan, ettei toiminnassani ole järjen häivää, mutta en pysty lopettamaan.

Tiedän, etteivät kaikki raskaaksi tulleet tunne minkäänlaisia kiinnittymiskipuja, tai huomaa kiinnyttymisverta. Mutta silti odotan niin kovasti, että itse tuntisin. Olisipa mukavaa olla joskus sellainen, jolle tapahtuu tyypillisiä asioita. Sellaisia, joita useimmille tavallisesti tapahtuu.

Kiinnittymisen tunnustelun jälkeen alkaa odotusten alamäki, joka viettää uhkaavasti suoraan huolestuttavaan tunteettomuuden suohon.

Odotetaan, tuntuisivatko rinnat aremmilta, nännit herkemmiltä? Eivät.
Tuntuuko heikotusta, alavatsan vihlontaa? Ei.

Raudan makua suussa? Lisääntynyttä väsymystä? Pahoinvointia?
Erikoisia ruokahimoja? Korostunutta hajuaistia?
Nada.

Nykyään olen raadollisen rehellinen itselleni. En takerru jokaiseen vihlaisuun ja elättele niiden pohjalta toiveita. Uskon osaavani erottaa poikkeavan poikkeuksellisesta. Jos ei tunnu, niin ei tunnu.
Ei sitä voi alkaa keksimään väkisin.

Kaikki eivät tunne mitään raskausoireita ennen positiivista raskaustestiä, eivätkä välttämättä heti sen jälkeenkään. En silti voi olla ajattelematta, että kun joka tapauksessa Joku tuntee raskausoireita jo aikaisemmin, eikö sen Jonkun tulisi kaiken järjen mukaan olla minä, joka kyttään itseäni ja tuntemuksiani jatkuvasti? 

Voisiko edes olla mahdollista, että kaikella tällä itsensä tarkastelun määrällä en tuntisi mitään tavallisesta poikkeavaa?

Kun kuukautiset alkavat lähestyä, tuntemisen kierre saavuttaa pelottavan, käänteisen huippunsa.
On ohitettu se vaihe, jossa Olisi Hyvä tuntua jo jotain, mutta ei tunnu. Nyt melkein jo Pitäisi tuntua 
jotain, mutta ei tunnu. Tai vaihtoehtoisesti tuntuu aivan vääränlaisia asioita.

Ensin lähdetään vertailemaan oireita: Tähän aikaan viime kierrossa oli/ei ollut tällainen tuntemus, ja nyt on/ei ole. Mitä se tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään? Oireiden vertailu on yhtä informatiivista, kuin jos yrittäisin lukea egyptiläisiä hieroglyfejä.

Lopulta seison ison rinteen huipulla, toivo on pieni lumipallo kädessäni. Tehtäväni olisi lähettää lumipallo vierimään alas. Pallon tulisi pysyä alas asti samankokoisena, ilman että se kasvaisi yhtään.

Harmi, että on suojakeli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti