Oma vuoro

Meidän vuoromme tulee vielä.

Olisipa mahtavaa ajatella noin. Suhtautua tähän käytännöllisen optimistisesti.
Rauhassa, valoisasti uskoen.
Se olisi ihanaa.

Mutta en uskalla.

Sen sijaan päässäni on pyörinyt viime aikoina, onko tämä jokin karman laki, etten tule raskaaksi, koska Mies ei ole aidosti mukana tässä?

Vai eikö lapsi itse halua tulla, koska tietää, ettei isä todellisuudessa halua häntä?

Pidellessäni kummityttöä huomasin sanovani mielessä keholleni, että katso nyt, tätä kohti olemme menossa. Tähän sinun tulisi pyrkiä, ota tästä mallia. Tämä on lopputulos, jos tiedät, mitä tehdä.

Ajatus on jälleen kerran täysin järjetön. Kehoa tuskin voi valjastaa tai opettaa tulemaan raskaaksi jonkun toisen lasta tuijottamalla.

Mutta olisipa vapauttavaa vain tuudittautua luottavaisin mielin odottamaan.

Silti, jos todennäköisyyksiä katsotaan, niin yhdessä siemensyöksyssä on noin 50-100 miljoonaa siittiötä millilitrassa.

Miksi niistä yksikään ei ole löytänyt perille?

Toivon aina

Hän on samalla niin kevyt ja hauras, mutta hänen painonsa ankkuroi paikoilleen, on voimaa täynnä.

Toivoin, että voisin pidellä häntä sylissäni ensi kertaa niin, että minussa kasvaisi hänelle ystävä.
Nyt sisälläni ei ole ketään, mutta sylini on täynnä. En ole aiemmin pidellyt ketään näin pientä.

Siinä hetkessä hän ei ole kaikkien menetysteni, uhrausteni ja hatarien unelmieni heijastuma.
Hän on hän.

Eikä häntä sylissään pitävä nainen ole rikkinäinen ihmisraunio, vaan sylikummi, joka hypnotisoituu pienistä, tarkkaavaisista silmistä yhä uudelleen.

Hän pakottaa minut pysähtymään. Jokin hänen olemuksessaan, koko olemassaolossaan antaa toivoa, sanoo minulle, että asiat voivat mennä lopulta hyvin.

Muistan, kun pari päivää sen jälkeen, kun hän saapui maailmaan, tein ruokaa yksin kotona.
Olin sekaisin kaikista tunteista, mitä hänen syntymänsä oli minussa herättänyt.

Laitoin soimaan ensimmäisen mieleeni tulleen lapsiin liittyvän laulun, Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Vasta sitä kuunnellessani ymmärsin, että maailmassa oli todella olemassa uusi ihminen.

Ennen kuin huomasinkaan, itkin holtittomasti.

Toivoin vain niin kovasti, että hän pysyisi turvassa, aina.

Sitä toivon edelleen, niin kauan kuin elän.

Suunnistamassa

Päivät kuluvat samalla kun minä kulutan niitä.
Hitaasti, mutta varmasti ne kuluttavat myös minua.

Lähden kulkemaan lenkkiä, joka näyttää arveluttavan tutulta. Pikkuhiljaa matkan varrella alan epäillä, olisinko sittenkin eri reitillä tällä kertaa. Olenko muka nähnyt tuollaistakaan ennen, en, tämän täytyy olla uusi tie. Kunnes lopulta olen taas siinä samassa risteyksessä, josta lähdin. 

Tuolta oikealta tulin ja vasemmalta lähdetään uudelle kierrokselle. Muita suuntia ei ole.

Olen kiertänyt sitä samaa iänikuista mutkaa, joka tuo takaisin lähtöpisteeseen. Nyt näen ne kaikki maamerkit, jotka tunnistan vaikka unissani. Seisoessani siinä tunnen itseni idiootiksi todetessani, että toisaalta erityisesti ne pari kohtaa polun varrella näyttivät kuitenkin niin tutuilta.

Ja näin kierrän ympyrää, alan ja päätyn, täytyn ja tyhjennyn, aloitan ja lopetan yhä uudestaan.
Tunnen liikkuvani, mutta en liiku, poljen vain paikoillani, askeleeni eivät johda minnekään.

Tunnit vaihtuvat päiviksi, päivät viikoiksi ja viikoista tulee kuukausia kauhistuttavaa vauhtia, mutta samalla niin hiljalleen. 

Yhtäkkiä mennään jo kevättä kohti.

Ei tullut koskettavinta isänpäiväyllätystä (omalle isälleni), ei parhainta joululahjaa, ei ihaninta uudenvuoden taikaa, ei mieleenpainuvinta ystävänpäivää.

Meille ei tule kesän lasta, ei alkusyksynkään. Tuntuu naurettavalta, että koskaan sekuntiakaan toivoin, että niin voisi todella käydä. Että yritetään lasta syksyllä ja kesällä saadaan lapsi.

Haaveilen Miehestä ja hänen kosketuksestaan. Unissani hän tulee lähelleni, painautuu minuun kiinni.
Minulla ei ole tilaa miettiä, miltä tuntuu olla ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa Mies ei halua koskea minuun.

Minulla on tilaa tehdä vain sitä, mitä milloinkin tarvitaan. Kun täytyy odottaa, odotan.
Ja kun täytyy haluta, haluan. Ja sen jälkeen täytyy taas odottaa.

Ja minähän odotan. Väsymättä, järkähtymättä, kyseenalaistamatta.

Kunnes on taas aika lähteä vasemmalle, uudelle kierrokselle.

Verta 5

Istun sohvalla ja tuijotan tyhjyyteen.

En romahda, joten ehkä tehtävä on siltä osin suoritettu.
En ole järkyttynyt, olenhan hokenut viimeiset viikot itselleni mantran lailla, etten ole raskaana.

Tämä omituinen kierto päättyi tyylilleen uskollisesti. Viimeiset päivät alushousuissa näkyi lähes huomaamaton määrä haaleaa verta kerran tai kahdesti päivässä. Erikoista oli, että muutama päivä sitten tunsin erehdyttävästi ovulaatiokivuilta vaikuttavaa särkyä. Sitä kesti usean päivän ajan yllättävän voimakkaana. En tiedä mitä se oli, mutta mielestäni erotan ovulaatiokivun helposti kuukautiskivuista.

Viimeiset viikot olen kieltänyt itseltäni Googlen käytön. Koska jos Googlelta kysyy, mikä tahansa voi olla merkki raskaudesta ja nimenomaan sitä olen halunnut olla ajattelematta.
Silti kirjoitan nyt hakukentään sanat, jotka kirjoitan aina kuukautisten alkaessa:
"Alkuraskauden verenvuoto."

Koska tottakai toivon, toivon aina viimeiseen asti ja vielä vähän sen yli.

Mitä tämä on, jokin luopumisen rituaali?
Kirjoitan sen, vaikka on päivänselvää, että tämä on kuukautisverta.
Hakutulos: Vähäinen verenvuoto alkuraskauden aikana ei ole vaarallista.

Mietin, kuinka moni nainen on juuri tällä hetkellä raskaana tällä maapallolla.
Niin uskomattoman moni, ja silti juuri minä en ole.

Tämä tunne jaksaa yllättää tyhjyydellään, vaikka olen valmistautunut siihen huolellisesti viikkoja.
Jos vain tietäisin edes jotakin tulevasta. Jos tietäisin, että kahden kuukauden päästä tulen raskaaksi. Tai puolen vuoden päästä.

Mutta kun en tiedä, tulenko koskaan, kukaan ei voi sitä kertoa.
En tiedä mitään. Se on tässä kaikkein pahinta.

Minun sisälläni ei kasva kukaan. Niinpä voin ottaa tulehduskipulääkkeen, kun minuun sattuu.
Voin tilata intialaisessa ravintolassa mitä vain, miettimättä sen kummemmin. Voin juoda niin paljon kofeiinia, että päässä alkaa humista. Voin tehdä ihan mitä huvittaa, ajattelematta ketään muita kuin itseäni.

Mutta miten vapaus voi tuntua näin kahlitsevalta?

Ei mikään äiti

Kerron ystävälleni, että tunnen itseni yksinäiseksi. 

Olemme Miehen kanssa niin täydellisen eri vaiheissa tämän asian hyväksymisessä ja käsittelyssä, ettei yhtymäkohtaa juuri ole. Ajatus siitä, että toinen meistä tuntee kuukautisten alkaessa musertavaa surua ja toinen todennäköisesti pelkkää helpotusta, on hämmentävä.

"Ehkä sinulla on jo osaksi äidin identiteetti ja tunnet, että olet äiti, mutta vain lapsi puuttuu", ystävä pohtii. En korjaa häntä, mutta jään miettimään hänen sanojaan.

Minä en ole äiti. En mikään äiti.

En identiteetiltäni äiti, en leikkiäiti, en oikea äiti, en edes tuleva äiti, koska kuka sen voi minulle luvata?

Sana äiti on minulta pois rajattu. En vain yksinkertaisesti ole se.
Haluaisin kovasti olla, mutta en ole. Tuntuisi hyvältä sanoa, että en ole vielä, mutta tosiasissa voi yhtä hyvin olla, että en koskaan.

Voisinhan kokea olevani ihmisen sijaan lajiltani vaikka dinosaurus, mutta väistämätön fakta on, etten ole. Pelkkä halu ei riitä siihen, ainakaan omalla kohdallani.

Toisaalta olen lukenut tahattomasti lapsettomista naisista, joille on muodostunut valmiiksi vahva äidin identiteetti, vaikkei lasta ole. Voimakas tunne siitä, että on jo äiti, jolla ei vain ole vielä lasta.
Uskon, että ajatuksena se voi tuoda varmuutta, lohtua, ehkä taistelutahtoakin.

Pitäisikö minunkin tuntea olevani sisimmässäni jo äiti, olisiko sellainen ajatus hyväksi minulle?
Mutta miten voisin tuntea niin, tässä vaiheessa?

Olen aina ajatellut, että äidiksi kasvetaan lapsen mukana, pikkuhiljaa, askel askeleelta.
En pysty kasvamaan äidiksi yksin.

Olen viime kuukausina huomannut, että pystyn tekemään monia asioita yksinkin, mutta siihen minäkään en pysty.

Virkistävä 1800-luku

En muista koskaan nähneeni ohjelmaa tai elokuvaa, missä käsiteltäisiin tilannetta, jossa nainen haluaa lapsen ja mies ei. Ainakaan vakavassa mielessä. Niin, että se esitetään selkeänä ongelmana henkilöiden välillä eikä se ratkea heti kahden sekunnin kuluttua miehen myöntymiseen.

Tutustuessani Netflixin suosittuun Bridgerton-sarjauutuuteen, huomaan, että kaikista maailman tv-sarjoista aihetta käsitellään juuri tässä 1800-luvulle sijoittuvassa draamassa, joka perustuu kirjasarjaan.

Nuori aatelisnainen avioituu herttuan kanssa siinä tiedossa, ettei herttua voi saada lapsia. Koska seksi ja lisääntyminen olivat tabuja naisen lapsuudenperheessä, hän ei tiedä niihin liittyvästä ihmisbiologiasta mitään. Niinpä hän ei ensin ihmettele sitä, miksi hänen tuore aviomiehensä keskeyttää jatkuvasti yhdynnän loppusuoralla. Myöhemmin nainen saa selville, ettei hänen aviomiehellään ole biologista estettä lapsen saamiselle, mies ei vain halua lasta.

Paljon huomiota ja keskustelua herättäneessä kohtauksessa nainen tietää jo totuuden, mutta mies ei tiedä tätä. Seksin aikana nainen fyysisesti estää miestä keskeyttämästä yhdyntää, koska haluaa tulla raskaaksi. 

Tilanteen jälkeisen riidan jälkeen nainen makaa jalat ylhäällä sängyllä, toivoen että tuli raskaaksi. Kiistelyn aiheena mediassa on ollut, oliko kyseessä raiskaus, koska mies ei ollut antanut suostumustaan muuhun, kuin keskeytettyyn yhdyntään, jota halusi käyttää ehkäisykeinona.

Tämä kohtaus hämmensi minua paljon, mikä ei ehkä sinänsä ole ihme. Koin jopa kiusaantuvani, koska aihe tuli niin korostetun lähelle itseäni. Vaikka meillä asiaan ei ole liittynyt minkäänlaista valehtelua eikä samankaltaista tilannetta ole koskaan tapahtunut välillämme, näkemäni painostava asetelma sai suuni kuivumaan.

Koska yleistunne, mikä minulle jäi alkuaikojen yrityksestä, ei loppujen lopuksi ollut kaukana tuosta ahdistavasta kohtauksesta, vaikka teot eivät täsmää.

Lakkasin hengittämästä katsoessani naisen myöhemmin itkevän lohduttomasti kuukautisten alkaessa.
Minäkin olen tehnyt niin. Itkenyt juuri samalla tavalla, toivottomuus ihoon kiinni takertuneena, kaiken epämuodostuneeseen asentoon vääntävänä. Epätietoisena siitä, valuuko elämäni ainut, yllättäen tarjoutunut mahdollisuus raskautua veren mukana sisältäni ulos.

Ei nyt mennä siihen, millaisena herttua sarjassa tietenkin esitetään: satutettuna ja rikottuna miehenä, joka ei vain pysty ajattelemaan enää selkeästi ja oikein. Ei pysty tajuamaan, että todellisuudessa luonnollisesti haluaa lapsia, vaikkei sitä juuri nyt ymmärrä.
Koska miksi muuten kukaan olisi haluamatta lasta?

Mutta silti, kiitos Bridgerton ja vuosi 1813. Tämä oli ihan virkistävää.

Yksin

Miehellä on ollut vaikeampaa viime viikkoina, tai ehkä se on vain näkynyt enemmän ulospäin.
Toisinaan pelkään, että hän ei jaksa tätä enää ja on tullut toisiin ajatuksiin.
Silti hänen surunsa tarttuu enemmän, kuin pelko.

Muistoihini palaa tilanne viime syksyltä, kun viimeksi pelkäsin, ettei hän pysty tähän.

Olemme suihkussa ja mietimme, mitä voimme tehdä tilanteessa, jossa Mies ei tiedä, miten hän pystyy suojaamattomaan seksiin. Katson häntä ja näen avuttomuuden hänen silmissään.
Totean ääneen, että yksi vaihtoehto on se, että aloitan e-pillerit uudelleen.
Mies katsoo minua ja sanoo: "Niin, mutta et sinä halua sitä."

Olen hiljaa ja mietin, miten kukaan voi tällaisessa tilanteessa säilyttää kirkkaana mielessään toisen ihmisen ja hänen halunsa. Tilanteessa, jossa omaan kaikennielevään pelkoon tarjotaan yksinkertaista ratkaisua, johon olisi hyvin helppo tarttua ja sanoa nopeasti, että hyvä idea, tee sinä niin.

Minä haaveilen lapsesta yksin.
Etsin ovulaatiota yksin.
Toivon raskautta yksin.
Kuulostelen tuntemuksiani (tai välttelen tekemästä niin) yksin.
Pelkään kuukautisten alkua yksin.
Suren yksin.

Enkä ole ainut. Myös Mies on oman surunsa kanssa yksin. Ei ole ketään, joka sen jakaisi.
Me emme suunnittele yhdessä tulevaa, emme unelmoi tai spekuloi. Ainut lapseen liittyvä asia, mitä teemme yhdessä, on lapsen yrittäminen niinä aikoina, kun käsitykseni mukaan täytyy.

Millaista olisi, jos ajatus positiivisesta raskaustestistä olisi ainoastaan huumaavan onnellinen, ilman surua lapsen isän, oman puolison puolesta?

Millaista olisi, jos fyysinen kosketus ei joka kerta kytkeytyisi jollain tapaa tähän tilanteeseen, vaan olisi pelkkä kosketus vain?

Millaista olisi yrittää lasta miehen kanssa, joka haluaa lapsen kanssani?

Tämä on meidän valintamme, hänen valintansa, minun valintani.
Valitsemme mieluummin tämän, kuin elämän ilman toisiamme.

Mutta elämä voisi olla myös erilaista, se on selvää. Meille molemmille.

Askel taaksepäin

Nyt on kohdattava se tosiasia, että tämä toivosta tehdyn riman päällä tasapainoileminen – tai pikemminkin holtiton heiluminen – ei ole enää tervettä. Tämä ovulaation jälkeinen sekunnista toiseen jatkuva itsensä tarkkaileminen, epätoivoinen poikkeavien tuntemusten hakeminen.

Huomaan, että olen tullut lähes riippuvaiseksi näistä ajatuksista. Ja kuten missä tahansa riippuvuudessa, jossain vaiheessa tulee aika, kun toiminta tuntuu hyvältä aina vain lyhyemmän hetken.
Kun se muuttuu vähemmäksi miellyttäväksi ja enemmän pakonomaiseksi hyvän olon hakemiseksi.

Toivo on ihana tunne, etenkin jos sitä on kokenut viime vuosina vähän. Mutta olen uppoutunut liikaa siihen, mitä voisi olla, kuin siihen, mitä on. Ihan kuin mitä enemmän etsisin merkkejä raskaudesta, sitä todennäköisempää se olisi, vaikka eihän se mene niin.

On pakko ottaa muutama askel taaksepäin, vaikka väkisin.
Tästä lähtien mikään kivistys, nipistys, jomotus, turvotus, kuvotus, vihlaisu, muljaisu tai väsymys ei tarkoita raskautta, eikä mikään määrä vaaleaa, ruskeaa tai kirkkaanpunaista vuotoa.
Ei ainakaan tässä kierrossa.
Ainoastaan myöhästyneet kuukautiset voivat merkitä raskautta, eivätkä nekään aina tarkoita sitä.

En voi jatkossakaan estää kaikenlaisia ajatuksia tulemasta, ne ovat liian sisäänrakennettuina minussa.
Mutta voin joka kerta palauttaa itseni niistä takaisin. Enkä pelkästään voi, vaan minun täytyy.
Eikä enää lempeästi vaan tiukasti.

Perustelen itselleni tätä sillä, ettei tämä ole tehnyt minulle hyvää, päinvastoin.
Aika kuluu, ja samalla kulun minäkin.
Kaiverrun yhä ontommaksi, painun kasaan, kierryn mutkalle, kutistun pienemmäksi.
Käyn vähiin ja lopun. 

On uskomattoman kuormittavaa rakentaa tuhansista pienistä palasista korkeaa heiveröistä tornia ja käydä samalla kerta toisensa jälkeen keskustelua päänsä sisällä, miten järkevää se on.
En jaksa sitä enää.

Ehkä pettymys ei ole niin musertava suuri, kun en ole luonut pääni sisällä sitä samaa tarinaa, jota en koskaan myönnä olevan olemassa, ennenkuin se valuu veren mukana ulos.

Minun on noustava riman päältä ja astuttava takaisin maan kamaralle.
Vaikka haluamani suunta on päinvastainen, tämän on nyt riitettävä.

Paljonko rakkautta on tarpeeksi?

Kun muutama kuukausi sitten lopulta aloimme yrittää lasta, kerroin siitä huojentuneena yhdelle ystävälleni. Olin ehtinyt jo tosissani pelätä, ettei Mies pystykään siihen, jolloin kaikki kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Aika ajoin mieleeni muistuu edelleen tämä keskustelu, erityisesti yksi osa siitä.

"Wau", totesi ystäväni spontaanisti. "Mies ihan oikeasti todella rakastaa sinua."
Sain kiinni siitä, mihin ystävä viittasi. Mies rakastaa minua niin paljon, että on jopa valmis luopumaan omista tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hän todella on valmis siihen, tähän kaikkeen.
Minun vuokseni, meidän takiamme.

Kuitenkin jo silloin jokin tuossa lauseessa kuulosti väärältä, vaikken osannut sitä yksilöidä.
Pyörittelin ja tunnustelin lausetta useita päiviä, kunnes ymmärsin, että olin ollut väärässä.

Olin pitkään, oikeastaan enemmän tai vähemmän joulukuusta 2017 lähtien ajatellut, ettei Mies rakasta minua tarpeeksi. 

Älkää ymmärtäkö väärin. Olin yrittänyt olla ajattelematta niin. Olin välttänyt sitä viimeiseen asti, estänyt kaikin voimin sitä ajatusta tunkeutumasta tajuntaani. Ja silti olin ajatellut niin, välillä tiedostaen ja välillä alitajuntaisesti. Välillä paremmin peiteltynä, välillä huonommin.

Kaikesta yrityksestä huolimatta tämä syytös oli välillä puristunut katkeriksi, kiristettyjen hampaiden välistä sihistyiksi sanoiksi. Se oli purskahtanut toivottoman itkun seassa ulos Miehen iholle, toiminut useita kertoja epätoivoisena yrityksenä saada jotain järkeä siihen, mikä oli itselle järjetöntä.

Sinä et vain rakasta minua tarpeeksi, siksi et halua olla kanssani perhe.
Jos todella rakastaisit, haluaisit sitä. Minä rakastan sinua enemmän, minä rakastan sinua oikeasti. 

Toisinaan jopa tunsin, että Mies oli pettänyt minut. Hänenhän piti rakastaa minua aina, jakaa elämänsä kanssani. Miksi hän ei halunnut täydentää rakkauttamme tavalla, jolla kaikki muutkin sen tekevät?

Ystäväni lauseessa oli väärin se, että hän ajatteli – samoin kuin minäkin silloin – että lapsen yrittäminen kanssani on Mieheltä todiste aidosta, oikeasta rakkaudesta. Kun niin lopulta tapahtui, olin kauan odottanut sitä tunnetta, että rakkautemme on vihdoin tasavertaista. Tämän kautta se olisi sitä.
Määrässä, laadussa ja arvossa.

Sitä tunnetta ei koskaan tullut. Silloin ymmärsin, että tätä kaikkea rakkautemme oli aina ollutkin.

Jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin alkusyksyyn, sanoisin silloiselle itselleni:
Tiedän, ettei tämä lohduta sinua nyt yhtään, mutta kyllä Mies sinua rakastaa, ihan todella, kävi tässä kuinka tahansa. Se on oikeaa rakkautta. Jo nyt, ei vasta lasta yrittäessä.
Ei se ole yhtään sen enempää oikein tai väärin, kuin omakaan rakkautesi on.

Rakastan Miestä yli kaiken.
Silti en ole varma, pystyisinkö elämään hänen kanssaan, jos hän ei pystyisi yrittämään lasta kanssani.

Jos joku väittäisi, ettei rakkauteni häntä kohtaan ole aitoa, tai etten vain rakasta häntä tarpeeksi, kun epäröin uhrata yhtä elämäni suurimmista toiveista sen hintana, raivostuisin. Ei kaiken sen uhraaminen, mikä on omaa itseä, voi olla tarpeeksi rakastamisen ainoa tunnusmerkki, yksinomaan sitä symboloiva teko.

Kyse ei ole rakkaudesta tai sen määrästä, vaan siitä, minkä kanssa pystyy paremmin elämään silloin, kun täytyy valita vaihtoehdoista, joista kumpaakaan ei halua.

Kun itsensä kanssa täällä on joka tapauksessa pakollista sekä elää että kuolla.
Kaikki muu on siihen verrattuna lopulta vapaaehtoista.

Huulille jäänyt lause

Kun valitan töissä useita päiviä jatkunutta selkäkipuani, työkaverini ottaa keskusteluun tiukan linjan:
Miksi jatkan kärvistelyä, kun vaivani on sentyylinen, johon varmasti auttaisi muutaman päivän tulehduskipulääkekuuri?

Sanat juuttuvat sisälleni, takertuvat kiinni nieluun, jossa hiljaisuus kasvattaa niitä. Voisinko sanoa, olisiko se niin paha? Työkaveri katsoo minua läpitunkevasti silmiin, odottaa vastausta.

En halua syödä särkylääkkeitä nyt, koska toivomme lasta.

Lause jää huulieni sisäpintaan, ei tule siitä etemmäs. Selitän jotain epämääräistä siitä, että välttelen särkylääkkeitä yleisesti ottaen. Perustelu on vähintään outo, koska työkaverini tietää minun syövän niitä toisinaan kuukautiskipuihin.

Viisi läheisintä ystävääni tietää, että yritämme lasta. Haluan, että se pysyy niin.

Silti tuntuu kuin tästä tietäviä ihmisiä olisi paljon enemmän. Heitä, joille omien arkikiireidensä lomassa, ehkä satunnaisesti pyykkejä levittäessä saattaa tulla mieleen, että jokohan niillä?

Ehkä siksi, koska omat odotukseni vastaavat arviolta tuhatpäistä ihmisjoukkoa, joka vain tuijottaa eteensä hiljaa ja odottaa.

Herättäkää sitten

Luen itseni pyörryksiin erilaisia netin keskustelupalstoja ja artikkeleita, kunnes lopulta en tiedä enää mistään mitään.

Tunnelmani ovat kahtalaiset. Toisaalta haluaisin edelleen luottaa siihen, mitä alun perin tunsin.

Olin niin varma, että tunnistin ovulaation, testauksen epäonnistumisesta huolimatta.

Toisaalta tämä kierto on saanut minut kyseenalaistamaan vahvasti kehonlukutaitojani.

Lopputulemani on, että selkeimmät ovulaation merkit olivat jo useita päiviä sitten, siitä ei pääse mihinkään. Nämä oireet eivät olleet enää niitä, selkeitä oireita. 

Mitä nämä olivat ja mitä se tarkoittaa, sitä en tiedä.

Seuraavana aamuna töihin ajaessa myönnän, että lienee parasta todeta, että tämän kierron osalta yritys meni pieleen. Aikaistui tai myöhästyi, joka tapauksessa ei osunut kohdalleen. Epäonnistui.

Tottakai teoreettinen mahdollisuus raskauteen on olemassa, mutta minulla on selittämätön tunne siitä, että jokin ei mennyt oikein.

Kuukaudessa on olemassa muutama hassu päivä, kun jotain oikeasti tapahtuu.

Miksi en onnistu, vaikka kaiken muun ajan odotan juuri niitä hetkiä?

Onko tämä aina tällaista? Juuri kun ehdit tottua johonkin ja luottaa, että se toimii, se ei enää toimikaan. Se on todella kuluttavaa. Tämä on todella kuluttavaa.

Vaikka olen vihainen itselleni ja pettynyt, huomaan tuntevani myös omituista helpotusta.

Hillitsisikö tämä tulevien viikkojen toivoani hieman, saisiko olemaan tarkkailematta kehoani jatkuvasti?

Tuntuisiko vähemmän pahalta sitten, jos (ja kun) kuukautiset alkavat?

Kun päivän tauon jälkeen näen paperissa vielä kerran kirkasta limaa, päätän luovuttaa. 

En edes yritä tulkita sitä enää. 

 

Haluaisin vain mennä sänkyyn peiton alle ja nukahtaa useaksi viikoksi. Yli piinaviikkojen, ohi kuukautisten. Herättäkää minut sitten, kun seuraava ovulaatio alkaa lähestyä. 

Yritän olla parempi tässä silloin.

 

Lennonjohtotornissa

Jotain on edelleen meneillään.
Juuri kun olen ehtinyt jollain tapaa hyväksyä ajatuksen, että ovulaatio selkeine merkkeineen meni jo,
ja lasta todennäköisesti yritettiin liian myöhään.

Kirkasta limaa paperissa aamulla, taas. Eilen sitä oli hyvin vähän, ja tänään hiukan enemmän.
Määrä ei ole mitään verrattuna muutaman päivän takaiseen, mutta on se selkeästi huomattavissa.

Päässäni käynnistyy käsittämättömän sekava ajatusmyrsky, joka jatkuu koko työpäivän ajan.
Mielessäni pyörii kaikki lukemani siitä, että ovulaation jälkeen limaneritys loppuu äkillisesti.
Miksi sitä on vielä, jos ovulaatio meni jo?

Muistan myös lukeneeni, että ovulaatio ajoittuu usein viimeiselle kirkkaan liman havaintopäivälle.
Onko ovulaatio siis kuitenkin tänään, sovelluksen ennustamana ovulaatiopäivänä?
Ajatus, josta ehdin jo luopua useita päiviä sitten.

Kivut ovat jatkuneet vaimeina eilen ja tänään. En ole kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota, viimeksi tunsin niitä viikon ajan positiivisen ovulaatiotestin jälkeen. Isoimmat kivut tunsin muutama päivä sitten. Vai olivatko ne sittenkin (aikaista) "valmistavaa" kipua, ja tämä vaimeampi on nyt ovulaatiokipua?

Miksi luotin niin sokeasti omaan aavistukseen ja tunteeseen?
Miksi luovuin niin helposti ennusteen ajankohdasta ja aloin uskoa, että ovulaatio on aikaisessa?
Yritettiinkö lasta kuitenkin liian aikaisin?

Mutta jos ovulaatio oli muutama päivä sitten tulossa, miksei se näkynyt testeissä?
Vai testasinko liian aikaisin, mitä testissä olisi näkynyt eilen?

Tulen kotiin lamaantuneena,. Illalla kaikki vähäiset merkit ovat jo hävinneet.
Tulee vahva tunne, että nyt on jo myöhäistä. 

Tunnen itseni niin typeräksi. Tuntuu kuin minut olisi istutettu lennonjohtotorniin ohjaamaan lentokoneita alas. Enhän minä tiedä tästä mitään, miten tämä voi olla minun tehtäväni?
Olen katsonut muutamia Lentoturmatutkintoja, eihän se voi riittää?

Huomaamatta mennyttä

Tämä kierto on ollut kummallinen.

Kun ovulaation ennustettuun ajankohtaan on viisi päivää, tunnen illalla pientä valjua jomotusta, joka voisi enteillä ovulaatiokipua. Mielessäni käy aavistus, että ehkä ovulaatio on tulossa jo lähipäivinä. Viime kerralla se tuli päivää käyttämäni sovelluksen ennustusta aiemmin, voisiko se tällä kertaa tulla vielä aiemmin?

Seuraavana päivänä kaikki tutut merkit ovat jo selkeästi läsnä. Ne voimistuvat iltaan mennessä, mutta ovulaatiotesti on negatiivinen. Aiempina kertoina testi on näyttänyt usein jo tässä vaiheessa positiivista, mutta viimeistään huomenna.

Kivut ja muut oireet jatkuvat yön oli seuraavaan päivään, jolloin niiden seuraksi liittyy uutuutena jomotus alaselässä. Kun testi on aamupäivällä vieläkin negatiivinen, olen ymmälläni. Olen löytänyt ovulaation jokaisesta kierrosta niin kauan, kuin olen sitä testannut. Testaan vielä uudelleen illalla, vaikkei se taida olla järkevää. Sama tulos. Kivut jatkuvat.

Tiedän, että testin näyttämä LH-huippu voi näkyä vain vähän aikaa. Voihan olla, etten vain saanut huippua näkyviin tällä kertaa. Epäkäytännöllistä on kuitenkin se, että nainen voi tuntea ovulaatiokipuja ennen ovulaatiota, ovulaation aikana ja/tai ovulaation jälkeen. Olen yhdistänyt kipujen ajankohdan itselläni siihen, kun ovulaatio alkaa lähestyä, mutta yhtäkkiä en ole varma enää mistään.

Olen hukassa ja hapuileva ilman testitulosta.
Siitä tietäisin, että ovulaatio on todennäköisimmin tulossa 24-36 tunnin kuluessa.
Päätän luottaa omiin tuntemuksiini, ja toimin kaiken varalta sen mukaan kuin ovulaatio on jo menossa.

Silti tämä häiritsee minua. Ja kun ei ole muutakaan, ketä syyttää, syytän itseäni.
Käyn ikävänsävyistä keskustelua itseni kanssa. Miksi en tehnyt testiä jo ensimmäisenä iltana, kun aloin tuntea pientä kipua? Mutta yleensä olen odottanut selkeisiin merkkeihin asti.
Ja mistä olisin voinut tietää, että pitkä ja melko ennustettava kiertoni onkin nyt näin erilainen?

On raivostuttava ajatus, että tämän takia jokin meni mahdollisesti pieleen ja lasta yritettiin väärään aikaan, liian myöhään. Olen turhautunut. Tämänhän piti sujua jo rutiinilla, olla melko yksinkertaista.

Haluaisin hoitaa ne ainoat vähät asiat, joihin tässä pystyn itse vaikuttamaan, niin hyvin kuin mahdollista. Haluaisin selvittää, ajoittaa, tietää, olla kartalla. Tämä on ainut hetki kuukaudesta sekä raskautumiselle että sille, että voin saada olennaista tietoa kehoni toiminnasta tukeutumatta vain omiin arvioihini ja olettamuksiini, vaan muihinkin menetelmiin, kuten testeihin.

Seuraavana päivänä oireet jatkuvat edelleen, mutta limaneritys on vähäisempää ja hiipuu päivän mittaan. Testaan vielä kerran halpisliuskalla ja kun tulos on negatiivinen, alan viimein hyväksyä, että ovulaatio on jo menossa ohi, en tule saamaan sitä enteilevää "piikkiä" enää kiinni. 

Muistelen tekemieni jäälyhtyjen jäänteitä, jotka olivat yhtenä aamuna jäljellä, kun yö olikin ollut ennustettua lämpimämpi. Miten nopeasti jokin voi olla jo poissa. Mennyttä, ennen kuin sitä huomaakaan.