Nyt on kohdattava se tosiasia, että tämä toivosta tehdyn riman päällä tasapainoileminen – tai pikemminkin holtiton heiluminen – ei ole enää tervettä. Tämä ovulaation jälkeinen sekunnista toiseen jatkuva itsensä tarkkaileminen, epätoivoinen poikkeavien tuntemusten hakeminen.
Huomaan, että olen tullut lähes riippuvaiseksi näistä ajatuksista. Ja kuten missä tahansa riippuvuudessa, jossain vaiheessa tulee aika, kun toiminta tuntuu hyvältä aina vain lyhyemmän hetken.
Kun se muuttuu vähemmäksi miellyttäväksi ja enemmän pakonomaiseksi hyvän olon hakemiseksi.
Toivo on ihana tunne, etenkin jos sitä on kokenut viime vuosina vähän. Mutta olen uppoutunut liikaa siihen, mitä voisi olla, kuin siihen, mitä on. Ihan kuin mitä enemmän etsisin merkkejä raskaudesta, sitä todennäköisempää se olisi, vaikka eihän se mene niin.
On pakko ottaa muutama askel taaksepäin, vaikka väkisin.
Tästä lähtien mikään kivistys, nipistys, jomotus, turvotus, kuvotus, vihlaisu, muljaisu tai väsymys ei tarkoita raskautta, eikä mikään määrä vaaleaa, ruskeaa tai kirkkaanpunaista vuotoa.
Ei ainakaan tässä kierrossa.
Ainoastaan myöhästyneet kuukautiset voivat merkitä raskautta, eivätkä nekään aina tarkoita sitä.
En voi jatkossakaan estää kaikenlaisia ajatuksia tulemasta, ne ovat liian sisäänrakennettuina minussa.
Mutta voin joka kerta palauttaa itseni niistä takaisin. Enkä pelkästään voi, vaan minun täytyy.
Eikä enää lempeästi vaan tiukasti.
Perustelen itselleni tätä sillä, ettei tämä ole tehnyt minulle hyvää, päinvastoin.
Aika kuluu, ja samalla kulun minäkin.
Kaiverrun yhä ontommaksi, painun kasaan, kierryn mutkalle, kutistun pienemmäksi.
Käyn vähiin ja lopun.
On uskomattoman kuormittavaa rakentaa tuhansista pienistä palasista korkeaa heiveröistä tornia ja käydä samalla kerta toisensa jälkeen keskustelua päänsä sisällä, miten järkevää se on.
En jaksa sitä enää.
Ehkä pettymys ei ole niin musertava suuri, kun en ole luonut pääni sisällä sitä samaa tarinaa, jota en koskaan myönnä olevan olemassa, ennenkuin se valuu veren mukana ulos.
Minun on noustava riman päältä ja astuttava takaisin maan kamaralle.
Vaikka haluamani suunta on päinvastainen, tämän on nyt riitettävä.
Mulla oli alussa ihan samanlaista. Kyttäsin jokaista mahdollista merkkiä ja jaksoin toivoa että jos ne tällä kertaa kertoisikin raskaudesta eikä kuukautisista. Nyt olen lopettanut oireiden tulkitsemisen. Oli pakko kun tuntui että muuten hajoaa. Ensin toivoo ja uskottelee että jospa nyt. Enää en jaksa, lopputulos on aina sama eli kuukautiset. Ärsyttää kun hyvinvointivalmentajat ja muut tälläset kehoittaa että usko vain unelmiin niin saavutat ne ja jos tarpeeksi paljon jotain haluaa niin sen saa. Se ei vaan kyllä mene niin. Aika monessa asiassa kyllä, mutta tässä asiassa ei. On pakko lopettaa kaikista suurin unelmointi ja raskautumisen toive että pää kestääc jatkuvaa pettymystä.
VastaaPoistaMulla pettymys ei ole ihan niin suuri nyt kun olen lopettanut nämä tulkitsemiset, mutta pettymys silti. Tsemppiä <3
-S
Kirjautuneena kommentoiminen tuottaa tällä hetkellä vaikeuksia jostain syystä, siksi vastaus tätä kautta. Juuri samalla tavalla on itsekin joutunut muokkaamaan omaa ajattelutapaa. Ihan jo sekin yksinkertainen suhtautumistavan muutos, että tästä kierrosta lähtien ihme ei ole se, etten ole raskaana, vaan se, jos joskus olenkin raskaana. Perusoletuksen on siis oltava, etten ole raskaana, ei päinvastoin.
PoistaOn vain liian kivuliasta luoda tarpeettoman suuria odotuksia. Unelmiin uskominen on toki hieno asia, mutta välillä usko on suoraan sanoen kadoksissa, kun kaiken taustalla häilyy vain epävarmuus ja pelko siitä, onnistuuko tämä koskaan. Kuten yhdessä aiemmassa lukijan kommentissa todettiin, on hätääntymisen tunne jatkuvasti taustalla.
Voimia myös sinne ja hyvää ystävänpäivää!
Neiti Kuu