Huulille jäänyt lause

Kun valitan töissä useita päiviä jatkunutta selkäkipuani, työkaverini ottaa keskusteluun tiukan linjan:
Miksi jatkan kärvistelyä, kun vaivani on sentyylinen, johon varmasti auttaisi muutaman päivän tulehduskipulääkekuuri?

Sanat juuttuvat sisälleni, takertuvat kiinni nieluun, jossa hiljaisuus kasvattaa niitä. Voisinko sanoa, olisiko se niin paha? Työkaveri katsoo minua läpitunkevasti silmiin, odottaa vastausta.

En halua syödä särkylääkkeitä nyt, koska toivomme lasta.

Lause jää huulieni sisäpintaan, ei tule siitä etemmäs. Selitän jotain epämääräistä siitä, että välttelen särkylääkkeitä yleisesti ottaen. Perustelu on vähintään outo, koska työkaverini tietää minun syövän niitä toisinaan kuukautiskipuihin.

Viisi läheisintä ystävääni tietää, että yritämme lasta. Haluan, että se pysyy niin.

Silti tuntuu kuin tästä tietäviä ihmisiä olisi paljon enemmän. Heitä, joille omien arkikiireidensä lomassa, ehkä satunnaisesti pyykkejä levittäessä saattaa tulla mieleen, että jokohan niillä?

Ehkä siksi, koska omat odotukseni vastaavat arviolta tuhatpäistä ihmisjoukkoa, joka vain tuijottaa eteensä hiljaa ja odottaa.