Paljonko rakkautta on tarpeeksi?

Kun muutama kuukausi sitten lopulta aloimme yrittää lasta, kerroin siitä huojentuneena yhdelle ystävälleni. Olin ehtinyt jo tosissani pelätä, ettei Mies pystykään siihen, jolloin kaikki kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Aika ajoin mieleeni muistuu edelleen tämä keskustelu, erityisesti yksi osa siitä.

"Wau", totesi ystäväni spontaanisti. "Mies ihan oikeasti todella rakastaa sinua."
Sain kiinni siitä, mihin ystävä viittasi. Mies rakastaa minua niin paljon, että on jopa valmis luopumaan omista tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hän todella on valmis siihen, tähän kaikkeen.
Minun vuokseni, meidän takiamme.

Kuitenkin jo silloin jokin tuossa lauseessa kuulosti väärältä, vaikken osannut sitä yksilöidä.
Pyörittelin ja tunnustelin lausetta useita päiviä, kunnes ymmärsin, että olin ollut väärässä.

Olin pitkään, oikeastaan enemmän tai vähemmän joulukuusta 2017 lähtien ajatellut, ettei Mies rakasta minua tarpeeksi. 

Älkää ymmärtäkö väärin. Olin yrittänyt olla ajattelematta niin. Olin välttänyt sitä viimeiseen asti, estänyt kaikin voimin sitä ajatusta tunkeutumasta tajuntaani. Ja silti olin ajatellut niin, välillä tiedostaen ja välillä alitajuntaisesti. Välillä paremmin peiteltynä, välillä huonommin.

Kaikesta yrityksestä huolimatta tämä syytös oli välillä puristunut katkeriksi, kiristettyjen hampaiden välistä sihistyiksi sanoiksi. Se oli purskahtanut toivottoman itkun seassa ulos Miehen iholle, toiminut useita kertoja epätoivoisena yrityksenä saada jotain järkeä siihen, mikä oli itselle järjetöntä.

Sinä et vain rakasta minua tarpeeksi, siksi et halua olla kanssani perhe.
Jos todella rakastaisit, haluaisit sitä. Minä rakastan sinua enemmän, minä rakastan sinua oikeasti. 

Toisinaan jopa tunsin, että Mies oli pettänyt minut. Hänenhän piti rakastaa minua aina, jakaa elämänsä kanssani. Miksi hän ei halunnut täydentää rakkauttamme tavalla, jolla kaikki muutkin sen tekevät?

Ystäväni lauseessa oli väärin se, että hän ajatteli – samoin kuin minäkin silloin – että lapsen yrittäminen kanssani on Mieheltä todiste aidosta, oikeasta rakkaudesta. Kun niin lopulta tapahtui, olin kauan odottanut sitä tunnetta, että rakkautemme on vihdoin tasavertaista. Tämän kautta se olisi sitä.
Määrässä, laadussa ja arvossa.

Sitä tunnetta ei koskaan tullut. Silloin ymmärsin, että tätä kaikkea rakkautemme oli aina ollutkin.

Jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin alkusyksyyn, sanoisin silloiselle itselleni:
Tiedän, ettei tämä lohduta sinua nyt yhtään, mutta kyllä Mies sinua rakastaa, ihan todella, kävi tässä kuinka tahansa. Se on oikeaa rakkautta. Jo nyt, ei vasta lasta yrittäessä.
Ei se ole yhtään sen enempää oikein tai väärin, kuin omakaan rakkautesi on.

Rakastan Miestä yli kaiken.
Silti en ole varma, pystyisinkö elämään hänen kanssaan, jos hän ei pystyisi yrittämään lasta kanssani.

Jos joku väittäisi, ettei rakkauteni häntä kohtaan ole aitoa, tai etten vain rakasta häntä tarpeeksi, kun epäröin uhrata yhtä elämäni suurimmista toiveista sen hintana, raivostuisin. Ei kaiken sen uhraaminen, mikä on omaa itseä, voi olla tarpeeksi rakastamisen ainoa tunnusmerkki, yksinomaan sitä symboloiva teko.

Kyse ei ole rakkaudesta tai sen määrästä, vaan siitä, minkä kanssa pystyy paremmin elämään silloin, kun täytyy valita vaihtoehdoista, joista kumpaakaan ei halua.

Kun itsensä kanssa täällä on joka tapauksessa pakollista sekä elää että kuolla.
Kaikki muu on siihen verrattuna lopulta vapaaehtoista.