Toisinaan pelkään, että hän ei jaksa tätä enää ja on tullut toisiin ajatuksiin.
Silti hänen surunsa tarttuu enemmän, kuin pelko.
Muistoihini palaa tilanne viime syksyltä, kun viimeksi pelkäsin, ettei hän pysty tähän.
Olemme suihkussa ja mietimme, mitä voimme tehdä tilanteessa, jossa Mies ei tiedä, miten hän pystyy suojaamattomaan seksiin. Katson häntä ja näen avuttomuuden hänen silmissään.
Totean ääneen, että yksi vaihtoehto on se, että aloitan e-pillerit uudelleen.
Mies katsoo minua ja sanoo: "Niin, mutta et sinä halua sitä."
Olen hiljaa ja mietin, miten kukaan voi tällaisessa tilanteessa säilyttää kirkkaana mielessään toisen ihmisen ja hänen halunsa. Tilanteessa, jossa omaan kaikennielevään pelkoon tarjotaan yksinkertaista ratkaisua, johon olisi hyvin helppo tarttua ja sanoa nopeasti, että hyvä idea, tee sinä niin.
Minä haaveilen lapsesta yksin.
Etsin ovulaatiota yksin.
Toivon raskautta yksin.
Kuulostelen tuntemuksiani (tai välttelen tekemästä niin) yksin.
Pelkään kuukautisten alkua yksin.
Suren yksin.
Enkä ole ainut. Myös Mies on oman surunsa kanssa yksin. Ei ole ketään, joka sen jakaisi.
Me emme suunnittele yhdessä tulevaa, emme unelmoi tai spekuloi. Ainut lapseen liittyvä asia, mitä teemme yhdessä, on lapsen yrittäminen niinä aikoina, kun käsitykseni mukaan täytyy.
Millaista olisi, jos ajatus positiivisesta raskaustestistä olisi ainoastaan huumaavan onnellinen, ilman surua lapsen isän, oman puolison puolesta?
Millaista olisi, jos fyysinen kosketus ei joka kerta kytkeytyisi jollain tapaa tähän tilanteeseen, vaan olisi pelkkä kosketus vain?
Millaista olisi yrittää lasta miehen kanssa, joka haluaa lapsen kanssani?
Tämä on meidän valintamme, hänen valintansa, minun valintani.
Valitsemme mieluummin tämän, kuin elämän ilman toisiamme.
Mutta elämä voisi olla myös erilaista, se on selvää. Meille molemmille.
Jäin miettimään kysymystäsi siitä, millaista olisi yrittää lasta miehen kanssa, joka haluaa kanssasi lapsen.
VastaaPoistaKommentoin sinulle joskus aiemmin. Olen se, jonka ex ei halunnut lasta kanssani ja monet kokemuksesi liittyen siihen, että toinen haluaa lasta ja toinen ei, ovat minulle tuttuja. Sittemminhän eron jälkeen löysin uuden miehen ja jouduin kokemaan hänen kanssaan tahattoman lapsettomuuden - mutta koimme sen yhdessä. Muistan, miten syvää lapsettomuussurua kuitenkin sävytti lohtu siitä, että saan sentään yrittää ihmisen kanssa, joka haluaa kanssani samaa!
Mietin usein silloin entisessä suhteessani, miltä tuntuisi yrittää lasta miehen kanssa joka haluaa kanssani lapsen. Sittemmin sain tuon kokemuksen. Koin sen kyllä tärkeäksi ja korjaavaksi. Vaikka varmasti naisena olen kokenut lapsettomuuden syvemmin koko ajan kuin mieheni, on surumme silti ollut yhteinen ja jaettu.
Kirjoitin monta vuotta sitten blogia syvimmän lapsettomuuskriisini aikana. Kirjoitin siihen kerran myös tästä asiasta: http://japaivatyhauusia.blogspot.com/2014/05/saan-ainakin-yrittaa-ja-toivoa.html
En tiedä oikeastaan mitä sinulle haluan sanoa. Varmaan sen, että tilanteesi koskettaa minua syvästi! Koska osittain siinä on jotain sitä samaa, joka oli minun elämässäni silloin joskus - ja sitten lapsettomuuden kokemus myöhemmin nykyisen mieheni kanssa. En mitenkään vertaa omaa tarinaani sinänsä sinun tarinaasi - minä vain tiedän miltä se asia tuntuu, että toinen haluaa ja toinen ei. Miten se suistikaan minut johonkin syöksyyn, josta versoneet tapahtumat ovat lumipalloefektillä jollain tavalla jatkuneet koko aikuisuuteni läpi.
Kirjoitan vielä exästäni. Hän ei halunnut kanssani lasta ja lopultahan minäkään en halunnut hänen kanssaan lasta enkä mitään muutakaan, ja liittomme päättyi eroon monista syistä.
Minä sain lopulta kuitenkin ivf:n kautta lapsen ja exäni -tietyllä tavalla melko isoksi yllätyksekseni, vaikkei sen tietenkään olisi mikään yllätys olla kun asiaa jälkikäteen kunnolla ajatteli- tahollaan sai myös lapsen, lähes 50-vuotiaana lopulta tuli isäksi. Niin. Meidän kohdalla oli niin, että hän kyllä halusi lapsen, muttei minun kanssani. Vielä 10 v kaikkien tapahtumien jälkeen myöhemmin muistan miten uutinen exäni lapsesta sai minut hymähtämään; en ollut ihan varma purskahdanko itkuun vai nauruun. Sanoin vain itselleni, että kuulepa nainen, niin se oli aina, että kyllä hän lapsen halusi, muttei sinun kanssasi. Voin kertoa, että vuosienkin jälkeen se satuttaa. Mutta se on vain pakko hyväksyä. Näin meille kahdelle elämässä kävi. En missään nimessä kerro tätä siksi, että tulisin sanomaan, että sinullakin voisi olla näin! Toivon ettet käsitä tarinaani väärin. Meidän kohdalla se _vain_ oli näin. Ja tiedän, etten ole ainoa. Kerron tämän vain siksi, että on niin vähän tahoja, joissa voi näistä tunteista puhua.
Molemmille kävi hyvin, lopulta, mutta tie välissä on ollut hyvin vaikea.
Mukavaa kuulla sinusta uudelleen! Ymmärrän hyvin, ettet halua varsinaisesti verrata tarinoitamme keskenään tai "ennustaa" meille samanlaista loppua, kuin teillä exäsi kanssa oli. Linkkaamasi postaus puhutteli paljon, aion käydä lukemassa vielä muitakin tekstejäsi.
PoistaTuntuu vain niin hyvältä ylipäänsä kommunikoida jonkun kanssa, joka on joskus kokenut saman ja tietää, miltä tuntuu haluta lastan yksin parisuhteessa. Nämä kohtaamiset ovat äärimmäisen harvinaisia.
Kuin olisi majaillut yksin luolassa ja vihdoin näkisi ulkopuolella jonkun kaltaisensa. Niin eristyneeltä ja ulkopuoliselta tämä saa joskus tuntemaan, ymmärrät sen varmasti. Mainitsemasi syöksy, johon silloisessa parisuhteessasi jouduit, kuvaa hyvin sitä tilaa, mihin itsekin aikoinaan tämän asian kanssa tipahdin. Ja kuten todettua, kuivin jaloin tässä ei olla vieläkään, vaikka nyt lasta yritämmekin.
Sinulle tapahtui yksi sydäntäsärkevimmistä lopuista, mitä voisin kuvitella siitä, miten meillekin Miehen kanssa voisi lopulta käydä. Se, että tiemme erkanisivat ja vuosia myöhemmin saisin kuulla, että hän on sittenkin saanut lapsen jonkun toisen kanssa. Voin vain kuvitella, että sinulla se tekee edelleen kipeää ja on varmasti vaatinut töitä hyväksyä, että niin vain kävi.
Kaikkein pahinta tuossa skenaariossa olisi omalla kohdallani, että meillä ei ole mitään muita ongelmia, tämä ainoastaan. Mikään muu ei ole huonosti kuin tämä, mutta tämän takia erittäin moni asia on hyvin huonosti, miten ironista se onkaan.
Olen itsekin käynyt huonoimmissa hetkissä sen ajatuskuvion läpi, että ehkä Mies haluaisi lapsen kanssani, jos olisin joku toinen, jos olisin jotenkin erilainen. Tähän mennessä olen kuitenkin vakuuttunut sitä, hän ei vain ihan oikeasti haluaisi lasta, ei kenenkään kanssa. Ei ole halunnut aiemman kumppanin kanssa eikä minun kanssani. Mutta kuten sinunkin kohdallasi huomataan, koskaanhan ei voi tietää.
Lapsettomuuden suru on pohjatonta, mutta on helppo uskoa, että nykyisessä suhtessasi siihen toi edes vähän lohtua, että suru siitä oli yhteinen, samoin kuin halu saada lapsi.
Olen kiitollinen siitä, että tällä hetkellä minäkin saan yrittää ja toivoa lasta, vaikkakin hyvin eri tavalla kuin monet muut. Ja yrittää nimenomaan Miehen kanssa, sitähän olen halunnut jo kauan. Ja kuka tietää, ehkä saan vielä saan oman korjaavan kokemukseni joskus, jollain tavalla. Uskon ja toivon kovasti, että jollain tasolla se olisi mahdollisuutta saavuttaa tässäkin parisuhteessa.
Kuten tiedätkin, minä ja mieheni haluamme molemmat lasta. Kun annoimme vauvalle luvan tulla, n. 9kk sitten, minä olin se joka heti alusta alkaen pelkäsin pahinta ja surin jokaisia kuukautisia. Mieheni osasi olla silloin positiivisempi ja luottavaisempi että todennäköisesti minäkin raskaudun joskus. Koen että aluksi suru siitä etten raskaudu, oli pelkästään mulla. Teki kipeää kun tuntui ettei miehelle ollut yhtä kova paikka. Jos mies oli positiivinen, koin välillä ettei hän ottanut suruani tosissaan tai vähätteli sitä sanomalla jotain kliseisiä tsemppilauseita. Oikeastihan se on varsikin näin jälkikäteen ajateltuna hyvä että emme olleet rikki yhtä aikaa vaan mieheni kannatteli mua heikkoina hetkinä.
VastaaPoistaIhan aluksi mietiskeltiin ääneen kaikenlaista, jo ennen kuin vauva-asia oli edes ajankohtainen. Mistä nimistä tykkäämme, millaiset kasvatus-arvot on meille tärkeitä ja mitä emme itse vanhempina tekisi niin miten meidän vanhemmat on tehnyt.
Kun vauvaa oli jo aloittu yrittämään, ostettiin yksi ihana vaatekin yhdessä koska se oli väriltään ja tyyliltään meidän näköinen. Ajateltiin ääneen miten ihanaa olisi pukea just meidän mahdollinen vauva siihen. Ollaan puhuttu ihan koko ajan "jos" saadaan vauva, eikä "kun" saadaan.
Kuukausien edetessä väheni meidän yhteiset haaveet ja ajatukset. Ne teki liian kipeää.
Minä olin lähinnä se joka mietiskelin vauva - asioita ääneen ja paljon myös ajatuksissa. Mietin millaisia vaatteita pukisin jne. Mulla on niin selvänä kaikki asiat. Millaiset rattaat olisi hyvät ja käytännölliset mutta silti hienot (todettakoon että olen tosi tarkka siitä millaisia juttuja ostan), millaiset tutit ja tuttinauhat tilaisin ja mistä hankkisin itselle äitiysvaatteita.
Oli ihana haaveilla kaikesta vaikka samalla harmitti ettei niitä voi toteuttaa.
Nyt huomaan taas miten pohditaan yhdessä asioita. Mies alkoi yksi ilta puhumaan vauva - jutuista ja fiilisteltiin yhdessä mitä kaikkea olisi mukava ostaa ja tehdä vauvaan liittyen. Miestä harmitti kun taas oli alkanut kuukautiset.
Huomasin miehessä surua ja kipua lapsettomuudesta. Vaikka aiemmin olin välillä tuntenut kipeänä asiana sen että suren toisinaan yksin, tuntuikin tosi pahalta huomata miehen suru. Oman surun ja pelon lisäksi tunsin surua ja pelkoa miehen vuoksi. Vaikka olin "toivonut" että raskaudetttomuus olisi miehelle yhtä iso juttu kuin minulle, tuli yllätyksenä miten kipeältä se tuntui kun se tuli esille. Samalla tunsin kiitollisuutta siitä että tämä suru ei ole vain minun suru vaan meidän suru.
Toisinaan mietin että olisi ihana haaveilla huolettomasti kaikesta pelkäämättä pahinta.
Nyt ei uskalla tietoisesti haaveilla kovin paljoa kun varmuutta ei ole mistään. Eihän sitä kellään muullakaan ole, mutta olen silti huomannut miten jotkut pystyy haaveilla ilman hirveää pelkoa siitä jos ei raskaudukaan.
Olen silti niin kiitollinen siitä, ettei mun tarvi käydä tätä matkaa yksin. Olen pahoillani sun puolesta, että olet yksin tämän asian kanssa teidän suhteessa. Toivon sydämestäni ettei kommenttini loukannut, sillä se ei ollut missään nimessä tarkoitukseni.<3
-S
Ps. Mietin aina kirjoittaessani lapsettomuudesta, että oikeastihan minä ja mieheni emme ole virallisesti lapsettomia koska emme ole yrittäneet vielä vuotta. Se on silti jotenkin järkevin sana kuvaamaan tilannettamme. Pakko laittaa tämä sen varalta ettei joku takerru kommentissani väärään termiin mitä käytän :D
Et loukannut minua ja tiedän hyvin, ettei se ollut tarkoituksesi! :)
PoistaOn mielestäni ihanaa kuulla, että juttelette yhdessä miehesi kanssa lapsesta ja mietitte, miten haluaisitte tulevaisuudessa toimia sekä ihan käytännön tavarahankinnoissa että myös isommissa asioissa, kuten kasvatuksessa.
Voin hyvin kuvitella, että puolison surun näkeminen lapsettomuudessa sattuu paljon, vaikkei siitä minulla olekaan omakohtaista kokemusta. Suruun voi myös yhdistyä huolta toisen jaksamisesta ja joissain tapauksessa käsittääkseni jopa syyllisyyden tunteita siitä, ettei oma keho toimi toivotusti vaan tuottaa pettymyksen toisensa jälkeen, itsen lisäksi myös puolisolle.
Itse suren kyllä Miehen puolesta, mutta ihan eri syystä kuin siitä, ettei meillä ole tärpännyt.
Toki kuten aiemmankin kommentoijan viestistä tulee hyvin ilmi, eihän yhteinen kokemus lapsettomuudesta poista tai edes vähennä lapsettomuuden surua. Sekä teillä että meillä "perustilanne" on kuitenkin sama eri lähtökohdista huolimatta, eli lasta yritetään, mutta toistaiseksi tuloksetta.
Valehtelisin silti, jos väittäisin, etteikö ylläkuvailemasi ajatusten vaihto parisuhteessa, yhteisen elämän suunnittelu ja yhdessä lapsen toivominen olisi juuri sitä, mitä itse olisin halunnut tältä ajalta, kun lasta yritetään.
Välillä tämä yksinäisyys tekee niin kipeää, että suoraan sanottuna tuntuu, että jos jäisin kovin paljoa miettimään sitä, millaista se on, en tiedä pääsisinkö ylös sängystä aamuisin.