Kerron ystävälleni, että tunnen itseni yksinäiseksi.
Olemme Miehen kanssa niin täydellisen eri vaiheissa tämän asian hyväksymisessä ja käsittelyssä, ettei yhtymäkohtaa juuri ole. Ajatus siitä, että toinen meistä tuntee kuukautisten alkaessa musertavaa surua ja toinen todennäköisesti pelkkää helpotusta, on hämmentävä.
"Ehkä sinulla on jo osaksi äidin identiteetti ja tunnet, että olet äiti, mutta vain lapsi puuttuu", ystävä pohtii. En korjaa häntä, mutta jään miettimään hänen sanojaan.
Minä en ole äiti. En mikään äiti.
En identiteetiltäni äiti, en leikkiäiti, en oikea äiti, en edes tuleva äiti, koska kuka sen voi minulle luvata?
Sana äiti on minulta pois rajattu. En vain yksinkertaisesti ole se.
Haluaisin kovasti olla, mutta en ole. Tuntuisi hyvältä sanoa, että en ole vielä, mutta tosiasissa voi yhtä hyvin olla, että en koskaan.
Voisinhan kokea olevani ihmisen sijaan lajiltani vaikka dinosaurus, mutta väistämätön fakta on, etten ole. Pelkkä halu ei riitä siihen, ainakaan omalla kohdallani.
Toisaalta olen lukenut tahattomasti lapsettomista naisista, joille on muodostunut valmiiksi vahva äidin identiteetti, vaikkei lasta ole. Voimakas tunne siitä, että on jo äiti, jolla ei vain ole vielä lasta.
Uskon, että ajatuksena se voi tuoda varmuutta, lohtua, ehkä taistelutahtoakin.
Pitäisikö minunkin tuntea olevani sisimmässäni jo äiti, olisiko sellainen ajatus hyväksi minulle?
Mutta miten voisin tuntea niin, tässä vaiheessa?
Olen aina ajatellut, että äidiksi kasvetaan lapsen mukana, pikkuhiljaa, askel askeleelta.
En pysty kasvamaan äidiksi yksin.
Olen viime kuukausina huomannut, että pystyn tekemään monia asioita yksinkin, mutta siihen minäkään en pysty.
Minä olen ollut pienestä pitäen ns. äidillinen ja "äitihahmo".
VastaaPoistaOlen ollut se joka huolehtii ja hoivaa ja tiennyt aina haluavani äidiksi.
En silti koe yhtään että olisin äiti jolla ei vielä ole lasta. Ajattelen että sitten on äiti, kun on joku konkreettinen kelle sitä voi olla.
Olen ihan samaa mieltä että äidiksi kasvetaan. Itse kokisin olevani sitten tuleva äiti kun olen raskaana, ja äiti kun lapsi on minulla. Tai ainakin nyt ajattelen näin.
Vaikka minä olen hoitanut koko ikäni montaa pikkusisarustani ja mulla on ammattini puolesta niistä paljon kokemusta, en silti koe olevani yhtään enempää äiti kuin sellainen, jolla ei olisi yhtään kokemusta.
Ajatus siitä että olisin äiti, jolla ei vielä ole lasta, tekee minulle jotenkin kipeää. En tiedä miksi.
Toisaalta olen aika mustavalkoinen ihminen, joko olen äiti tai en ole. Nyt en ole, koska ei ole lasta.
Ajatus tietenkin satuttaa koska niin paljon toivoisin että olisin nyt se tuleva äiti ja jonkun ajan päästä äiti.
-S
Samalla lailla myös itse huomaan suhtautuvani tähän aika mustavalkoisesti. Minun on hankalaa kokea olevani äiti, kun ei ole lasta missään näköpiirissä. Tuntuu hyvältä tietää, etten ole ainut ajatuksineni, vaikkei oma tunne äidiksi haluamisesta ole ollut niin voimakasta lapsuudesta/nuoruudesta saakka, kuin vaikkapa sinulla.
PoistaHuomaan, että osittain yleinen epävarmuus tulevasta jarruttaa ajatuksiani, kun kukaan ei pysty lupaamaan, että lapsen tulen koskaan saamaankaan. Ehkä osittain myös tuntuu yksinkertaisesti kipeältä rakentaa etukäteen äidin identiteettiä. Entä jos se viedäänkin pois, todetaan, että eipä siitä tullutkaan mitään? On lähtökohtaiasesti helpompaa, ettei sitä vain ole.
On myös hyvä näkökulma, että ajatus siitä, että on äiti, jolla ei vain ole vielä lasta, voi tuntua toisaalta myös kipeältä ja surulliselta, ei ainoastaan lohdulliselta tai voimauttavalta.