Kehomuistoja

Yhtäkkiä kehomuistot valtaavat minut päivittäin.
Tunnen pitkästä aikaa erilaisia menneisyydestä tuttuja tuntemuksia.

Kivistyksiä, kolotuksia.
Nipistyksiä, kramppeja.

Ne saavat minut uppoamaan omiin maailmoihini.
Niin monta vuotta tunnustelin niitä lähes päätyönäni.

Tunnen ovulaation lähestyvän.
Vuosiksi olin unohtanut kaikki sen merkit.

Olen äärimmäisen hämmentynyt.
En tiedä, mitä minun pitäisi sillä tiedolla tehdä.

Syvälle hermostooni kaiverrettu mekanismi herää:
Nyt pitäisi yrittää! Ei kai tätä mahdollisuutta haluta heittää hukkaan?

Verenpaine ampaisee välittömästi taivaisiin.
Joudun muistuttamaan itseäni, ettei tilanne oli sama, kuin silloin.

Jos päätämme toivoa toista lasta, pakkasen alkiot kai kannattaisi käyttää ensin.
Ihan jo mielenterveydellisistä syistä.

Kun päivät vilahtavat ohi ilman energiaa seksiin, olen salaa helpottunut.
Minun ei tarvitse edes elätellä toiveita, että olisin raskaana.

Tuntuisi pelottavalta palata takaisin toivomisen kehään.
Tietämättä, pääseekö sieltä enää koskaan pois.

Viimeksi hoitojen ja raskauden ajan olin hukassa identiteettini kanssa.
Olin joku, jonka tilanteelle ei ollut nimitystä.

Olin kuin itsellinen äiti, mutta en kuitenkaan, sillä olin parisuhteessa.

Olin kuin yksinhuoltajaksi jäänyt, mutta en kuitenkaan, sillä olin parisuhteessa.

Olin kuin tavallinen, puolisonsa kanssa lasta toivonut nainen, mutta en kuitenkaan, sillä kukaan ei odottanut tai iloinnut kanssani.

Muuttuisiko se, jos lähtisimme hoitorumbaan uudestaan? Ja jos, niin miten?
Voisinko olla uudestaan sellainen, jolle ei ole nimeä?

Nukkuessa alitajuntani tulkitsee ovulaatiokivut omalla tavallaan.
Se palaa aikaan, jolloin viimeksi olen tuntenut vihlaisuja munasarjoissa.

Näen unta, jossa olen raskaana.

Olen vavisuttavan onnellinen.
Niin onnellinen, että voisin läkähtyä, sulaa lammikoksi siihen paikkaan.

Minussa ei ole epäilyksen häivääkään.
En malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikille.

Aamulla uni päättyy, mutta tuntemukset jatkuvat.
Joudun muistuttamaan itseäni, mistä ne oikeasti johtuvat.

Kun kuukautiset alkavat, on omituista huomata suhtautuvansa niihin neutraalisti.
Niin pitkään ne olivat hiekkaa heitettynä jokaisen epäonnistuneen hauta-arkun päälle.

Miksi kutsuttiinkaan kuukautisten alkamispäivää?

Jo viiden sekunnin kuluttua muistan.
Kp 1. Kiertopäivä numero yksi.

Kaivan siteitä kaapeista. En ole käyttänyt niitä vuosiin.
Minipillerit ovat pitäneet vuodot poissa kokonaan.

Muistan, kuinka yrittämisaikana välttelin syömästä kipulääkkeitä kuukautiskipuihin.
Halusin kehoni kärsivän siitä, mihin se ei pysty. 

Millaista olisi seisoa taas sen polun alussa?

Miten erilainen siitä tulisi tällä kertaa?

Pihalla

Näen unta, jossa minulla on poikavauva.

Se ei näytä vastasyntyneeltä, vaan itse asiassa paljon isommalta jo.
Siitä huolimatta en osaa hoitaa sitä.

Haluaisin imettää, mutta kotimme on täynnä hälinää, joka täyttää kaiken tilan lattiasta kattoon.
Jokaisen neliömetrin. Kuin en edes itse mahtuisi kunnolla seinien sisäpuolelle.

Siellä häärää jatkuvasti muita ihmisiä.
Sukulaisia, tuttavia.

He vievät vauvan minulta, ja lämmittävät sille tuttipullossa maitoa.
He käskevät minua lepäämään ja syömään, ei minun tarvitse vauvasta huolehtia.

Höpsis höpsis, nyt annat muiden auttaa, he sanovat ja huitaisevat kädellään terävästi ilmaan.

Mutta en ole edes saanut pitää lasta vielä.

Sitten tulee hetki, kun ketään muita ei ole kotona.
Meidät on vihdoin jätetty kaksin, ainakin hetkeksi.

Seison olohuoneessa ja roikotan vauvaa kömpelösti sylissäni.
On kammottavan hiljaista, olen kammottavan yksin.

En tiedä, miten imetetään.
En tiedä, missä tuttipullot ja korvike ovat.

Vauva alkaa ynistä tyytymättömänä.
Se täytyisi laskea johonkin.

Sohvalle en uskalla, sehän voisi kierähtää ja pudota.

Etsin katseellani jotain pehmeää alustaa, sänkyä, tyynyä.
Meillä ei ole mitään, mihin vauvan voisi laittaa.

Miten se on mahdollista?
Miten olemme valmistautuneet tähän näin huonosti?

Ja ennen kaikkea, miten olen sallinut sen?

Lasken vauvan lattialle, hätäisesti taitellun huovan päälle.
En keksi muutakaan.

Kumminko päin sitä ei saa nukuttaa, selällään vai vatsallaan?
En pysty muistamaan.

Jommassakummassa oli suurentunut kätkytkuoleman riski.
Minun pitäisi tietää. Olen ymmälläni, etten tiedäkään.

Päätän pyhästi, että oli mitä oli, Miehelle pitäisi ainakin pystyä esittämään, että tiedän mitä teen ja homma on hallussa.

Minähän halusin tätä enemmän kuin mitään.

Hän ei saa tietää, miten pihalla olen.

Liian pitkä uneksi

Unta.

Tämän on oltava unta.

Hetkessä käsitän sen: Tämä on edelleen sitä samaa unta, mitä näin aiemmin!
Olen nukahtanut sohvalle uudestaan, ja jo kerran nähty uni toistuu taas.

Sen on pakko olla niin.

Siirryn vessan kirkkaasta valosta hämärään keittiöön.

Katson mikron kelloa. Se näyttää 6.24.

Seison pelkät alushousut jalassa Ikean matolla, testi toisessa kädessä.
Toisella kädellä läpsäytän kevyesti poskeani.

Kerran, toisen.
Kolmannen.

Läpsäykset kaikuvat hiljaisessa asunnossa.

Herää, hoen itselleni. Herää.

HERÄÄ.

Mitään ei tapahdu.
En herää.

Mies nukkuu edelleen makuuhuoneessa.
Menen sohvalle, asetan testin eteeni sohvapöydälle.

Sitten vain istun siinä. Ehkä viisitoista minuuttia, ehkä puoli tuntia.
Noin minuutin välein otan testin käteen, ja katson sitä. Tarkistan, mitä se näyttää.

Joka kerta olen täysin vakuuttunut, että jokin on muuttunut, että toinen viivoista on hävinnyt.
Että olen nähnyt harhoja. Kuvitellut, ja nyt havahtunut kesken kaiken takaisin realiteetteihin.

Kaksi viivaa pysyy itsepintaisesti testissä.
Niissä ei ole kertakaikkiaan mitään tulkinnan varaa.

Vai onko sittenkin?

Muistan raskaustestin ohjeet.
Niissä luki, ettei viivan paksuudella ole väliä.

Ei paksuudella, mutta entä sijainnilla?

Ohjeet!
Missä ne ovat?

Entä jos viivani on jotenkin väärin päin?
Väärässä paikassa?

Seuraavaksi vakuutun siitä, että olen jotenkin itselleni tyypillisesti onnistunut sähläämään testin tulkinnan. Että tämä ei olekaan positiivinen tulos, vaan negatiivinen, tai vähintään epäonnistunut.

Etsin ohjeet käsiini, luen ne uudestaan. Niissä on monenlaisia esimerkkejä siitä, miten hailakka tai tumma, oikeastaan ihan minkälainen tahansa plussamuodostuma on positiivinen.

"Ei ole väliä, onko toinen plusmerkin muodostavista viivoista vaaleampi tai tummempi kuin toinen, vaan tuloksesi on raskaana."

Tämä testi taitaa olla positiivinen.
Ja minä taidan olla hereillä.

Tämä taitaa olla totta.

Laitan whatsapp-viestit kolmelle lähimmälle ystävälle.
Sen jälkeen jatkan testin tuijottamista. Pelkään, että se häviää, on pian poissa.

Tiedän, että kohta koittaa se hetki, mitä olen viimeiseen asti välttänyt kuvittelemasta etukäteen.

Pitää kertoa Miehelle.

"Tää testi on varmaan positiivinen", sanon, kun makuuhuoneen ovi avautuu.

"Mmm-m", Mies sanoo vetäessään boksereita jalkaansa.

Kuin tämä olisi maailman oletettavin, ei-yllättävin asia.

Hän alkaa valmistella aamupalaa, niin kuin jokainen aamu tähänkin asti.

Ei onnenkyyneleitä, halauksia, suudelmia.
Ei ilonkiljahduksia, sopertavaa syleilyä, kosketusta.

Ei tietenkään, sillä eihän tämä mene niin, se on jo tiedossakin.

Hän käyttäytyy kuin tämä olisi ollut hyvinkin ennustettavaa, jopa todennäköistä.
Vaikka tämä on maailman epätodennäköisin asia.

Mutta hänen äänestään ei kuulu vihaa. Se ei värise katkeruudesta, ei mykisty puhumattomaksi.
Itse asiassa pian hän jo vitsailee, että toivottavasti kykenen ajamaan autoa tässä mielentilassa.

Muistelemme yhdessä, mitä lääkäri sanoi ensikäynnillä lääkityksistä, jos raskaustesti on positiivinen.
Anteeksi, siis kun. Hänhän käytti sanaa KUN.

Muistan, että metformiinista puhuttaessa lääkäri sanoi, että ne lopetetaan siinä tapauksessa välittömästi. Mies muistaa, että Teroluteista oli maininta, että myös ne voisi vain lopettaa.

 
Muistelemme molemmat, että lääkäri mainitsi kilpirauhaslääkityksen nostamisesta, kenties tuplaamisesta? Sanon soittavani poliklinikalle ja tarkistavani asian.

Työpäivä menee pirteän terhakkaassa sumussa.

On erittäin vaikeaa käsittää, mitä on tapahtunut.
Kuin eläisin jonkun toisen elämää.

 

Odotan hetkeä, kun joku taiteellisen näköinen henkilö ilmestyy luokseni videokameran kanssa ja sanoo:
"Purkissa! Ihan hyvä, jatketaan tästä taas huomenna."

Töissä raskaustesti käy mielessä noin pari kertaa tunnin sisällä.
Iltapäivällä menee kevyesti yli tuntikin, etten edes muista koko asiaa.

Luulen sen johtuvan siitä, etten ole millään tavalla sisäistänyt kyseisen asian koskettavan minua.

Tunnen itseni huijariksi. Eihän minulla ole mitään oireitakaan.
Mitä se tarkoittaa, mitä ei tarkoita?

Iltapäivällä saan erikoisen lämpökohtauksen.
Toimistolla on aina viileä, ja olen pukenut hihattoman topin päälle hupparin.

Yhtäkkiä on niin kuuma, että meinaan tukehtua.
On pakko heittää huppari pois, ja olla pelkässä topissa, mitä en normaalisti koskaan tee.

Illalla ennen nukahtamista huomaan toivovani, ettei tämä päivä koskaan loppuisi.

Tämä päivä on ollut liian pitkä uneksi.
Liian täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka muistan edelleen.

Työpaikan lounas, jossa vasta linjaston lopussa käy ilmi, että pizzanpäällisessä on homejuustomurua.
Tässä vaiheessa pizzapala on jo lautasellani. Toista ruokaa ei ole.

En tiedä, miten toimia.
Olen tiennyt olevani raskaana vajaat viisi tuntia.

Miten tässä vaiheessa voi enää perua herättämättä erityistä huomiota?

Kaikki tietävät, että pidän homejuustosta pizzassa.
Otan tarjottimen, menen muiden mukana pöytään ja syön. Jälkiruoaksi on mustikkakiisseliä.

Iltapäivän kahvitauko. Työkaveri kysyy, miten minulla menee.
Mitä kesäsuunnitelmia meillä on Miehen kanssa?

Hoitaja, joka kertoo puhelimessa, että voin tuplata tyroksiinilääkityksen huomisesta eteenpäin.
Hän on miellyttävä, mutta ei onnittele. En tiedä, miksi ei. Onko liian aikaista?

Hän kertoo, että olen raskausviikolla 4+2. Se on helppo laskea, kun tarkka alkion ikä ja siirtopäivä tiedetään valmiiksi. Toissapäivänä oli vaihtunut raskausviikko, se vaihtuu aina samana viikonpäivänä.

"Öö, joo, okei..?" minä sanon. Menet nyt vain päivä kerrallaan, hän sanoo.

Sydämenkuvat viesteissä, joita saan ystäviltä.

Lastenvaatteet, joiden ohi kuljen kaupassa vielä tavallistakin nopeammin.

Eivät ne kaikki millään mahtuisi uneen.

Eiväthän?

Pahaenteisyyden huipentuma

Viimein koittaa testipäivän aamu.
Kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta teen testin yksin vessassa.

Mies jää keittiöön puuhaamaan.
Jännittää niin, että tärisen kauttaaltaan.

Otan valmiin testin käteeni.
Se on positiivinen.

Ei hailakan positiivinen, vaan räikeän, kirkkaan positiivinen.
En voi uskoa tätä. Olen niin onnellinen, että voisin haljeta.

Ajattelen: Kiitos elämä, jo pelkästään tämä riittää minulle.
Tämän tunteen halusin kokea, ja tänään sen sain.

Nyt voit tehdä minulla mitä haluat.
Mutta kiitos, kun sain tämän.

Olohuoneessa kerron Miehelle.
Hän ei sano juuri mitään, nyökkää.

Tunnelma on silti hyvä, lähestulkoon normaali. Omituisen seesteinen, neutraali.
Hän ei romahda, ei menetä toimintakykyään, vaan jatkaa aamupuuhiaan.

Ei myöskään juokse innoissaan suutelemaan minua, mutta sitä nyt en odottanutkaan.

Hän levittää keskittyneesti voita leivälle. Ei näytä tunteitaan ulospäin.
Katson häntä sivusilmällä, kun hän ei huomaa.

Onko hän vähän helpottunut?

Enhän ole ainut, jonka piinallisen pitkä odotus on päättynyt.
Minulla onneen, hänellä johonkin muuhun.

Minulla on kiire lähteä töihin. Vedän kenkiä jalkaan, samalla juttelemme siitä, että huomenna on tulossa kavereita kylään. Suunnitelmaa ei ole syytä muuttaa. Mutta eihän heille mitään voi kertoa, tietenkään.

Sitten herään.

Ensimmäinen ajatukseni on:

Voi vittu.

VOI VITUN PERSEEN VITTU.

Olipa tällä unella kerrassaan loistava ajoitus. Olin kuvitellut etukäteen kaikki mahdolliset tavat, joilla tämä päivä voi mennä pieleen. Mutta en tätä. Tällaista paskaa edes minä en osannut aavistaa.

Voisiko olla pahaenteisempää ajankohtaa tehdä raskaustesti, kuin hattaraisen, onnellisesti päättyneen haaveunen jälkeen?

Olen raivoissani.

Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen, että puolustukseni pitää. Mantrani mukaisesti olen yrittänyt olla ajattelematta mitään muuta, kuin epäonnistumista.

Mutta alitajunnalle en valitettavasti voinut mitään.

En ottanut huomioon, että silläkin on taito jinxata asioita.

Olen pysynyt ruodussa nämä viime viikot, tehnyt kaikkeni. Yrittänyt järjestää niin, etten pettyisi, että olisin valmistautunut. Olen päänsisäisesti kalenteroinut itkemisenkin, ettei vaan pääsisi unohtumaan, että sitä on luvassa.

Jos niin sattuisi edes vähän vähemmän.

Mutta silti, tässä sitä nyt ollaan. Taas kerran.

Mitä tuollaisen unen jälkeen voi muuta tehdä, kuin pettyä katkerasti?
Mitä muuta tässä enää voi tapahtua, kuin sattua niin helvetisti?

Vaikka olen yrittänyt kaikkeni, aivan kaikkeni estää itseäni nousemasta ylös korkeuksiin, miksi minun pitää nyt kuitenkin romahtaa sieltä alas?

Ottaa huolella päähän. Olen niin väsynyt turhautumaan itseeni, nykyisyyteen, menneeseen, tulevaan.
Siihen, ettei mikään mene minkään logiikan tai edes inhimillisyyden sääntöjen mukaan.

Skitsofreenistä, miten verenpaineeni on katossa, ja samaan aikaan olo tuntuu vielä unen jäljiltä kevyeltä, lähes huolettomalta. En ole saanut sitä tunnetta vielä kokonaan ravistettua itsestäni pois.

Samaan aikaan näennäisen, pian huoneilmaan haihtuvan keveyden alla keho on lyijynraskas.

En halua tehdä tätä.
En halua lähteä tämän jälkeen tekemään pitkää työpäivää, jolloin pitää pysyä kasassa.

Edes Terolutit eivät jostain syystä toimi samalla tavalla, kuin ennen. Aiemmin vasen nänni kipeytyi niistä useaksi päiväksi. Nyt se hädin tuskin tuntui laimeasti yhtenä iltana, eikä enää palannut.

Ei edes sen vertaa, että voisi yhden pienen hetken kuvitella tuntevansa raskausoireen.

Olen herännyt ensimmäisen kerran jo aamuyöstä, neljän aikaan.

Muistanut, etten voi käydä vessassa, koska raskaustesti on tehtävä aamusta ja ilmoitettava se poliklinikalle. Sen jälkeen olen siirtynyt sohvalle nukkumaan, etten herättäisi Miestä. Ja ilmeisesti nukahtanut jossain vaiheessa uudestaan.

Nähnyt tämän kirotun unen, joka pilaa kaiken tehdyn työn, sekoittaa huolellisesti kasatut ajatukset.

Kello on yli kuusi. Kohottaudun istumaan.
Sama kai se on jo tehdä.

En kuitenkaan saa enää unta uudestaan.
Kohta pitää muutenkin päästä vessaan.

Itkettää jo vähän valmiiksi.
Tuntuu kohtuuttomalta, kuin julmalta pilalta.

Nousen ylös. Otan kaapista pienen pahvisen Party time!-mukin, niitä jää jäljelle kaksi.
Otan testin pakkauksesta, menen vessaan. Testiä täytyy pitää virtsassa vain viisi sekuntia.

Ihan kuin sillä olisi jotain väliä.

Jätän testin lavuaarin päälle. En halua katsoa sitä, en halua nähdä tuloksen muodostuvan.
Siispä peitän testin kahdella vessapaperin palalla.

Haluan vielä pari minuuttia lisäaikaa.

Istun vessanpöntöllä.
Yritän tyhjentää mielen, valmistautua.

Se onnistuu yllättävän hyvin.
Ajatukset hidastuvat, turtuvat.

Lamaantuvat odottamaan.
Minuutteja kuluu enemmän kuin kaksi.

Vedän vessapaperit testin päältä, ja katson.

Katson enkä käsitä enää.

Katson näkemättä mitään, ja samalla nähden kaiken, aivan liikaa.

Katson merkkiä +.

 

Harha

Unessa huomaan vessassa käydessäni, kuinka pyyhkiessä paperiin tulvahtaa paksua, aivan erilaista valkovuotoa. Sitä vuotaa solkenaan alushousuihin ja reisille, tippuu hallitsemattomasti vessan lattialle.

Minun on pakko olla raskaana, ajattelen heti. Aivan varmasti olen raskaana, tämä ei voi tarkoittaa mitään muuta!

Ja toden totta, seuraavassa hetkessä minulla on yhtäkkiä tyttövauva.
Olen onnella täyttyneen sijaan äärimmäisen hämilläni.

En tunnista vauvaa omakseni. Heijaan häntä sylissäni kasvava pakokauhu kurkussa ja ihmettelen, mistä hän oikein ilmestyi, sillä eihän hän minusta ole voinut tulla. Tummatukkainen, luiseva ruipelo tarttuu ahnaasti rintaani ja imee pienellä suullaan. Samalla minä ihmettelen, tuleeko minulta maitoa ja jos, niin miksi?

Tämän on oltava jonkun toisen lapsi, hoen jatkuvasti mielessäni. Katson vauvaa ja mietin, voisiko hän olla kummilapseni sisarus, jollaista en tiennyt syntyneenkään?

Toisaalta, ei hän ainakaan näytä lainkaan kummilapseni sisarelta. Ainut yhteinen nimittäjä heille on tumma tukka. Muuten he ovat täysin erinäköisiä, eri puusta veistettyjä.

Miten rinnoistani voisi tulla maitoa, jos tämä olisi jonkun toisen lapsi?

Ympärilläni hyörii ihmisiä. En ole ihan varma, keitä he ovat, tai mitä he tekevät luonani, mutta odotan herkeämättä, että joku ottaisi tämän ilmiselvän asian esille. Kukaan ei sano mitään. He käyttäytyvät kuin kaikki olisi täysin luonnollista, eikä missään olisi mitään epäselvää.

Alan pelätä, ettei asia koskaan selviä. Tai mikä pahempaa, jokin muuttuu peruuttamattomasti juuri silloin, kun olen ehtinyt hyväksyä tämän tarinan.

Lopulta olen saanut vakuutettua itseni siitä, että olen keksinyt kaiken päästäni.

Lasken vauvan sänkyyn ja katsoessani häntä yksinkertaisesti päätän, ymmärrän kuvitelleeni kaiken. Runsaan valkovuodon, maitoa vuotavat rinnat, jopa itse vauvan, joka makaa siinä silmieni edessä, edelleen kehdossaan vatsa maitoa pullollaan.

Mutta hän ei ole totta. Koska hän ei voi olla.

Vaihtoehto, jossa olen yksinkertaisesti täysin seonnut ja harhainen, on ihan yhtä todennäköinen, kuin se, että olen oikeasti saanut lapsen, joka on osa minua, minun.

Ellei jopa todennäköisempi.

Vertaistukea

Unessa olemme Miehen kanssa jonkinlaisessa IVF-hoitojen vertaistukiryhmässä. On heti ilmiselvää, että olemme siellä, koska meidän on pakko. Emme pääse hoitoihin, ellemme käy ryhmässä edes yhden kerran, yhdessä.

Istumme loistoputkivalojen alla rakennuksessa, joka muistuttaa erehdyttävästi koulua, ja jonka käytävä vaikuttaa tavanomaisen harmaalta koulun käytävältä. Molemmin puolin seiniä kulkevat pitkät, pelkistetyt penkkirivistöt, joilla istuu enimmäkseen naisia. Heitä on kolmisenkymmentä, enemmänkin.

Oikeastaan kun tarkemmin katson, en näe paikalla muita miehiä, kuin omani.

Istumme Miehen kanssa vierekkäin. Hänen toinen kätensä on sylissäni, sormet sormieni lomassa. Hyvä, ehkä edes näytämme normaalilta, sellaiselta ihan vain tavalliselta, hedelmöityshoitoja läpikäyvältä pariskunnalta.

Kaikilla on ulkovaatteet päällä, myös meillä.

Meidät toivotetaan tervetulleeksi ryhmään. Iäkkäämpi rouva kauhtuneessa lääkärintakissa alkaa puhua jotain yleistä IVF-hoidoista hiljaisella äänellä, jota hädin tuskin kuuluu käytävän kaikuvuudesta huolimatta. Hän on vertaisryhmän vetäjä.

Mies istuu rauhallisena vieressäni. Aistin silti, että hän on kiusaantunut. Hän on ollut niin pitkään irrallaan koko tästä prosessista, että yhtäkkinen tahattomalla lapsettomuudella ympäröidyksi tuleminen tuntuu varmasti hankalalta. Asia läsähtää kerralla vasten kasvoja. Sitä ei voi enää ohittaa.

Me olemme täällä. Ei ole vaihtoehtoja, meidän on pakko olla.

Hän olisi varmasti mielellään missä tahansa muualla, mutta hänen on nyt oltava täällä, minun kanssani.

Jossain vaiheessa koittaa hetki, jolloin jokaisen ryhmäläisen tulisi kertoa omasta tilanteestaan ja taustastaan jotakin. Minkä takia on hakeutumassa IVF-hoitoihin, minkälaisin tunnelmin niihin suhtautuu, onko jotakin, mikä erityisesti mietityttää?

Kierros aloitetaan käytävän alkupäästä, ja me olemme keskivaiheilla. Naiset puhuvat yksi kerrallaan. Osa esittäytyy istuen, osa nousee seisomaan. Monet heistä sanovat, ettei syytä raskautumisongelmiin ole heidän kohdallaan löytynyt, siksi IVF-hoidot ovat heidän toivonsa. He kaikki ovat parisuhteissa, mutta jostain syystä heidän miehensä eivät ole täällä.

Meitä vastapäätä istuu neljä reilusti yli neljäkymppistä naista. He ovat nojautuneet tiiviisti toisiinsa kiinni ja pitävät tosiaan kädestä, niin kuin eivät koskaan haluaisi irrottaa, nyt kun ovat toisensa löytäneet.

He ovat itsellisiksi äideiksi haluavia, jotka ovat ilmeisesti bondanneet välittömästi toistensa kanssa samanlaisen lähtötilanteen takia. Heistä vanhin, lähemmäs viisikymppinen nainen kertoo läpikäyneensä kymmenen vuotta sitten sterilisaation, mutta nyt katuu sitä ja haluaa perua sen saadakseen IVF-hoidoilla lapsen.

Voiko niin edes tehdä? minä mietin. Kai sitten voi?

”Mä tajusin, että mun koko elämän tarkoitus on saada lapsi!” nainen paasaa käheällä äänellä.

Hän näyttää huonovointiselta. Katse on lasittunut, kiinnittynyt johonkin näkymättömään pisteeseen. Hänellä on päässään löysä vaaleanpunainen pipo, joka valuu silmille. Hänen uudet ystävänsä nyökyttelevät ymmärtäväisesti.

Tunnen puistatusten väristävän Miestä. Häntä karmii, suorastaan inhottaa.
Mihin ihmeeseen hän on lupautunut mukaan?

Oma vuoroni on tulossa seuraavana. Rouva lääkärintakissa kuuluttaa, että otamme vielä yhden puheenvuoron, ja sen jälkeen pidetään tauko. Tämän kuultuaan penkeillä istuva ihmisjoukko alkaa liikehtiä levottomasti, niin kuin usein on tapana, kun keskeytys häämöttää joka tapauksessa pian edessä, ja siirtymä toisaalle on tulossa.

Alan kertoa meidän tilanteestamme. Kerron ovulaation induktioista, inseminaatioista, lääkityksistä, sperma-analyysista. Mies kuuntelee vaitonaisena, ei sano mitään.

Mielessäni käy, että mahtaa olla omituista kuulla kaikki toimenpiteet tiivistettynä. Miten paljon on oikeastaan tutkittu, mitä kaikkea tässä onkaan jo tehty, vaikka hän on osallistunut siihen kaikkeen vain välillisesti. En tiedä, mitä hän siitä ajattelee.

Häly ympärillä yltyy. Ihmiset nousevat ylös, vetävät takkien vetoketjuja kiinni, laittavat hanskoja käteen, huivia kaulaan. Tiedän, että minun hetkeni on nyt, uudestaan sitä ei enää tule.

Minä haluan kertoa tämän kaiken. Minun tarvitsee kertoa se.

Ponkaisen seisomaan. Korotan ääntäni, ja kailotan kaiken yli: "MULLA ON TODETTU PCOS!!"

Kuulutan myös samaan syssyyn, että meillä on toukokuussa aika ensikäynnille, ja toivottavasti sen jälkeen pääsemme suunnittelemaan ensimmäistä IVF-hoitoa.

”KUINKA MONELLA MUULLA TÄÄLLÄ ON PCOS? NOSTAKAA KÄSI YLÖS, JOS ON!” kiljun epätoivoisena ihmisjoukon liikehtiessä ja hajaantuessa. Huomaan, että useita käsiä nousee pystyyn, ainakin viisi, ehkä lähemmäs kymmenen.

Se tuntuu hyvältä. Huolimatta siitä, ettei kukaan halua kuunnella minua enempää.

Tauolla menemme Miehen kanssa isoon ostoskeskukseen, josta löytyy pelihalli. Siellä on monia vanhanajan pelikonsoleita, joilla voi pelata lapsuuden suosikkejaan. Mies kiertää eri huoneita läpi, kunnes löytää jotain mieleistä: Taistelupelin, jota hän pienenä poikana pelasi naapurissa.

Jotain hyvää hänellekin tässä päivässä, ajattelen.

Tauon jälkeen emme palaa takaisin käytävään, vaan löydämme itsemme aikansa eläneestä omakotitalosta, jonne on kyhätty kasaan jonkinlaiset toimitilat. Lähinnä tulee mieleen kotona pidettävä eläinlääkärivastaanotto tai pieneläinhoitola.

Talossa kaikki on parhaat päivänsä jo nähnyttä, vaatimatonta ja kotikutoista.

Käy ilmi, että minulle suoritetaan täällä lääkärintarkistus, jonka tekee vertaisryhmämme vetäjä, joka on ilmeisesti myös lääkäri. Tutkimushuoneessa on muun muassa rustiikkinen piironki ja siihen kuuluva kahvipöytä tuoleineen, joista yhdelle Mies istuutuu. Ikkunoissa roikkuvat värikkäät kukkaverhot suoraan 50-luvulta.

Ryhmänvetäjä lähtee käymään jossakin ja jättää jäljessään talon aulaan johtavan oven selkosen selälleen. Seison alavartalo paljaana tutkimushuoneen keskellä, kun huomaan yhtäkkiä katsovani aulaan pelmahtanutta esimieheni esimiestä suoraan silmiin.

Ryntään ovelle ja vetäisen sen kuuluvasti kiinni.

Loistavaa, nyt hän tietää, että lähitulevaisuuteni ammatillisiin suunnitelmiin ja toiveisiin kuuluu lähinnä äitiyslomalle jääminen.

Tajuan, että ylemmän esimieheni vaatetus oli poikkeuksellisen rento.
Ihan kuin hän olisi ollut tulossa omaan kotiinsa.

Kotiinsa?

Katsomme Miehen kanssa toisiamme. Mies ehdottaa, pitäisikö meidän vaihtaa vertaistukiryhmää, vaikka se saattaisikin tarkoittaa hoitojen siirtymistä.

”Ei”, totean asettuessani määrätietoisesti tutkimuspöydälle.

”Minä haluan sen lapsen.”

Elämää suurempaa

Näen unta, jossa olen raskaana. Makaan sängyllä yksin, on aikainen aamu.
Tiedän, ettei vielä tarvitse nousta ylös, mutten saa enää unta.

Raotan peittoa, katson paljasta vatsaani.
Se on pyöristynyt ihanasti.

Löysien vaatteiden alta sitä olisi vielä melko mahdoton huomata. Se ei ole millään tapaa iso tai huomattava, vaan pikemminkin hyvin siro. Se on juuri sellainen, kun ensimmäisten viikkojen jälkeen lopulta ujosti esiin tullut vatsa on.

Sellainen, josta alkaa olla muodon perusteella selvää, mistä on kysymys.

Se on lumoavan kaunis.
Hämmentävä, epätodellinen.

Makaan alastomana sängyssä ja mietin, että minussa elää toinen ihminen.
Sisällä kehossani, sen suojassa, turvassa. 

En ole epävarma tai peloissani. En mieti, onko siellä ketään, ainakaan elossa.
Tiedän, että siellä on joku. Olen jo nähnyt hänestä vilauksen ultraäänessä, saanut rauhan, varmuuden.

Aistin hänen läsnäolonsa kokoajan.
Siitä piirtyy minuun kartta, joka johtaa hänen luokseen.

Tunnen, etten ole tässä makuuhuoneessa yksin.
Tunnen nykyään kaikenlaista, erikoisilla taajuuksilla.

Päässä humisee ja kuulen, kun jossain universumin laidalla tähtemme asettuvat loksahtaen paikoilleen, olennaisen tärkeään kulmaan toisiinsa nähden.

Tämä kaikki todella tapahtuu nyt, ja se on lopullista, ääretöntä, huumaavaa.

Se särkee minut ja kokoaa uuteen järjestykseen.
Miten kaikki tuntuukin niin selvältä, niin suuren epäselvyyden jälkeen?

Enää ei voi kääntyä, ja ymmärrän, etten missään nimessä haluaisikaan.
Enää ei tarvitse kysyä miksi, sillä ei ole väliä. Ehkä minun ei pidäkään tietää.

Hän on minussa ja elää.
Hän tulee olemaan minussa aina.

En voi lakata hämmästelemästä sitä.

En voi olla jatkuvasti ihastelematta, huokailematta, ihmettelemättä sen asian täydellistä kauneutta, vaivattomana virtaavaa luonnollisuutta, pakahduttavaa paljautta, selittämättömänä soljuvaa magiaa.

Jo pelkästään sen asian sisäistäminen on jotain niin käsittämätöntä, etten melkein pysty siihen.

Tuntuu, että jo pelkästään se on minulle jotain elämää suurempaa.

Siinä aamun hämärässä en ajattele enkä pelkää tulevaa.

Olen vain.

Tai Me olemme. Yhdessä.

Kehot rinnakkain, verenkierto sisäkkäin.
Sisäelimet vastakkain, ainutkertaiset elämät limittäin toisiinsa kietoutuneina.

Sydämet vierekkäin.

Granaattiomena

Aika matelee, ja toisaalta se etenee armottomasti, vääjäämättä, minusta välittämättä.

Välillä tuntuu, että haluaisin sen pysähtyvän näille sijoilleen. En ole varma, haluanko tietää, mitä ensi vuonna tapahtuu. En ainakaan vuosi sitten olisi halunnut tietää etukäteen, että tänä vuonna tapahtuu näitä asioita.

Välillä tahtoisin hypätä suoraan ensi vuoden loppuuun, tästä vuoden eteenpäin.
Ehkä jo silloin jotain olisi tapahtunut, jotain muuta kuin tätä?

Sillä en ole raskaana, kyllähän sen jo nyt tiedän.

Tunnen sen yhtä järkkymättömästi, kuin routaisen, kylmän maan jalkojeni alla.
Tiedän sen yhtä varmasti, niin kuin tiedän senkin, että inseminaatiot eivät ole meidän hoitojemme päätepiste. Vaikka niitä on vielä yksi jäljelläkin.

Tiedän sen päänsärystä, joka yleensä liittyy seuraani pari päivää ennen kuukautisten alkua.
Poikkeuksena viime kierto, silloin sitä ei kuulunut. Nyt se hiipii hiljaa mutta tuttavallisesti kiristämään tutulle paikalleen, silmien taakse.

Olen tiennyt sen jo kauan, viikko sitten tuntuneista, ensimmäisistä menkkamaisista tuntemuksista lähtien. Eikö kehoni voi antaa minun edes toivoa loppuun asti, onko lopputulos ihan pakko paljastaa jo niin aikaisin?

Vai onko parempi tietää hyvissä ajoin etukäteen, kuin antaa toivon kasaantua?

Yöllä näen peräkkäin kahta ahdistavaa unta, joissa molemmissa olen raskaana. Toisesta en muista enää herättyäni mitään muuta. Toisessa olemme Miehen kanssa vessassa ja jostain syystä hän on se, joka ojentaa minulle positiivisen raskaustestin.

Hänen katseensa on tyhjä ja harmaa kuin betoniseinä, mutta silmissä välähtää hetken ajan mustuus. Viha.

Sitä en ole koskaan ennen nähnyt siellä, en varsinkaan itseäni kohtaan.
Vihaako hän nyt minua?

Tajuan, että minun pitäisi olla juuri nyt iloinen, mutta olenkin vain lohduttoman surullinen. En saa Miehen katsetta mielestäni, vaikka kuinka tuijotan raskaustestiä, jossa plussa näkyy haaleana, mutta selvänä. Tätäkö tämä tulee nyt olemaan?

Valvemaailma ei näyttäydy paljoa sen valoisampana.

Olen väsynyt, ahdistunut ja levoton.
Turta.

Kotona siivotessani huomaan, että liikkeistäni on jonkinlainen terä, puhti poissa.
Ne ovat pakotettuja ja jäykkiä, vaivaisia ja hitaita. Kuin vanhan naisen, sellaisen, jota ei odota tässä elämässä enää mikään hyvä. Vai hidastuuko maailma ympäriltäni, vaikka liikun ihan normaalisti?

Kuorin granaattiomenaa jogurttiin. Tarkastelen, miten monta pientä pyöreää siementä yhdessä ryppäässä on. Niitä on valtava määrä, menee iäisyys saada ne kaikki irtoamaan.

"Oi voi, niitä on kyllä tosi paljon.."
Montako kertaa olen jo kuullut sen sanottavan munasarjoistani? 

 

Raskaustestin tekemisen päivä tulee ja menee.

En tee sitä, enkä soita klinikalle, kun ei ole tulosta, josta soittaa. Olen päättänyt, etten tee enää yhtäkään raskaustestiä, ellei ole aivan pakko. IVF-hoidoissa testaus saattaa olla järkevääkin, huolimatta oireista tai niiden puutteesta. Nyt sillä ei ole väliä.

 

En kestä nähdä sitä sokaisevaa valkoisuutta.

Ja kuten aina, silti viimeiseen asti mukanani roikkuu toivo.
Vaikka yritän potkia sitä alas, vaikka ravistelen sitä, se kieltäytyy putoamasta, takertuu sinnikkäästi kiinni.

Se haluaa todisteita.
Se haluaa kirkkaanpunaista, paksua verta, muuten se ei usko mitään.

 

Jos kehoni on kerta niin toimimaton ja epäluotettava, miksei se voisi käyttäytyä omituisella, epäluotettavalla tavalla myös raskaana?

Jos en luota kehooni muutenkaan, miksi luottaisin siihen, että se toimisi raskaana ollessaan tyypillisesti, saisi kaikki ne tavalliset raskausoireet?

Miksi pitäisin niin hanakasti kiinni vahvasta intuitiosta, että jos oikeasti olisin raskaana, huomaisin sen jostain, minulle tulisi The Tunne?

Raskaana voi olla ilman selkeitä oireita, ilman mitään oireita.
Raskaana voi olla, vaikka ainoat oireet olisivat samat, kuin kuukautisia edeltävät.

Kyllä niin voi käydä. Joillekin muille on käynyt niin, joten miksei minulle voisi?

Kerron näitä asioita itselleni samalla tavalla, kuin luin yläasteella kokeisiin viisi minuuttia ennen niiden alkua. Täytän tyhjyyttä sanoilla, joilla ei ole mitään merkitystä, ne eivät edes kunnolla jää mieleen.

Inseminaatio 2

Kasvoilleni on kuivunut vähän spermaa, jota en ole ehtinyt pestä pois. Tunnistan sen hennosta tuoksusta. Suurin osa siitä on kuitenkin purkissa, jota kannan paksuimman omistamani villasukan sisässä käsilaukussani rapsakassa pakkassäässä.

Minulla on kiire. Parkkipaikalla naapurin eläkeläismies nostaa kätensä tervehdykseksi, kuten aina.
Tervehdin kohteliaasti takaisin ja mietin, mitähän hän ajattelisi, jos tietäisi, mitä kannan laukussani ja mihin olen sen kanssa menossa.

Vaikka kotinäytteen antamisesta on eroottisuus kaukana, huomaan silti joka kerta kiihottuvani siihen osallistuessa ja kyseistä toimitusta seuratessa. Se jollain oudolla tavalla hävettää. Se on pelkästään kamalaa Miehelle, sen pitäisi olla sitä myös minulle.

"Tämä purkki tuntuu vähän kylmältä", sanoo näytteen vastaanottava biologi klinikalla.

Kylmältä?

Loistavaa, olen pilannut näytteen.

Entä jos näyte on niin kylmettynyt, ettei inseminaatiota voida tehdä, vaan se siirtyy?
Kai he sitten soittavat minulle ja kertovat, ettei sisääni ole mitään ruiskutettavaa.

Sätin itseäni koko matkan autolle asti.

Miksen kuljettanut purkkia ihoa vasten, vaan otin sen typerän villasukan?
Se saattaa riittää kesällä lämmikkeeksi, mutta entä nyt, kun on reilusti pakkasta?

Tätä siis tiesi viimeöinen näkemäni uni.

Siinä tein raskaustestin, johon piirtyvä toinen viiva oli kirkuvanpunainen, paljon tummempi kuin vieressä oleva kontrolliviiva. Uni oli sekava. Kuljin pitkin tyhjiä katuja. Löysin itseni seisomasta valkoisen pinnasängyn edessä. Huomasin heti, että pinnasängyn yksi jalka oli poikki. Siksi se seisoi kallellaan, omituisen ja surullisen, melkein pahaenteisen näköisenä. Silloin tiesin, että jokin oli pielessä.

Muutaman tunnin päästä makaan tuttuakin tutummassa asennossa, jalat levällään, ilman housuja hoitopöydällä.

"Kuulin, että näyte oli todella hyvä", lääkäri sanoo valmistellessaan tarvittavia välineitä.

Ilmeisesti en siis pilannutkaan sitä. Huh.

Taas kerran johtavia follikkeleja on kaksi, tämä huomattiin jo seurantaultrassa. Ne molemmat ovat kasvaneet hyvin, mutta eivät tajua irrota itsestään. Limakalvo on jälleen kerran erinomaisen paksu.

Inseminaatio on nopeasti ohi. Aukiolotutkimukseen verrattuna tämä on lastenleikkiä.

Hoitaja pistää irrotuspiikin, se vain nipstää hiukan. Makaan pari minuuttia paikoillani.
Noustessani kysyn, paljonko näytteessä oli tällä kertaa siittiöitä ennen puhdistusta.

Lääkäri menee tietokoneen luokse ja tarkistaa.
"123 miljoonaa siittiötä", hän lukee näytöltä.

Katson lääkäriä. Lääkäri katsoo minua, ja sen jälkeen uudestaan näyttöä.

"123 miljoonaa?" toistan. "Mutta viimeksihän oli 22 miljoonaa? Miten se muka voi olla?"

Lääkäri kertoo, että kyllä se teoriassa voi olla, mutta todennäköisesti kyseessä on näppäilyvirhe.
Hän lähtee tarkistamaan asiaa näytteen käsitelleeltä biologilta.

Kyseessä ei ole näppäilyvirhe.

Siellä yksinäisen villasukkani uumenissa, mitättömän pienessä nestemäärässä purkin pohjalla oli todella kuhissut 123 miljoonaa siittiötä. Puhdistuksen jälkeen niistä on jäänyt jäljelle 11 miljoonaa parhaiten liikkuvaa, mikä on kuulemma erittäin hyvin.

Ja nyt ne ovat kaikki sisälläni.

On kuulemma erittäin harvinaista, että näytteen siittiömäärä lähes kuusinkertaistuu kuukaudessa.
Mutta se on mahdollista. Selvästikin, näköjään.

Jos aiemmin 22 miljoonaa siittiötä oli klinikan mukaan hyvä näyte, mikä tämä sitten on?
"Se on loistava", lääkäri hymyilee. "Voit kertoa miehellesi, että kannattaa ripustaa tulos seinälle."

Naurahdan kiusaantuneena. Vaikka kyseessä onkin vitsi, en keksi yhtäkään asiaa, jonka Mies haluaisi vähemmän ripustaa seinälleen, kuin loistavan spermanäytetuloksen. En kertakaikkiaan tiedä mitään, mikä tekisi Miehen vähemmän ylpeäksi, kuin se, että hänen tavaransa on loistokamaa.

Se kun ei merkitse hänelle yhtään mitään.

Kävellessäni töihin mietin, että elämä on ihmeellistä.

Olen yhdessä henkilön kanssa, joka ei itse halua lapsia, mutta joka pystyisi todennäköisesti saattamaan kenet tahansa muun naisen raskaaksi vain katsomalla kerran perään.

Ja kyseinen henkilö on kaltaiseni maanantaikappaleen kanssa. Naisen, joka haluaisi kipeästi lapsen, mutta jonka keho ei toimi oikein, vaikka kuinka yrittäisi ja haluaisi.

Jos on olemassa jokin suurempi voima, joka ohjailee tätä kaikkea, sillä on melko julma ja kieroutunut huumorintaju, totean, kun vartin päästä painan työpaikan oven kiinni perässäni.

Pakko katsoa

On viikonloppu. Meille on tulossa sukulaisia kylään, he saapuvat millä hetkellä hyvänsä.
Vessassa paperiin jää pyyhkiessä hillitön määrä valkovuotoa. Sitä suunnilleen tippumalla tippuu vessapaperista.

Tämä olisi ovulaatioonkin valmistautuessa järjettömän liioiteltua, ja tässä odotellaan vieläpä kierron päättymistä, ei ovulaatiota. Jotenkin tiedän heti. Tämä on nyt Se Tunne. Tämä on niin eriskummallista, että tiedän, mitä se tarkoittaa.

Mies istuu olohuoneen sohvalla selaten kännykkäänsä. Makuuhuoneen kaapissa on yksi raskaustesti.
Haen sen, ja menen vessaan. Pissaan suoraan tikkuun, mitä en normaalisti koskaan tekisi.
Olen niin varma. Tiedän, että testi onnistuu. Tiedän, että tämä onnistuu, minä onnistun.
Tiedän, mikä tulos tulee olemaan. Se on aivan yhtä selvää ja luonnollista, kuin ilma, jota hengitän.

Testiin piirtyy välittömästi selkeä toinen viiva. Se ei ole aivan yhtä kirkuvan punainen kuin verrokkinsa, mutta siinä ei ole mitään epäselvää, ei sitä tarvitse arpoa. Se vain on siinä, niin kuin olisi aina ollut, niin kuin elämä olisi aina ollut. "Ei ihan leffaviiva, mutta melkein", ajattelen.

Tunnen, kuinka jalkojeni alla satojen kilometrien syvyyksissä mannerlaatat vavahtelevat ja liikkuvat.
Ne tärisevät ja värähtelevät aivan erikoisella taajuudella. Hitaasti eteenpäin vyöryen maailma asettuu viimeinkin asentoon, jossa on järkeä.

Milloin on laskettu aika, kesälläkö?
Looginen päättelykykyni ei toimi ollenkaan, aivot lyövät tyhjää.
Eihän sillä ole edes niin väliä!

Seuraa nopea ajatusmyrsky. Minulla on kädessäni kaksi viivaa, mitä seuraavaksi teen?
Kerronko heti Miehelle? Meneekö loppuilta pilalle? Ja ne vieraatkin?

Lopulta päädyn siihen, että on parasta olla avoin ja rehellinen.
Tuntuisi omituiselta piilotella. Marssin tikku kädessä Miehen luo ja näytän hänelle viivoja.

Hänen ilmeensä on neutraalin tulkitsematon, mysteeri.
Silmissä välähtää ehkä jonkinlainen "mitä minä sanoin"-katse. Mitä hän on koskaan minulle sanonut kaiken etukäteen vatvomisesta, ainaisesta murehtimisesta ja sen tarpeellisuudesta.

Näenkö kasvoilla myös häivähdyksen helpotusta, nimenomaan minun puolestani?
Siitä, että minun tuskani on potentiaalisesti päättynyt, vaikka hänen surunsa jatkuu.

Emme puhu mitään, tai sanat eivät ainakaan jää mieleen.
Jostain syystä koen tarpeelliseksi päivittää heti kuukautiskalenteri-sovellukseni.
"Positiivinen raskaustesti", valitsen rastin ruutuun.

Sovellus muuttuu välittömästi raskaudenseuranta-sovellukseksi.
Jostain syystä myös Mies katselee puhelintani olan takaa.

Ovikello soi, ja vieraat saapuvat. Välillä tarkkailen Miestä. Hänestä ei huomaa mitään.
Hän on aina ollut hyvä piilottamaan tunteensa ulkopuolisilta, oikeastaan aika usein minultakin.
Olemaan muiden seurassa asiallinen, rauhallinen, miellyttävä, oli sisältä miten särkynyt tahansa.

Lähdemme sukulaisten kanssa kävellen puistoon.
Aurinko paistaa, pudonneiden lehtien värit ovat ihmeellisen kirkkaita.

Juoksen pienen kukkulan päälle ja heilutan sieltä muille.
Takaisin tullessa hyppään melko korkealta penkereeltä alas.
Vasta alastullessa muistan, etten saisi ehkä tehdä niin enää.
En kuitenkaan pelkää.

Tunnen hehkuvani. Ilmeet kasvoillani tuntuvat levollisilta, eivät pakotetuilta.
Nauru lähtee jostain syvältä. Minusta tulee äiti.

Tiedän, ettei raskaus ole vielä voinut saada minua hehkumaan.
Onni on.

Tänään, juuri tällä hetkellä olen raskaana.
Ja jos en kohta enää ole, ainakin pystyn tulemaan raskaaksi.
Pystyin kerran, ehkä siis pystyn toisenkin kerran.

Tämä voi mennä koska tahansa kesken.
Mutta nyt minulla on tämä, nämä viivat.

Tällä kertaa unesta herääminen on aivan erityisen tuskallista. Miksi niiden pitää aina olla niin todentuntuisia?

Eikö riitä, että jatkuvasti koen jo muutenkin menettäväni jotain korvaamatonta, ainutlaatuista, täytyykö se ensin antaa minulle yöllä, jotta sen voi viedä aamulla pois? 

Toisaalta tämä uni antoi lohtua. Haluan viimeiseen asti pitää kiinni kaikesta, mitä vielä äsken oli.
Hapuilen ja etsin sitä samalla, kun pahaenteinen kuukautiskipuja muistuttava kipu viiltää ikävästi.
Kuukautisiin on vielä viikko aikaa.

Kutsuvan pehmeiden, vielä raukeudesta lämpimien lakanoiden keskeltä ei löydy pelastusta, ei jälkeäkään äskeisestä autuudesta. On aukaistava silmät.

Kuin olisi pakko raottaa ohutta verhoa, tietäen, että sen takaa paljastuu jotain iljettävän rumaa ja pelottavaa. Jotain, mitä ei missään nimessä haluaisi nähdä.

Kun ei haluaisi katsoa, mutta on pakko.

Kakkutarjotin

Näen unta, jossa tuttava, jota en ole nähnyt vuosiin, tulee yllättäen ja ilmoittamatta kylään. Hän on tietysti tukevasti raskaana. Unessa ymmärrän, että sen lisäksi, että hän on raskaana, hän on ilmeisesti mennyt juuri naimisiin ja ostanut aviomiehensä kanssa ensimmäisen omistusasunnon.

Siinä hän nyt istuu, sohvalla. En keksi maailmasta mitään paikkaa, missä haluaisin yhtä vähän olla, kuin siinä hänen kanssaan, olohuoneessamme.

Onnea nyt vain kaikesta, sanon vaimeasti ja halaan häntä kömpelösti, tunnen hänen ison vatsansa itseäni vasten.

Tunnen itseni taas pieneksi tytöksi, joka katsoo ihaillen teini-ikäisiä tyttöjä, haluten jonain päivänä olla samanlainen, kuin he. Joka tuntee omituista häpeää siitä, ettei vielä osaa olla nuori nainen. Katselee vain sivusta, ajattelee, että vielä joskus minäkin.

Unessa tunnen samaa häpeää. Ainut vain, etten ole pieni tyttö enää. Minunkin pitäisi olla aikuinen.
Haluan kuolla.

Viikonloppuna käyn elokuvissa. Meidän on tarkoitus mennä kaverin kanssa yhdessä, mutta hän peruu viime hetkellä. Päätän mennä yksin. Elokuva on koskettava, näen usean naisen pyyhkivän kyyneleitä sen päätyttyä.

Elokuvan jälkeen piipahdan ostoksilla. Leluosastolla katselen jo joululahjaa kummitytölleni.
Saan hänestä lohtua. Minulla on joku pieni, jolle ostaa lahja, vaikken vielä sitä ostakaan.
Onneksi lasten lelut eivät ole täysin saavuttamattomissa. Minulla on tavallaan lupa olla täällä.

Tutun sisustuskaupan hyllyllä näen sen taas kerran.
Se on ihana. Värikäs, hauska. Siinä on pinkkiä, vihreää ja kultaista.
Kakkutarjotin, jota jo kesällä ihastelin.

Tänään minä ansaitsen sen.
En voi päättää, tulenko koskaan raskaaksi, mutta tästä asiasta voin itse päättää.

Minulla on nyt kakkutarjotin, josta voin tarjoilla täytekakun omillani tai Miehen syntymäpäivillä.
Ehkä joskus lapsemme syntymäpäiväkakkua tarjoillaan tältä tarjottimelta.

Oikeastaan ei olisi pahitteeksi säästää rahaa. Inseminaatiot yksityisellä puolella eivät ole halpoja.
Eivätkä ole IVF-hoidot julkisella puolella, jonne varmasti päädymme, totean happamasti kassalle kävellessäni. Tiedän, että IVF-hoidoissa käytettävät lääkkeet maksavat paljon, vaikka poliklinikkamaksut ovat kohtuullisia.

Matkalla kotiin huomaan edessäni bussissa nuoren naisen. Hänen katseensa on hypnotisoitunut seuraamaan pienten kasvojen ilmeitä. Naisen hiukset on kerätty huolimattomalle nutturalle pään päälle. Ei ole ollut aikaa laittautua.

Kantorepussa suloinen, pulleaposkinen vauva katselee ympärilleen äitinsä takin suojista.
Vauvalla on syksyisen ruskea, lämpimän näköinen pipo päässään.
Sen merkki on Newbie. Se on suosittu merkki, sen verran tiedän. Sitä saa KappAhlista.

Minua itkettää enemmän nyt, kuin Oscar-palkittua draamaelokuvaa katsoessa. 

Nainen pitää kättään suojelevasti lapsen päällä.
Silloinkin, kun hän vilkaisee puhelintaan, kosketus ei missään vaiheessa katkea, ote ei irtoa.
Välillä hän kohentaa huivia, laittaa sitä paremmin vauvan ylle.

Vauva on hiljainen. Hän katselee rauhallisena bussin ikkunasta ulos, välillä isot silmät hakeutuvat äidin kasvoihin. Hän painautuu levollisesti äitiään vasten. Naisen katse on pohjattoman, loputtoman pehmeä, kuin lämmin syli jo itsessään. 

Huomaan, että naisella on kangaskassissaan maissinaksuja.
Hän on siis Äiti, oikein isolla alkukirjaimella.

Nainen painaa poskensa vauvan päätä vasten ja sulkee silmänsä.
Heidän ympärillään leijuu rauha. He ovat omassa pienessä kuplassaan, yhtä.
Kuin luvattoman kaunis uni, joka soljuu ajasta irti keskeytyksettömänä, jatkuen toisiin ulottuvuuksiin, iäisyyteen asti.

Nainen silittää pientä pipoa hellemmin, kuin kukaan voisi tehdä.

Hänellä on jotain niin arvokasta, ettei sitä voisi mitata minkään maan valuutalla.

Minulla on hieno kakkutarjotin.

Tässä tarvitaan ihme

Rakas pieni.

Saanhan vielä joskus nähdä sinut?

Olen toivonut sitä jo niin kauan.

Annetaanhan sinut syliini silloin, kun sen aika on?
Koittaahan sen hetki kerran, joskus aikanaan?

Luulen, että tässä tarvitaan nyt ihme.

Ihme, jonka avulla sen voisi toteuttaa.
Että saisin sinut tänne, luokseni.

Tähän maailmaan, jossa saan katsoa sinua, tuntea sinut.
Kuulla äänesi, nähdä kasvosi.

Pelkään niin kovasti, että uni on ainut paikka, jossa kohtaamme.
Että kohtaamme jatkossakin vain siellä, sinä ja minä.

Ne kauniit, pehmeän utuiset haaveunet, joissa sinä olet.
Elät.
Niistä herääminen on niin vaikeaa.

Pelkään niin kamalasti, että muuta meille ei suoda.

Tulethan taas tervehtimään.
Nähdäänhän taas?

Edes siellä, unien maassa.

Sulanut

Hän on käsittämättömän pieni, ei montaa viikkoa vanha.
Hänellä on tummat hiukset, kuten isällään. Hän itkee paljon, niin että koko keho autautuu itkuun ja jännittyy äärimmilleen. En aina osaa tulkita, mistä hänen itkunsa johtuu.

Olemme olleet vauvan kanssa äitini luona käymässä, jotta Mies saisi muutaman päivän hengähdysdystauon. Olemme palanneet kotiin aiemmin tänään.

Vaihdan vauvalle vaatteita makuuhuoneen sängyllä, hämärässä syysiltapäivän valossa.
Liikkeeni ovat kankeita ja varovaisia, kuin edelleen pelkäisin, että hän voi mennä milloin tahansa rikki.

Kun olen saanut vaatteet vaihdettua, itku alkaa taas.
Mies seisoo oviaukossa. Tunnen itseni kömpelöksi.
Mietimme yhteen ääneen, mikä nyt tällä kertaa on.

Itkun kuuleminen tuntuu fyysisesti pahalta. Raastaa jostain paljon syvemmältä, kuin olin osannut etukäteen kuvitella. Juttelen hänelle rauhoittavan ääneen. Lupaan selvittää, mikä on huonosti.
Otteeni ovat tunnustelevia, haparoivia. Tunnen itseni kömpelöksi.

En kuitenkaan turhaudu, tai ole hätäinen.
Tiedän, että minulla on aikaa opetella, ja hänellä on aikaa opettaa minua.
Huomaan, että pelkkä ääneni kuuleminen vaikuttaa rauhoittavan häntä.

Kun on rauhallista, lähden nopeasti käymään kylpyhuoneessa. Hän alkaa uudestaan itkeä. On selvää, että tämä on jälleen kerran minun heiniäni. Kuljen ääntä kohti, ja katson makuuhuoneeseen, aikeissa sännätä paikalle.

Keittiöstä näen, kun Mies istuutuu sängylle ja nostaa vauvan olkapäätään vasten. Vauva tyyntyy heti, alkaa hymyillä tyytyväisenä katsellessaan Miehen olan yli. Hymyillä tavalla, jolla tuonikäiset vauvat eivät käsittääkseni vielä hymyile. Tai ehkä hän tekee sen vahingossa? Hän katselee suoraan minua kohti, vaikkei hän varmaan voi nähdä minua näin kaukaa, pienillä tottumattomilla silmillään.

Mies katsoo vauvaa. Näen, kuinka hän hymyilee itsekin.

Sydämeni sulaa. Minusta tuntuu siltä, että jos kuolisin nyt, kuolisin kaikesta huolimatta onnellisena.

Katson heitä ja ajattelen, että ehkä tästä kaikesta voi tulla jotakin.

Ehkä tästä tulee vielä ihan hyvä, meille kaikille.

Selviytymiskeinoja

Näen unta, jossa seison vessan peilin edessä ja tarkastelen nännejäni. Niissä on jotain erilaista.
Ehkä nännipihat ovat vähän tummemman punaiset, kuin ennen. En ole varma. Ehkä nännit itsessään ovat hieman isommat? 

Minut valtaa The Tunne. Tiedän, että olen raskaana. Tältä se siis tuntuu, ehdin ajatella juuri ennen kuin herätyskellon ääni rikkoo hetken, ja illuusio särkyy.

Ystävä kysyy mukaansa lyhyelle kauppakierrokselle. Suostun.
Olemme olleet ovulaation takia Miehen kanssa niin tiiviisti yhdessä viime päivät, että ehkä pieni etäisyys on tervettä. Luulen, että ainakin Miehelle se on tervetullutta.

Minua ei haittaa olla hänen lähellään. Päinvastoin. Alan ymmärtää, mitä jotkut pitkään yhdessä olleet pariskunnat tarkoittavat, kun he puhuvat uudelleen rakastumisesta.

"Eikö sun pitäisi nyt vain maata jalat ylhäällä koko loppupäivä?" Ystävä vitsailee muka huolestuneena.
Hymyilen vinosti vastaukseksi, kun astelemme isoon ostonkeskukseen.

Palaan kotiin kahden viherkasvin kanssa. En ilmeisesti osaa ostaa muuta.
Kotiin tultuani levitän sanomalehtiä vessan lattialle ja istutan kasvit ruukkuihin.

Olen alkanut pohtia, pidänkö viherkasveista niin kovasti, koska ne sentään elävät, minun ansiostani vai pikemminkin minusta huolimatta? Niistä voi huolehtia koittamalla multaa ja arvioimalla, olisiko kastelu tarpeen. Niitä voi aamulla herätessään katsoa ja todeta, että ne ovat edelleen elossa.

Illalla ystävän leikkimielinen kysymys muistuu mieleen ja saa miettimään, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä, ja mitä en kuitenkaan tee. Onhan minulle jo heti alussa kerrottu, että monirakkulaisilla munasarjoilla raskaaksi tulemisessa jo 5-10 prosentin painonpudotuksesta saattaisi olla hyötyä.

Miksen ole tarttunut siihen hanakammin?

Jos haluan lasta enemmän kuin mitään, miksi olohuoneen karkkijemmassa on puoliksi syöty dumlepussi?

Samaan aikaan ymmärrän, että tulisin todennäköisesti hulluksi, jos alkaisin noudattaa jotain tiukkaa ruokavaliota. Syyllistän itseäni jo niin monessa asiassa tällä hetkellä, että olisi silkkaa järjettömyyttä syyllistää itseään myös syömisistä, jotka kuitenkin pääsääntöisesti ovat suunnilleen suositusten mukaisia, samoin kuin se kirottu paino.

Muistelen erästä naista, joka yrityksen alkuaikoina poukkoili keittiössä maanisesti varmistellen useaan otteeseen ruokaan tulevan juuston pastorointia. Tuntuu, kuin hän olisi korkeintaan joku hyvin etäisesti tuttu. Ehkä kaukainen serkku.

Jostain syystä olen alkanut ihannoida erityisesti niitä naisia anonyymeilla keskustelupalstoilla, jotka seuraavat herkeämättä kehonsa tilannetta raskaustesteillä. He aloittavat testaamisen pistettyään irrotuspiikin. Heitä ilahduttaa nähdä edes hetkellisesti positiivinen testitulos, vaikka se onkin irrotuspiikin aikaansaamaa. He seuraavat testien avulla, kun vahva viiva haalenee päivä päivältä.
Kun irrotuspiikin vaikutus lakkaa, he odottavat, alkaako viiva vahvistua uudelleen.

Omasta mielestään he saattavat olla heikkoja, kun eivät vain malta odottaa testaamisen suositusajankohtaan. Minusta he ovat uskomattoman vahvoja.
He tekevät jotain, mihin en itse millään kykenisi.

Välillä olen kyseenalaistanut, haluanko lasta tosiaan niin paljon?
Jos haluan, niin miksen janoa heidän laillaan jatkuvasti lisää tietoa, oli se tieto mitä tahansa?

Olen tullut siihen tulokseen, etten vain yksinkertaisesti pystyisi siihen.

Ovulaation jälkeinen viikko on ainut selkeä hengähdystaukoni tässä karmivassa tivolissa.
Se on ainut aika, jolloin en oikeasti voi vielä tietää tai aavistaa mitään.
Tarvitsen sitä, kipeästi.

Pystyn hädin tuskin elämään sen tietomäärän kanssa, mikä minulla ilman raskaustestejä on.
Pelkään, että jatkuva positiivisten raskaustestien näkeminen ylläpitäisi turhia kuvitelmia.
Ruokkisi jo ennestään ahnasta mieltäni, joka ei itsepäisyydessään suostuisi kunnolla ymmärtämään, että seuraavien viikkojen aikana viiva todennäköisemmin haalistuu, kuin vahvistuu. 

Taidan tarvita sitä toden teolla, aikaa. Ottaa viikkojen vähitellen kuluessa pyyhekumi käteen ja pyyhkiä kaikessa rauhassa, kirjain kerrallaan kirjoittamani haaveet pois. Ilman, että minua vaativasti yhdellä viivasilmällään tuijottava testitikku suorastaan velvoittaisi tekemään niin. 

Minulle sopii parhaiten edetä verkkaisen keskittyneesti, välillä pyyhekumin muruja lattialle sipaisten, kunnes paperi edessäni on täysin valkoinen, tyhjä taulu. Valmiina vastaanottamaan erilaiset, mutta toisaalta ihan samat kirjaimet uudelleen pintaansa. 

Välillä ne kirjoitetaan huolellisella kaunokirjoituksella, välillä harakanvarpaisilla tikkukirjaimilla. Välillä kirjaimet ovat anteeksipyytelevän pieniä, lähes huomaamattomia töherryksiä yhdessä nurkassa, välillä niin lihavoituja ja isoja, että ne täyttävät vaativasti koko tilan, kuin valtava plagaatti. Yhtä kaikki, haluan päästä rauhassa mukaan seuraamaan, kun ne katoavat. Olisi hämmentävää, jos se kävisi liian äkkiä.

Ei kai tässä ole olemassa tiettyä kaavaa, miten asiat on tehtävä, millä tavalla tämän kanssa on elettävä.

On olemassa vain erilaisia selviytymiskeinoja, joista täytyy yrittää löytää itselleen sopivimmat.

Maltillinen vaste

Ensimmäistä kertaa kiinnitän huomiota siihen, että klinikan odotustilassa on huomattavan kokoinen peili. Mietin, mikä idea siinä on. 

En keksi kovinkaan montaa asiaa, mitä haluaisin tehdä vähemmän vuoroa odottaessa, kuin nähdä itseni lapsettomuusklinikan aulassa istumassa, huoli silmissäni.

Olemme harrastaneet seksiä edellisenä yönä. En tiedä, miten niin pääsi käymään.
Tiedän vain sen, että Miehen koskiessa minuun halusin häntä niin paljon, että olin räjähtää atomeiksi.

Entä jos munarakkulat ovat ottaneet valtavan kasvubuustin isomman annoksen takia, ja ovulaatio on jo käsillä? Mitä jos saamme yhdyntäkiellon, mutta kielletty yhdyntä on jo tapahtunut?
Silti minulla vahva tunne, ettei sillä ole vaikutusta, koska nyt on vielä liian aikaista.

Olen nähnyt viime yönä unta, jossa klinikan aulassa kohtasin toisen, minulle tuntemattoman lääkärin, joka vaikutti tuntevan minut. Hän kysyi hajamielisenä kuulumisiani astuessaan hissiin, ollen selvästi lähdössä pois töistä. Hämmentyneenä mutisin minulle kuuluvan ihan hyvää, ihmetellen, tunsiko hän minut vai oliko vain kohtelias. Neuvonnassa sain kuulla, että oma lääkärini olikin jäänyt jo kesälomalle. Ultraääniaikani oli varattu kohtaamalleni naiselle, vaikkei hän ollut vaikuttanut tietävän tätä lainkaan ja oli lähtenyt jo kotiin. 

Sihteeri totesi, että valitettavasti tälle ei nyt voi mitään, on tapahtunut jonkinlainen informaatiokatkos. Töissä ei ole kuin yksi toinen lääkäri, ja hänen kalenterinsa on viimeistä minuuttia myöten täynnä, hän ei ehtisi ottaa minua vastaan. Typertyneenä tihrustin itkua ja huusin tarpeettoman kovaa, että ei tämä käy. Minun on saatava tietää, mitä sisälläni tapahtuu. Viikonloppu on tulossa ja maanantaina voi olla jo liian myöhäistä. Heräsin ahdistus rintaa puristaen.

"Katsotaanpas, ensin oikea puoli. Nämä kaikki ovat pieniä. Niitä on ainakin viisitoista tai kaksikymmentä. Ehkä 8-9 mm kokoisia."

Sydämeni valahtaa jonnekin vatsan kohdalle, putoaa melkein huoneen lattiasta läpi. Oikea puoli on hyvä puoleni. Se ainoa, jossa on aiemmin ollut havaittavissa järkevää toimintaa.

"Vasemmalla näyttäisi olevan yksi 17 mm kokoinen johtofollikkeli, se on hyvä näihin kiertopäiviin nähden. Annetaan sen kasvaa vielä pari kolme päivää."

Ovitrelle-pistos tuttuun ajankohtaan ylihuomiselle, kiertopäivälle kolmetoista iltaan.
"Miksi iltaan?" kysyn.
"Siksi, että päivällä voit tehdä ja ajatella jotain muuta", lääkäri sanoo merkitsevästi.

Jostain syystä kaikki järkevät ajatukset tuntuvat lipuvan mielestäni aina vastaanotolla.
Lääkäri on niin rento ja rauhallinen, hän käyttäytyy ihan kuin tässä ei olisi mitään ihmeellistä.
Niin kuin ei hänelle olekaan, hänhän näkee kaikenlaista joka päivä.

Suustani tulee vain omituisia kysymyksiä, joihin uskon tietäväni vastauksen itsekin. Kuten että onkohan oikea puoleni mennyt rikki, vai onko se ihan normaalia, että puoli vaihtelee.
"Se on täysin satunnaista, mille puolelle johtofollikkeli kehittyy", lääkäri sanoo.

Kehoni vaste kahteen Letrozol-tablettiin on maltillinen, eikä hyperstimulaation vaaraa vaikuta olevan. Saan luvan syödä isompaa annostusta ilman ultraa pari kolme kuukautta, ja pistää Ovitrellen kiertopäivien 12-14 välissä. Voin tehdä ovulaatiotestejä noihin aikoihin ja pistää saatuani plussan, mutta jos plussaa ei kuulu, voin pistää silti joinain noista päivistä.

Lääkäri kertoo, että seuraava järkevä askel olisi siemennesteanalyysi. Ylipäänsä se, mitä jatkon osalta suunnitellaan, riippuu paljon spermanäytteen tuloksista. Mikäli siitä löydetään jotain vikaa, ei esimerkiksi inseminaatiosta ole välttämättä hyötyä. 

Muistan yhden etukäteen mietityistä kysymyksistäni, liittyen mahdollisuuteen saada lähete julkiselle puolelle. Se on mahdollista, mutta senkin edellytyksenä on tehty sperma-analyysi. Sanon keskustelevani asiasta Miehen kanssa.

Lääkäri muistuttaa, että minähän ravaan täällä tutkimuksissa, joten onhan ihan loogista ja kohtuullista, että jotain osaa Miehestäkin tutkitaan ja se vaatii häneltäkin jotain. 

Lääkäri ei voi tietää, että tilanteemme on hieman erilainen, kuin tyypillisempi tarina, jossa nainen puhisee hetkellisen tuohtuneena, kun hänen puolisonsa kokee vaivalloisena ja vaivaannuttavana yhden spermanäytteen antamisen, vaikka nainen itse makaa haarat levällään tutkimuspöydällä harva se päivä.

Mies on luopunut jo aika paljosta, osallistumatta yhteenkään tutkimukseen, mietin toivottaessani lääkärille hyvää viikonloppua.

Ei tunnu

Nämä ovulaation jälkeiset viikot muistuttavat minua ensimmäisestä vakavasta seurustelusuhteestani teini-ikäisenä. 

Odotin silloin pitkään The Tunnetta, jossa haluaisin sanoa toiselle, että rakastan. Sitä tunnetta ei ikinä tullut. En kertaakaan sanonut rakastavani, ja tunsin siitä jatkuvasti suurta syyllisyyttä. En kuitenkaan kokenut voivani toimia toisinkaan.  En yksinkertaisesti halunnut sanoa sellaista, mitä en aidosti tunne. 

En voi kuvitellakaan, miten raskasta se oli silloiselle poikaystävälleni. Koko suhteen yllä lepäsi odotus ja kysymys "Milloin?", ja mitä kauemmin aikaa kului, myös kysymys "Eikö milloinkaan?".

Uskon asiaan vaikuttaneen, että poikaystäväni jäi alusta lähtien kiinni valehtelusta useita kertoja, sekä vakavista että ei-niin-vakavista asioista. Lopulta en enää osannut luottaa häneen lainkaan.

Ehdin silti monia kertoja miettiä, että ehkä minussa on vain jotain vikaa, kun en tunne rakastavani.
Spekuloin olevani mahdollisesti jollain tapaa, kenties emotionaalisesti, niin pahasti vaurioitunut, etten yksinkertaisesti kykene tuntemaan niin syviä tunteita. Miehen kanssa huomasin olleeni vain yhdessä väärän ihmisen kanssa.

Joka tapauksessa, silloin vuosia sitten vain odotin ja odotin tunnetta, jota ei koskaan tullutkaan.
Olen huomannut, että sitä samaa teen nytkin, jokaikinen päivä.

Ensimmäiset päivät ovulaatiopiikin jälkeen ovat armollisia. Silloin ei haittaa, etten tunne vielä mitään erityistä, eihän oikeastaan kuuluisikaan. Viimeistään viikon kuluttua alkaa huolettaa, kun kiinnittymisvuotoa tai -tuntemuksia ei ole vieläkään tullut.

Tämä kaikki alkaa valua yhä useammin alitajunnan kautta uniini. Tällä kertaa näen muutama päivä irrotuspiikin pistämisen jälkeen unta, jossa vessapaperiin jää pyyhkiessä pieni määrä kirkkaanpunaista verta. Kiinnittymisverta! Ihan niin kuin silloin kerran luonnollisessa kierrossa oikeasti tapahtui. Unessa tulen niin onnelliseksi, että se on hereillä tarkasteltuna kertakaikkisen säälittävää. Vain muutama tippa verta, ja riemastun ikihyviksi. Ehkäpä nyt tärppäsi.

Mutta hereillä verta ei näy.

Ei, vaikka, pyyhkiessä tarkistan paperin, joka Jumalan kerta.
Niin tunnollisesti, että lopulta näen valkoista vessapaperia aina, kun suljen silmäni.
Tiedostan, ettei toiminnassani ole järjen häivää, mutta en pysty lopettamaan.

Tiedän, etteivät kaikki raskaaksi tulleet tunne minkäänlaisia kiinnittymiskipuja, tai huomaa kiinnyttymisverta. Mutta silti odotan niin kovasti, että itse tuntisin. Olisipa mukavaa olla joskus sellainen, jolle tapahtuu tyypillisiä asioita. Sellaisia, joita useimmille tavallisesti tapahtuu.

Kiinnittymisen tunnustelun jälkeen alkaa odotusten alamäki, joka viettää uhkaavasti suoraan huolestuttavaan tunteettomuuden suohon.

Odotetaan, tuntuisivatko rinnat aremmilta, nännit herkemmiltä? Eivät.
Tuntuuko heikotusta, alavatsan vihlontaa? Ei.

Raudan makua suussa? Lisääntynyttä väsymystä? Pahoinvointia?
Erikoisia ruokahimoja? Korostunutta hajuaistia?
Nada.

Nykyään olen raadollisen rehellinen itselleni. En takerru jokaiseen vihlaisuun ja elättele niiden pohjalta toiveita. Uskon osaavani erottaa poikkeavan poikkeuksellisesta. Jos ei tunnu, niin ei tunnu.
Ei sitä voi alkaa keksimään väkisin.

Kaikki eivät tunne mitään raskausoireita ennen positiivista raskaustestiä, eivätkä välttämättä heti sen jälkeenkään. En silti voi olla ajattelematta, että kun joka tapauksessa Joku tuntee raskausoireita jo aikaisemmin, eikö sen Jonkun tulisi kaiken järjen mukaan olla minä, joka kyttään itseäni ja tuntemuksiani jatkuvasti? 

Voisiko edes olla mahdollista, että kaikella tällä itsensä tarkastelun määrällä en tuntisi mitään tavallisesta poikkeavaa?

Kun kuukautiset alkavat lähestyä, tuntemisen kierre saavuttaa pelottavan, käänteisen huippunsa.
On ohitettu se vaihe, jossa Olisi Hyvä tuntua jo jotain, mutta ei tunnu. Nyt melkein jo Pitäisi tuntua 
jotain, mutta ei tunnu. Tai vaihtoehtoisesti tuntuu aivan vääränlaisia asioita.

Ensin lähdetään vertailemaan oireita: Tähän aikaan viime kierrossa oli/ei ollut tällainen tuntemus, ja nyt on/ei ole. Mitä se tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään? Oireiden vertailu on yhtä informatiivista, kuin jos yrittäisin lukea egyptiläisiä hieroglyfejä.

Lopulta seison ison rinteen huipulla, toivo on pieni lumipallo kädessäni. Tehtäväni olisi lähettää lumipallo vierimään alas. Pallon tulisi pysyä alas asti samankokoisena, ilman että se kasvaisi yhtään.

Harmi, että on suojakeli.

Kaikki tallessa

Yöllä näen unta, jossa olemme isän kanssa mökillä. On aurinkoinen kesäpäivä, ja tuttu järvi siintää mökin ikkunasta. Emme kuitenkaan ole kahden. Itse asiassa kaikkea muuta.

Mukanamme on kolmisenkymmentä pikkulasta. He hyörivät, pyörivät ja juoksevat ympäriinsä. He näyttävät kaikki alle kouluikäisiltä. Yksikään heistä ei ole ihan pieni vauva, vaan kaikki kävelevät jo omin avuin. Joukossa on muutama pari-kolmevuotias, mutta eniten on iältään noin neljästä kuuteen vuotiaita. Tyttöjä ja poikia, suunnilleen tasapuolisesti.

Isäni siirtyy ulos katsomaan niitä muutamia, jotka leikkivät siellä. Minä jään suurimman osan kanssa sisälle. Lapset touhuavat keskittyneesti ja hyväntuulisina, eivätkä kiinnitä minuun juuri huomiota. Jotkut katselevat itsekseen kirjoja, toiset leikkivät piilosta, osa katsoo televisiosta lastenohjelmaa.
Useimmat heistä vain istuvat hiljaa ja tarkkailevat, mitä muut puuhaavat.

Ovatko he kaikki syntymättömiä lapsiani, niitä henkimaailmaan jääneitä?

Lasten tausta ei selviä tarkemmin, mutta on ilmiselvää, että he ovat minun vastuullani.
He ovat tavallaan minun, mutta eivät kuitenkaan.

En kuitenkaan ole huolissani heistä. Olen huolissani siitä, että Mies on tulossa illalla mökille, eikä hän varmasti kestä tätä meteliä ja sekasortoa. Lapset on saatava nukkumaan ajoissa. Niin, että Miehen saapuessa täällä olisi jo hiljaista ja rauhallista. 

Tulee olemaan jo ihan tarpeeksi suuri shokki nähdä näin paljon lapsia mökissämme, jostain syystä meidän hoidettavanamme. Minun täytyy näyttää, että pärjään heidän kanssaan.

Illalla levitämme isän kanssa lattialle pitkän, olohuoneen päästä päähän ulottuvan siskonpedin.
Ja sinne lapset asettuvat, iloisina ja mukisematta. He käpertyvät peittojen alle ja nukahtavat, tyytyväisinä vierekkäin.

Isäni laskee peiton alla makaavia pieniä myttyjä. Heitä on kaksikymmentäkahdeksan.
Ja kaikki ovat tallessa.

Painajainen

Saan videopuhelun ystävältä. Se on harvinaista, sillä yleensä joko soittelemme tai viestittelemme.
Näyttöön ilmestyy ystävän ja hänen poikaystävänsä onnesta hehkuvat kasvot, ilmeet ovat salaperäiset.

"Että meitä olis sit kohta kolme", ystävä sanoo.

Hän kertoo, että heillä oli ollut jo jonkin aikaa ajatuksena, että ensimmäistä lasta voisi alkaa yrittää pikkuhiljaa. Ja niinhän se sitten oli mennyt, että tärppi tuli nopeasti. Toinenkin on todennäköisesti toiveissa heti tämän perään, pienellä ikäerolla.

Puhdas, lamaannuttava kauhu jäädyttää sisuskaluni.
Saatan näyttää edelleen samalta, mutta kaikki voima pakenee kehostani.

Ei, ei, ei.

Minä en jaksa tätä, en enää toista kertaa.

En pysty tähän.

En saa suustani ulos äännähdystäkään. Haen loputtomiin sanoja löytämättä niitä, haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla. Tajuan yhtäkkiä, että ystäväni ja hänen puolisonsa todennäköisesti ajattelevat minun menneen onnesta sanattomaksi.

Pitäisi sanoa jotain. Mutta en kertakaikkiaan keksi yhtään mitään, mitä voisin sanoa.
Hiljaisuus alkaa olla jo kiusallinen, enää kauaa en voi teeskennellä tämän olevan vain ihastunutta hämmästystä.

Epäusko hiipii varovasti sisääni: Minkä ihmeen takia minulle kerrotaan tästä näin, tällä tavalla?
Ystävänihän tietää tilanteeni.

Tai ehkä hän on unohtanut, minut ja minun asiani. Niin voi kai käydä, tuossa tilassa aika helpostikin.
Katson hänen innosta loistavia silmiään ja tiedän, ettei hän näe minua enää, hän on jo muualla.

Tarkemmin katsottuna hän on muuttunut jotenkin, olemus näyttää erilaiselta. Asialliselta, vakuuttavalta, oikeasti aikuiselta. Samalla on tullut lisää pehmeyttä. Tietynlaista arvokkuutta, kuin jokin äidin rooli olisi jo päällä.

Hän ei enää voi ymmärtää, ei edes sitä vähää mitä aiemmin yritti parhaansa ymmärtää.
Tästä lähtien voin yrittää kutsua häntä, mutta hän ei kuule.
Hän ei palaa enää, häntä ei saa takaisin. Olen menettänyt hänet.

Minun täytyy päästä pois, välittömästi. Haluan lopettaa tämän puhelun, sulkea sen enkä koskaan kuulla hänestä uudelleen, en kenestäkään. Ahdistun entistä enemmän kun ymmärrän, etten voi tehdä niin. En vieläkään ole sanonut mitään.

Painajainen on niin kamala, että säpsähdän siitä hereille ennen kuin tilanne muuttuu sietämättömäksi.
Mieleni suojelee minua kuin niissä kauheissa unissa, joissa minua jahdataan takaa, murhaaja on kintereilläni, tai tipahdan juuri kuolemaan.

Ymmärrän, että tämä on nykyään pahin painajaiseni.

Makaan hereillä pitkän aikaa saamatta unta.

Tietenkään en oikeasti toivo ystävälleni pahaa.
Jos hän haluaisi nyt lapsen, totta kai pohjimmiltani haluaisin hänen saavan sen.

Mutta olen niin totaalisen, läpikotaisen kyllästynyt seuraamaan, kun muille ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Olemaan aina se, joka katsoo sivusta.

Kuuntelemassa, onnittelemassa. Katsomassa, ihastelemassa.
Seisomassa seinustalla, vilkuilemassa muiden olkien yli, vähintään tuijottamassa valokuvia, videoita.
Yleisössä tuomassa lisämerkitystä toisten muistoille, heidän ikimuistoisiin hetkiinsä.

Se ihminen taustalla, iloitsemassa toisen onnesta.

Hukkaan heitetty aika

Yritän tasapainoilla eteenpäin kapean, silmänkantamattomiin johtavan puomin päällä.
Heilun taivaan ja helvetin välillä, kuten eräässä Mariskan kirjoittamassa laulussa sanotaan.
Koitan parhaani mukaan pysyä pystyssä, vaikka putoaminen vaikuttaa väistämättömältä.
Missä sijaitsisi sopiva painopiste kauhun tasapainossa?

Olen vasta viime päivinä alkanut kunnolla prosessoida sitä, mitä fyysinen tilanteeni tällä tietoa todella tarkoittaa. Tosiasia on, että ilman lääkitystä munarakkuloideni on hyvin epätodennäköistä kasvaa tarpeeksi suuriksi ovulaatiota varten.

Vaikeinta on ollut viime aikoina sulattaa sitä, että tätä ensimmäistä Letrozol-avusteista kiertoa voisi pitää samalla ensimmäisenä "todellisena" yrityksenä. Kiertona, jossa on edes jonkinlainen raskauden mahdollisuus.

Tuntuu musertavalta ajatella, että kaikki se viimeisen puolen vuoden ajan tehty, valtavassa paineessa ja ahdistuksessa, sydän vereslihalla toteutettu yritys oli oikeastaan turhaa.
Revin ja riuhdoin meitä molempia, ja tietämättäni ihan tarpeettomasti.

Tietysti olen iloinen, ettei hyödytöntä yritystä kestänyt kauempaa, vaan ymmärsin varata ajan tutkimuksiin. Monet yrittävät lasta vuoden, kaksikin vuotta toiveikkaina ennen hakeutumista tutkimuksiin, joissa selviää jonkin olevan pielessä.

Silti tuntuisi paremmalta ajatella, että se puoli vuotta toi minut lähemmäs lasta.
Mutta eihän se tuonut. Päinvastoin, siitä ei ollut käytännössä mitään hyötyä, se oli vain hukkaan heitettyä aikaa.

"Palaa takaisin lähtöruutuun kulkematta pankin kautta", luki nostamassani kortissa.

Ihan kuin heitettäisiin uimataidottomana veteen ja annettaisiin rauhassa räpiköidä mukava puolituntinen, arvioiden, selviääköhän tuo edes tuosta. Ja sen jälkeen nostettaisiin takaisin veneeseen ja todettaisiin, että noniin, kun kerta olet vielä elossa, nyt sitä sitten aletaan toden teolla uimaan! 

Mutta minähän olen kovasti uinut kokoajan, ainakin yrittänyt ja pysynyt pinnalla, eikö sitä jo lasketa?

Ystäväni kysyy, mitä jos saisin positiivisen raskaustestin, kertoisinko siitä heti Miehelle, vai sulattelisinko asiaa itse ensin?

Tuijotan häntä tyhjällä katseella.

Olen vetänyt mielessäni valkoisen viivan maahan ja sanonut kaikille ajatuksilleni, että seuraava tästä yli astuva ammutaan. Viesti on ilmeisesti mennyt perille, koska voin rehellisesti sanoa, että vaikka olen tämän mennessä ajatellut lähes kaikkea mahdollista, ei ole käynyt lainkaan mielessä, mitä tekisin heti positiivisen raskaustestin jälkeen.

Olen ajatellut tuhansia ja taas tuhansia kertoja sitä täsmällistä hetkeä ja sekuntia, kun raskaustesti näyttäisi postiiviista. Ja siitä minuutti eteenpäin? En mitään. It's a blur.

Kerron ystävälleni, etten ole miettinyt, mitä tekisin. Ei minulla ole unelmia ystäville tuoreeltaan laitetuista viesteistä ja kuvista, ei kauppaan ryntäämisestä ja kymmenen uuden testin ostamisesta, ei neuvolaan soittamisen suunnittelusta (sinne kai pitää soittaa?). Ei varsinkaan Miehelle kertomisesta.

Seuraavat haavekuvani hyppäävät aina vähintään pari kolme viikkoa eteenpäin positiivisen testin tekemisestä. Ja voi, niitähän riittää! Mutta tässä asiassa tyypillisesti kurittomat ajatukseni ovat olleet tottelevaisia kuin huippuunsa koulutetut poliisikoirat. Ne ovat pysähtyneet juuri siihen mihin on näytetty. Viivalle, jota ei ylitetä.

Seuraavana yönä näen unta, jossa olemme Miehen kanssa äitini luona kylässä. Jostain syystä teen siellä salaa vessassa raskaustestin. Testi muistuttaa erehdyttävästi Clearbluen ovulaatiotestiä, sillä näyttöön piirtyy hymynaama (onko sellaisia raskaustestejä edes olemassakaan?). Ymmärrän sen tarkoittavan, että olen raskaana. En osaa käsitellä sitä mitenkään. Aivoni eivät toimi, on kuin en ymmärtäisi ollenkaan koko asiaa. 

En sano Miehelle tai äidille mitään. Irrotan liuskan testilaitteesta ja työnnän sen sinne takaisin.
Näyttö pimenee ja vilkkuu sitten hetken, kunnes hymynaama ilmestyy. Vedän liuskan pois, odotan hetken ja laitan taas paikoilleen. Hymynaama. Jatkan tätä pakonomaisesti koko vierailun ajan milloin milläkin verukkeella vessaan tai makuuhuoneeseen kadoten. Joka kerta näyttöön ilmestyy sama hymynaama. En kuitenkaan usko sitä. Oloni on turta. Odotan vain sitä hetkeä, kun kuva lakkaa tulemasta. Koska sehän lakkaa, tiedän sen. En tiedä, mitä sitten, jos se ei lakkaisi.

Aamulla on vaikea herätä takaisin todellisuuteen. Ymmärtäisin kaiken niin paljon paremmin nyt, kuin unessa. Kokeilkaa vaikka, testataan nyt heti!

Osaisin iloita, olen varma siitä.

Voi miten kaunis

Yöllä olen isän kanssa ulkomailla. Lomakohteemme on jossain lämpimässä, kenties meren läheisyydessä. Ilta on jo hämärtynyt ja seisomme hotellihuoneen isolla terassilla, pikkukaupungin valojen loistaessa kauniisti taustalla. Tunnelma on raukea, kuten lomalla kuuluukin.
On hiljaista, rauhallista.

Jostain syystä päätän uskoutua isälle tilanteestamme siinä määrin, että kerron vaikeuksistani tulla raskaaksi. Isä nojaa kaiteeseen ja kuuntelee epätyypillisen vaitonaisena, mietteliäänä.

"Sinun olisi hyvä vähän rauhoittua, ettet kuormittaisi itseäsi niin hirveästi. On vain yritettävä olla mahdollisimman normaalisti, pakottamalla se ei todennäköisesti onnistu sen paremmin", hän sanoo lopulta. En ärsyynny hänen sanoistaan, koska tiedän hänen olevan oikeassa, oli se miten turhauttavaa tahansa. Myöntelen vähäsanaisena, lupaan hänelle ja itselleni yrittää.
Rauhallisemmin, toistan mielessäni. Lämpö ja ilmassa tuoksuva kosteus väreilevät ihollani.

"Uskotko uniin vai sattumaan?" kysyy Antti Tuiskun ääni istuessani tutussa odotusaulassa.
Tällä hetkellä tuntuu, etten usko niistä kumpaankaan, enkä tiedä, mihin niiden sijasta uskoa.
 
Olen odottanut tätä hetkeä niin kauan, että sen koittaessa olo on lähinnä epätodellinen.
Tuijotan kiinteästi vihreitä sohvatyynyjä ja yritän valmistautua lähinnä kahteen mielessäni yhtä todennäköiseen vaihtoehtoon:
1. Mitään ei ole tapahtunut, yksikään munarakkulaa ei ole kypsynyt tarpeeksi, ovulaation induktio on epäonnistunut.
2. On tapahtunut liikaa, ja kypsyneitä munarakkuloita on liian monta. Ovulaation induktio on epäonnistunut, saamme yhdyntäkiellon monisikiöraskauden riskin takia.

On yllättävää, miten nopeasti sitä tottuu istumaan ilman housuja vieraan, täydessä vaatetuksessa olevan ihmisen edessä. 

"Täällähän on oikealla puolella yksi iso munarakkula. Koko näyttää olevan 2,25 cm. Se on hyvännäköinen, katsohan itsekin! Myös kohdun limakalvon tilanne on hyvä. Ja oliko kiertopäiväsi nyt kolmetoista? Tuo on todella hyvänkokoinen, lähes valmis. Se irtoaa jo lähipäivinä. Vasemmalla ei ole mitään, mutta se ei haittaa."

Lääkäri mainitsee, ettei uskonut, että pienin mahdollinen Letrozol-annos voisi antaa näin hyvän tuloksen minulla, koska munasarjani ovat erittäin monirakkulaiset. Hänen sanansa kiitävät maata lähestyvän asteroidin lailla kohti aivojani ja täpärästi niiden ohitse. Sekunnin ajan hätkähdän niitä: tilanteeni on siis lähtökohtaisesti todella paha?
Mutta nyt kuitenkin hyvä?

Ja ei kai munarakkula vielä voi irrota? Minulla ei ole ollut mitään ovulaation tuntemuksia, eikä kai kuuluisikaan, kun kiertoni on niin pitkä? Aikaisin kiertopäivä, kun olen tehnyt positiivisen ovulaatiotestin, on ollut seitsemästoista. "Toisilla Letrozol voi auttaa kiertoa aikaistumaan, asettumaan enemmän tyypilliseen rytmiin", lääkäri sanoo.

Seuraavaksi hän kertoo, että nyt suunnitelmana on varmistaa, että ovulaatio tapahtuu pian.
Tätä varten hän kirjoittaa minulle reseptinä yhden irrotuspiikin, valmisteen nimi on Ovitrelle.
Piikki saa aikaan ovulaation, jos se ei ole vielä luonnostaan tapahtunut.
Se on itsepistettävä, ja minun tulee pistää se huomenna illalla. Hoitaja näyttää, miten se tehdään.

Siis mitä? Pistää, itseäni?
Tähänkö on tultu, nyt jo?

"Vain yksi piikki?", varmistan ensijärkytyksestä toivuttuani.
"Yksi vain", lääkäri toistaa kärsivällisesti.

Yhdynnät tänään ja ylihuomenna, niiden pitäisi riittää. Raskauden mahdollisuus on tällä hetkellä noin 30 prosenttia. Voin tehdä raskaustestin kahden viikon kuluttua ja soittaa tuloksen klinikalle.
Lääkäri toivottaa hymyillen onnea matkaan.

Siirryn toiseen huoneeseen, jossa rennon ystävällinen hoitaja näyttää, miten itseni pistäminen tulisi huomenna tehdä. Hän vakuuttaa minulle, etten voi mokata tätä, niin helppoa se on. Vakuutan hänelle, että jos joku ihminen tämän voi mokata, se olen minä.

Piikin ohut neula näyttää pelottavalta, vaikkei se ole kovin pitkä. Kysyn, sattuuko se. Hoitaja vastaa, että hyttysen pisto sattuu tätä piikkiä enemmän, mutta monille se on silti henkisesti kova paikka.
Tunnelma on kiireetön ja rauhoittava. Käymme pistämisohjeet läpi pyynnöstäni vielä uudelleen.

"Mutta ostin juuri lisää ovulaatiotestejä, pitäisikö niitä sitten jo lähipäivinä käyttää?" Hoitaja hymyilee niin, että hänen valkoiset hampaansa näkyvät.
"Anna testien jäädä kaappiin, et tarvitse niitä nyt. Sillä kun pistät tämän piikin, ovulaatio tulee tapahtumaan."
"Ainiin, aivan.."

Selitän, etten ollut ollenkaan varautunut tähän. Olin siinä käsityksessä, että jos Letrozol on toiminut, minun tulee yrittää etsiä ja löytää ovulaatio itse. Hoitaja nyökkää ymmärtäväisesti.
Hänen sympaattisuutensa ansiosta minua ei nolota olla näin kertakaikkisen pihalla.

Hän kertoo, että toiset saavat Ovitrellestä raskausoireiden kaltaisia tuntemuksia, niitä ei kannata ihmetellä. Pistämisen jälkeen raskaustesti tulee näyttämään positiiivista noin viikon ajan, siksi testin tekemistä kannattaa malttaa odottaa kaksi viikkoa. Vaikka kiertoni on ollut aiemmin pitempi, huomisesta kahden viikon päästä joko kuukautiseni alkavat, tai olen raskaana.

"Onko raskaustesti siis pakko tehdä, vai voinko vain odottaa kuukautisten alkua?" kuulen kysyväni ääneen. Tiedän sen olevan omituinen kysymys. Hoitaja katsoo minua hetken ja kertoo, että voin halutessani myös odottaa kuukautisten alkua, mutta mahdollisen seuraavan hoitokerran suunnittelua ajatellen olisi hyvä, jos tieto hoidon tuloksesta olisi klinikalla mahdollisimman pian. 

En kerro hänelle, että inhoan raskaustestien tekemistä. Yksinäinen kaiken tomuksi romuttava viiva tuntuu niin rajulta. Minulle on sopinut paremmin asian hidas sisäistäminen ja toivon hiljaa hiipuminen. Enteilevien kuukautiskipujen tunteminen ja pikkuhiljaa siihen ajatukseen totuttautuminen, että en taaskaan ole raskaana.

"Voi miten kaunis rakkula sinulla on siellä", hoitaja ihastelee katsottuaan vielä lopuksi ultraäänikuvaa tiedoistani. Lähtiessäni saan häneltä toiset lämpimät onnentoivotukset. Hississä vähän itkettää, vaikka kyyneleet takertuvat kurkkuun. Helpotus, hämmennys, toivo, pelko, kaikki kietoutuneena toisiinsa päällekkäin, limittäin ja vierekkäin.

On vaikea kuvata, miten hyvältä tuntuu, kun jotakin kehoni tuottamaa kehutaan. Olen ollut jo niin tottunut sen kelvottomuuteen, siihen ettei se osaa toimia lainkaan sillä tavalla, kuten kuuluisi.