Granaattiomena

Aika matelee, ja toisaalta se etenee armottomasti, vääjäämättä, minusta välittämättä.

Välillä tuntuu, että haluaisin sen pysähtyvän näille sijoilleen. En ole varma, haluanko tietää, mitä ensi vuonna tapahtuu. En ainakaan vuosi sitten olisi halunnut tietää etukäteen, että tänä vuonna tapahtuu näitä asioita.

Välillä tahtoisin hypätä suoraan ensi vuoden loppuuun, tästä vuoden eteenpäin.
Ehkä jo silloin jotain olisi tapahtunut, jotain muuta kuin tätä?

Sillä en ole raskaana, kyllähän sen jo nyt tiedän.

Tunnen sen yhtä järkkymättömästi, kuin routaisen, kylmän maan jalkojeni alla.
Tiedän sen yhtä varmasti, niin kuin tiedän senkin, että inseminaatiot eivät ole meidän hoitojemme päätepiste. Vaikka niitä on vielä yksi jäljelläkin.

Tiedän sen päänsärystä, joka yleensä liittyy seuraani pari päivää ennen kuukautisten alkua.
Poikkeuksena viime kierto, silloin sitä ei kuulunut. Nyt se hiipii hiljaa mutta tuttavallisesti kiristämään tutulle paikalleen, silmien taakse.

Olen tiennyt sen jo kauan, viikko sitten tuntuneista, ensimmäisistä menkkamaisista tuntemuksista lähtien. Eikö kehoni voi antaa minun edes toivoa loppuun asti, onko lopputulos ihan pakko paljastaa jo niin aikaisin?

Vai onko parempi tietää hyvissä ajoin etukäteen, kuin antaa toivon kasaantua?

Yöllä näen peräkkäin kahta ahdistavaa unta, joissa molemmissa olen raskaana. Toisesta en muista enää herättyäni mitään muuta. Toisessa olemme Miehen kanssa vessassa ja jostain syystä hän on se, joka ojentaa minulle positiivisen raskaustestin.

Hänen katseensa on tyhjä ja harmaa kuin betoniseinä, mutta silmissä välähtää hetken ajan mustuus. Viha.

Sitä en ole koskaan ennen nähnyt siellä, en varsinkaan itseäni kohtaan.
Vihaako hän nyt minua?

Tajuan, että minun pitäisi olla juuri nyt iloinen, mutta olenkin vain lohduttoman surullinen. En saa Miehen katsetta mielestäni, vaikka kuinka tuijotan raskaustestiä, jossa plussa näkyy haaleana, mutta selvänä. Tätäkö tämä tulee nyt olemaan?

Valvemaailma ei näyttäydy paljoa sen valoisampana.

Olen väsynyt, ahdistunut ja levoton.
Turta.

Kotona siivotessani huomaan, että liikkeistäni on jonkinlainen terä, puhti poissa.
Ne ovat pakotettuja ja jäykkiä, vaivaisia ja hitaita. Kuin vanhan naisen, sellaisen, jota ei odota tässä elämässä enää mikään hyvä. Vai hidastuuko maailma ympäriltäni, vaikka liikun ihan normaalisti?

Kuorin granaattiomenaa jogurttiin. Tarkastelen, miten monta pientä pyöreää siementä yhdessä ryppäässä on. Niitä on valtava määrä, menee iäisyys saada ne kaikki irtoamaan.

"Oi voi, niitä on kyllä tosi paljon.."
Montako kertaa olen jo kuullut sen sanottavan munasarjoistani? 

 

Raskaustestin tekemisen päivä tulee ja menee.

En tee sitä, enkä soita klinikalle, kun ei ole tulosta, josta soittaa. Olen päättänyt, etten tee enää yhtäkään raskaustestiä, ellei ole aivan pakko. IVF-hoidoissa testaus saattaa olla järkevääkin, huolimatta oireista tai niiden puutteesta. Nyt sillä ei ole väliä.

 

En kestä nähdä sitä sokaisevaa valkoisuutta.

Ja kuten aina, silti viimeiseen asti mukanani roikkuu toivo.
Vaikka yritän potkia sitä alas, vaikka ravistelen sitä, se kieltäytyy putoamasta, takertuu sinnikkäästi kiinni.

Se haluaa todisteita.
Se haluaa kirkkaanpunaista, paksua verta, muuten se ei usko mitään.

 

Jos kehoni on kerta niin toimimaton ja epäluotettava, miksei se voisi käyttäytyä omituisella, epäluotettavalla tavalla myös raskaana?

Jos en luota kehooni muutenkaan, miksi luottaisin siihen, että se toimisi raskaana ollessaan tyypillisesti, saisi kaikki ne tavalliset raskausoireet?

Miksi pitäisin niin hanakasti kiinni vahvasta intuitiosta, että jos oikeasti olisin raskaana, huomaisin sen jostain, minulle tulisi The Tunne?

Raskaana voi olla ilman selkeitä oireita, ilman mitään oireita.
Raskaana voi olla, vaikka ainoat oireet olisivat samat, kuin kuukautisia edeltävät.

Kyllä niin voi käydä. Joillekin muille on käynyt niin, joten miksei minulle voisi?

Kerron näitä asioita itselleni samalla tavalla, kuin luin yläasteella kokeisiin viisi minuuttia ennen niiden alkua. Täytän tyhjyyttä sanoilla, joilla ei ole mitään merkitystä, ne eivät edes kunnolla jää mieleen.