Tällainen nainen

En rehellisesti sanottuna osannut kuvitella, että minusta tulisi näin nopeasti tällainen nainen.
En olisi voinut uskoa sitä, mutta tässä sitä nyt ollaan.

Minusta tuli nainen, joka katsoo kalenterista kuukautisten oletun alkamispäivän ja pyrkii jättämään sen ja sitä ympäröivät päivät tarkoituksella tyhjiksi sovituista menoista. Tai oikeastaan mistään ohjelmasta.

Nainen, joka miettii, pitäisikö hänen lopettaa kofeiinipitoisten juomien käyttö kokonaan, olisiko se selkeämpää kuin miettiä suositeltuja päiväkohtaisia määriä lasta yrittäville (ja odottaville).

Nainen, jonka koko elämä vaikuttaa enemmän tai vähemmän rakentuvan sen ympärille, missä vaiheessa kuukautiskiertoa mennään. Joka yhtenä päivänä pysähtyy miettimään, mitä jos yhtäkkiä selviäisi, ettei hän pystykään samaan biologista lasta. Mihin hän käyttäisi kaiken tämän ajan, jona ajattelee lapsen yrittämistä? Mihin se aika on mennyt aiemmin?

Nainen, joka jatkuvasti seuraa oman kehonsa eritteitä. Tarkastelee vessapaperista liman koostumusta ja kuukautisvuodon määrää ja merkkaa ne tunnollisesti kalenteriin. Jolle vessassa käyminen sytyttämättä valoja on harvinaisen arjen luksuksen ja vapaapäivän merkki, kun ei tarvitse tarkkailla mitään. 

Nainen, joka tarkastelee myös kaikkea muuta itsestään, ovulaatiokivuista selkäsärkyihin, närästyksestä väsymykseen. Jonka hermosto vaikuttaa olevan niin ylivirittynyt huomioimaan kehon tuntemuksia, että kun kuukautisten jälkeen hetken aikaa on oksettava olo, hän saa tehdä töitä pysäyttääkseen siitä seuraavan ajatuskierron ja muistuttaakseen itseään, ettei voi olla raskaana nyt, olo ei liity siihen, STOP.

Nainen, jonka on haluttava seksiä tiettyinä päivinä. Sillä muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin haluta.

Nainen, jota jännittää tavata vanhaa ystävää viikonloppulounaalla, koska omien kuulumisten kertominen arveluttaa. Kuuluuko hänelle mitään muuta, kuin tätä? Olisi outoa puhua ainoastaan lapsen yrittämisestä, mutta osaako hän enää löytää puhuttavaa muista aiheista tuntien ajaksi?

Nainen, joka pysähtyy miettimään, miten käsittämätöntä olisi kantaa hetken ajan sisällään ihmistä, jota tulee todellisuudessa kantamaan mukanaan loppuelämänsä. Miltä tuntuisi saada elämäänsä uusi ihminen, joka tulee olemaan aina mielessä. Joka hetki, kaikkialla.

Silti olen paljon mieluummin tämä nainen, kuin se edellinen, jota en edes tunnistanut.

Haikaroiden suuntavaistosta

Olen seurannut Yleltä tanskalaista neliosaista dokumenttisarjaa Kun haikara lentää ohi.
Siinä seurataan kolmen vuoden ajan seitsemän ihmisen tarinaa tahattoman lapsettomuuden kivusta keskellä lapsettomuushoitoja. 

Sarja on koskettava, mutta se on vaikuttanut minuun samoin, kuin jollekin toiselle käy kauhuelokuvien kohdalla: Se on saanut minut entistä enemmän pelkäämään, että jokin on pielessä.
Pelkäämään tuntematonta ja siellä häilyvää pimeää.

Entä jos meilläkin on edessä lisää haasteita raskautua, jos jossain on todella vikaa?
Mitä tapahtuu, jos tilanteemme vaatii tutkimuksia, kenties hedelmöityshoitoja, ehkä useita kertoja?

Pystyisikö Mies siihen, vai menisikö se liian pitkälle, jonnekin sellaisen rajan ylitse, jonne hän ei voi tulla? Yritän luoda mielessäni kuvaa Miehestä kanssani lapsettomuustutkimuksissa.
Keskustelemassa näytteistä, pistoksista, lääkkeistä, päivämääristä. Sitä kuvaa on hyvin vaikea nähdä.

Teen katsauksen ympärilleni ja muistelen kaikkia tuttuja, joiden raskautumisen nopeudesta tiedän. Tulen siihen tulokseen, että heitä on hyvin vähän. Koska en halua tuskastua, jätän lisäksi laskuista pois ne muutamat, joiden tiedän tulleen raskaaksi ensi yrittämällä tai vahingossa.

Ainakaan omassa lähipiriissäni tämä ei vaikuta olevan yleinen keskustelunaihe.
Kun raskaudesta kerrotaan, puhe usein keskittyy siihen hetkeen ja tulevaan, ei menneeseen.
Kuin ajanlasku alkaisi alusta, kuten varmasti tavallaan alkaakin, tai mistä minä tiedän.
Edes suurimmasta osasta perheellisiä ystäviäni en tiedä, miten kauan he ehtivät yrittää lasta.

Paras ystäväni yritti lasta reilusti yli vuoden, samoin yksi työkaveri. Toisella työkaverilla raskauden alkuun kului yli puoli vuotta. Hän ehti jo kovasti huolestua. Yleinen käsitys siitä, että ihminen raskautuu pian ehkäisyn lopettamisesta, on niin tiukassa. Myös toinen työkaveri odotti yli puoli vuotta, samoin sukulainen.

Mieleeni palaa Ellen Jokikunnaksen haastattelu, jossa hän mainitsi:
"Ensin oli aina toive, sitten tuli pettymys ja meni usko kunnes taas aloitettiin uudelleen".
Sitä tämä on jo nyt, minulle. Elämänsä sattuman varaan asettamista, jatkuvasti.
Uusiutumista, toivon uudelleen löytämistä, sillä toivottomuutta pahempaa ei ole.

Tätä on jatkunut vasta muutaman kuukauden. Välillä tuntuu, että tulen hulluksi tästä odottamisesta.
Eikä minun tarvitse edes odottaa muuta kuin oman kehoni toimintaa.
Ei lääkäriaikoja, ei tutkimuksia, ei hedelmöityskilinikan aikatauluja, kuten sarjan henkilöiden täytyy.

Miten itse jaksaisin hedelmättömyyshoitojen tuomaa painetta ja kuormitusta, niin henkistä kuin fyysistäkin? Uskon, että varmaan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Koska olisi vain pakko jaksaa.

Olette varmaan jo huomanneet, että tällainen minä olen. Huolehtija, etukäteen murehtija.
En vain mahda sille mitään. Mutta tämä ei ole mikään "oispa hei joskus ihan kiva"-asia. 

Tällä olisi kiire, minulla olisi kiire. Niin kauan kuin yrittäminen jatkuu, se pitää itseni lisäksi myös toista ihmistä suuren paineen alla, kaikkea muuta kuin rennossa välitilassa. 

Kerron itselleni, että vähintä mitä voin tehdä, on yrittää olla valmistautunut kaikkeen.

Varhainen keskenmeno?

Olen alkanut pitää joltain osin todennäköisenä, että sain hyvin varhaisen keskenmenon.
Toki se on täysin teoreettista, varmuutta siitä en koskaan tule saamaan.

Ajatusteni taustalla ovat kauan kestäneet omituiset tuntemukset, kirkkaanpunaiset veripisarat juuri oikeaan aikaan (kiinnittymistä ajatellen) ja rusehtava vuoto viikkoa ennen kuukautisia, joka yhdelle lukijoista oli ollut raskausoire. Sekä äkillisesti ja ennenaikaisesti alkanut, epätyypillisen runsas kuukautisvuoto.

Vaikka "todisteita" ei ole paljon, niitä on tarpeeksi siihen, että olen alkanut rakentaa mielessäni hataraa tarinaa, jossa raskaus alkoi, mutta meni pian kesken. Eihän se olisi lainkaan epätodennäköistä.
Hyvin varhaiset keskenmenot, jotka tapahtuvat ennen kuin raskautta on edes ehditty todeta, ovat käsittääkseni yleisiä, vaikkei niistä juuri puhuta. Osittain ehkä siksi, ettei niitä välttämättä huomata.

Kerron epäilystäni parille läheisimmälle ystävälle.
He toteavat heti, että toivottavasti kyseessä ei ollut keskenmeno. Jään miettimään tätä.
Onko ei raskautta jollain tavalla selkeästi parempi tila, kuin alkuunsa keskeytynyt raskaus?
Saako pelkkä sana "keskenmeno" ihmiset kavahtamaan, tuoko se jollain tapaa huonoa onnea?

Miltä minusta tuntuu ajatus siitä, että sain mahdollisesti varhaisen keskenmenon?
Rehellisesti sanottuna päälimmäinen ajatus on, että se on kai jokseenkin hyvä merkki.
Että edes jotain tapahtui. Jotain meni oikein, kulkeutui oikein, kiinnittyi oikein.
Kunnes jotain meni väärin.

Huomaan, että tämä lapsiasia on nykyään mielessäni aina, aamusta iltaan.
Vähintään taustalla, mutta useimmiten aktiivisena. En pääse siitä kunnolla eroon muualla, kuin töissä. Siellä keskittymistä vaativat tehtävät pakottavat unohtamaan sen, jopa useaksi tunniksi. En ole erityisen työorientoitunut ihminen, mutta on todettava, että työt ovat oikeastaan ihan tarpeellinen ja toimiva pakokeino.

Aiemmin ajatukseni ja niiden aktiivisuustaso olivat enemmän sidoksissa kuukautiskiertoon.
Nyt sillä ei enää vaikuta olevan väliä. Ajattelen tätä, oli kyseessä mikä kuukautiskierron vaihe tahansa.

Kuukautisten alettua, päästyäni eteenpäin pettymyksestä yritän siirtää ajatukset hetkeksi sivuun, koska mitään ei ole enää tehtävissä, ei vielä pitkään aikaan. Ajattelen tätä silti kokoajan.

Ovulaation aikaan en edes yritä rentoutua, yritän vain suoriutua, mahdollisimman hyvin. On keskityttävä, annettava kaikkensa. On siis sanomattakin selvää, että ajattelen tätä kokoajan.

Ovulaation jälkeen yritän rentoutua, koska olen tehnyt kaiken voitavani, ja seuraavaksi on vain odotettava. Siitä huolimatta ajattelen tätä kokoajan.

Kuukautisten lähestyessä yritän parhaani mukaan hillitä kasvavaa toivoani ja rauhoittua, jotta kehon ja mielen stressitasot pysyisivät rauhallisena siltä varalta, jos sisälläni kasvaa jotain.
Se ei auta, vaan ajattelen tätä kokoajan.

Välillä käy mielessä, että olisipa ihanaa unohtaa tämä kaikki hetkeksi.
Nukkua viikko putkeen, tulla hypnotisoiduksi, saada lobotomia, mitä tahansa.
Olla hetken pelkkä Neiti Kuu vain, ei aina se nainen, jolta puuttuu lapsi.

Korttitalot

Minulla on mielikuva, jossa seison isossa huoneessa, joka on täynnä pöytiä. Minut ohjataan istumaan yhteen pöydistä. Käteen annetaan pelikortit ja sanotaan, että niistä täytyy rakentaa korttitalo.
Kaikki 52 korttia täytyy käyttää. En pääse tästä huoneesta, ennen kuin korttitalo on valmis.

Minulla on käsitys siitä, miltä korttitalon pitäisi näyttää. Tiedän teoriassa, miten kortteja kasataan päällekkäin. Saan ensimmäisen kerroksen tehtyä helposti, mutta kun aloitan seuraavaa kerrosta ensimmäisten korttien päälle, asetelma romahtaa.
Yhä uudelleen ja uudelleen.

Vilkuilen ympärilleni. Monissa pöydissä korttitalot ovat valmiita, ne nököttävät siististi paikallaan eikä kasaajia enää näy. He ovat päässeet jo lähtemään.

On myös monia, jotka ovat työn touhussa kuten minäkin. Yritän katsoa heiltä mallia.
He näyttävät tekevän ihan samalla tavalla, mutta heidän talonsa pysyy kasassa.
En ymmärrä, mitä teen toisin. Teen jotain väärin, mutta mitä?

Ympärillä leijuu painostava hiljaisuus ja sanaton tieto siitä, että toisille ei saa puhua. Silti rohkaistun katsomaan muutamia muita kysyvästi. He katsovat takaisin, kohauttavat olkapäitään kuin sanoakseen, etten tiedä miten teen tämän. Ja sitten heidän on jo aika lähteä.

Saliin saapuu tasaisena virtana lisää ihmisiä, joita ohjataan omiin pöytiin. Monet heistä alkavat vain kasaamaan taloa ja saavat sen valmiiksi hetkessä, vaikka vasta tulivat. Tuijotan kiinteästi heidän liikkeitään. Katson ja katson, mutten käsitä, mitä he tekevät eri tavalla.
Heidän korttinsa vain asettuvat siististi paikoilleen.

Toisilla talo romahtaa kerran tai kaksi, mutta sitten alkaa sujua. Näen hämmästyksen heidän olemuksestaan: näinkö yksinkertaista tämä olikin? Katson, kun heidän silmissään välähtänyt pelko väistyy. Hetken he ehtivät ajatella, onkohan jokin pielessä. Huojennuksen voi aistia, kun ei olekaan.

Ja sitten on niitä muutamia, joilla on sama hämmentynyt ilme, kuin minulla. He yrittävät ja se sujuu hyvin, kunnes yhtäkkiä kaikki romahtaa, kerta toisensa jälkeen. Jos näkisin kauemmaksi, ehkä huomaisin, että heitä on tässä salissa useitakin. Tästä katsottuna näyttää, että heitä on vain kourallinen.

Tämä on peli, jonka kaikkia sääntöjä en tiedä.
Epäonnistun, mutten tiedä miksi, eikä kukaan kerro sitä minulle.

Milloin tulee minun vuoroni? Kuinka kauan täällä vielä täytyy olla?
Johtuuko tämä korteista vai minusta? Onko tämä jotain, mikä vain onnistuu aikanaan ja sitä täytyy odottaa, vai voinko tehdä jotain paremmin?

Silti siinä

Makaan pimeässä suihkussa verta valuvana.
Kuuma vesi turruttaa ilkeää jomotusta vatsassa ja selässä.
Veden jatkuva, monotoninen pauhunta sulkee omaan kuplaansa.

Tuijotan suihkuverhon kukkakuviota ja yritän olla ajattelematta mitään.
Tämä on ollut vaikea päivä. Kipeä päivä, monin eri tavoin.

Mies tulee suihkuun ja istuutuu viereeni.
Kietoo kädet ympärilleni, sulkee syliinsä.
Hän katsoo syvälle silmiini. Sanoja ei ole, on vain loputon veden kohina.

Tämä on minun suruni. Ei meidän, ei hänen. 

Emme edes koe samoja asioita, päinvastoin. Se mitä toivon eniten, on se, mitä hän eniten pelkää.
Käyn läpi omaa myllerrystäni, josta hän ei saa kiinni, ja hän omaansa, josta tiedän hyvin vähän.

Hän ei voi tietää, miltä tuntuu, kun kevät ja syksy vuorottelevat oman kehon sisällä muutamien viikkojen välein. Piilossa muilta, piilossa myös itseltä. Kun kaikki kuolee, vain syntyäkseen uudestaan.
Kun kaikki loppuu, alkaakseen taas alusta. Ja juuri kun luulet päässeesi mukaan, se muuttuu taas.

Hän ei mitenkään voi ymmärtää, millä voimalla tämä aallokko on pyyhkäissyt minut mukaansa, vienyt hetkeksi avomeren puolelle. Mutta hän pitää minusta kiinni. Hän näkee suruni.

Välillämme on tuhansia kilometrejä, vaikka paljaat ihomme ovat kiinni toisissaan.
Hän on kaukana, mutta silti siinä, lähellä.

Hän suutelee kyynelistä märkiä poskiani, yhä uudelleen.

Verta 4

Aivan tavallisena iltana nukkumaanmennessä tunnen yhtäkkiä jotain hyvin tuttua. Olen viikkojen ajan ollut varovaisen ymmälläni kehoni tuntemuksista, mutta en ole enää. En haluaisi tunnistaa tätä tunnetta, se tuntuu liiankin tutulta. Kuukautisten oletettuun alkuun on neljä päivää, ja tähän saakka ne ovat alkaneet korkeintaan päivän etuajassa.

Yöllä käydessäni vessassa minun ei enää tarvitse laittaa valoja päälle. Tiedän näkemättäkin, mitä tapahtuu. Seison pimeässä niin pitkään, että silmäni tottuvat siihen.
Ajatukset ovat tahmeita ja liikkuvat hitaasti, vaivalloisesti.

Jostain syystä päädyn miettimään, miten kertoisin tästä tunteesta jollekulle, joka ei ole sitä itse kokenut? Miten kuvailisin, mitä tunnen nyt? 

Miten kaikki on näennäisesti ihan samalla tavalla, kuin viisi minuuttia sitten, mutta mikään ei ole enää samalla tavalla. Miten syvällä, oikeastaan ihan kaikkialla on se, mikä on nyt toisin. 

Mihin kaikkialle se ehti ulottua. Miten monimutkainen, kaikkialle ulottuva verkosto ajatuksissa oli ehtinyt kasvaa, kunnes yhdessä hetkessä se katkaistiin poikki. Se on mahdotonta.
Sitä ei yksinkertaisesti voi tavoittaa, jos ei ole itse sitä kokenut.

Se on kuin suosikkijoulukoristeet, joita ilman joulu ei tule. Ne haluaa asetella kotiinsa esille hyvissä ajoin ennen joulua. Ne näyttävät niin kauniilta, tutuilla paikoillaan. Joka kerta kun niitä katsoo, tulee hyvälle mielelle. Mutta kun joulu on ohi, ne näyttävät kaapin päällä lähinnä hölmöiltä.
Suorastaan hassuilta, vähän kiusallisilta. Aika on väärä.
Taika on kadonnut.

Minulla on tuhat kysymystä, muttei yhtäkään vastausta. Haluaisin loppuraportin jossa kerrotaan, mitä sisälläni tapahtui. Kaipaisin epätoivoisesti jonkinlaista lääketieteellistä selontekoa.
Yhteenvetoa, tietoa, varmaa faktaa.

Valitettavasti munasolun kiinnittyminen kohdunseinämään epäonnistui.
Ikävä kyllä tällä kertaa ovulaatio tapahtuikin 12 tuntia tavanomaista aikaisemmin, eikä tästä syystä yksikään siittiö ehtinyt puhkaistemaan reikää munasolun pintakalvoon.

Olinko hetken raskaana ja jos olin, mikä meni pieleen?
Kuvittelinko kaikki ne erikoiset tuntemukset vai olivatko ne todellisia, oliko jokin oikeasti eri tavalla?

On kuin elämäni olisi muuttunut ärsyttävän tulkinnanvaraiseksi dekkarisarjaksi, joka on käsikirjoitettu ja kuvattu niin, ettei katsojalla ole mitään mahdollisuutta pysyä kärryillä siitä, mitä oikeastaan tapahtuu.
Mikä on unta, mikä kuvitelmaa, mikä henkilön toivetta, nykyisyyttä, menneisyyttä, tulevaa.

Kerta toisensa jälkeen palaan siihen, miksi ensimmäinen kokemani ylimääräinen verenvuoto tuli juuri sinä päivänä, kaikista elämäni muista päivistä? Noin viikon päästä ovulaatiosta, juuri oppikirjan mukaan. Liittyikö se munasolun kiinnittymiseen? Jos liittyi, mikä epäonnistui?
Tapahtuuko niin uudelleen? Onko se jotain, mistä tämä kaikki jää yhä uudelleen kiinni?

Sain uudenvuoden tinasta oksalla istuvan linnun muodon. Lajina se muistuttaa lähinnä pöllöä.
Selvitin netin syövereistä, mitä se ennustaa tälle vuodelle.

Köyhyys, sairaus, epäonni ja häpeä, here I come!

Eriskummallista aikaa

Kun kuukautisten oletettuun alkamispäivään on viikko aikaa, paperiin jää aamulla jonkin verran rusehtavaa verta.

Tulen yllätetyksi kylmiltään. En osannut yhtään varautua tähän.
Mitä tämä tarkoittaa, onko tämä keskenmeno? Alkavatko kuukautiset näin paljon etuajassa?
Onko tämä välivuotoa, josta olen kuullut puhuttavan, mutta en ole koskaan kokenut?

Ainakin veri on rusehtavaa, ei kirkkaanpunaista. Se on hyvä merkki, sen verran tiedän.
Tuntuu, kuin minua kiskottaisiin sängystä ylös kesken ihanan unen.
Kuvittelin, että huoletonta toivon aikaa olisi vielä jäljellä ensi viikkoon.

Töissä hoen hiljaa mielessäni, että mitä ikinä nyt tapahtuukaan, en voi sille mitään, en voi estää sitä.
Se auttaa yllättävän vähän. Tunnen kiivasta, pakottavaksi yltyvää tarvetta tehdä jotain. En vain tiedä, mitä tekisin. Tarkkailen tilannetta neuroottisesti illan aikana. Pelkään mennä nukkumaan.

Seuraavana päivänä verta ei enää näy. Olen silti varuillani. 

Samalla muistelen netistä lukemaani tietoa neljään ensimmäiseen raskausviikkoon liittyen.
Siinä mainittiin, että nainen voi olla raskaana, vaikkei hän vielä tunne klassisia raskausoireita.
Ensimmäinen asia, josta raskauden huomaa, voi olla kuukautisten myöhässä oleminen.
Kaikki eivät tunne varhaisia oireita, kuten metallin makua suussa.

Takerrun tähän lauseeseen ja sidon sen itseeni kiinni, kuljetan sitä mukanani joka paikassa.
Saan siitä lohtua.

Nämä päivät ovat eriskummallista aikaa. Ne ovat ihan tavallisia päiviä, mutta niiden saumoihin kiinni ommeltu toivo on niin tiheää, niin lähellä kaikessa ja kaikkialla, että sen ansiosta jokainen eletty sekunti on silti jotain enemmän. 

Se johtuu siitä, nämä ohikiitävät päivät, nämä rutiininomaiset hetket voivat myöhemmin muuttua maagiseksi ajaksi, jolloin jotain oli jo toisin, vaikkei kukaan sitä tiennyt.

Tulikärpänen

Veripisaroita seuraava päivänä kaikki outous lakkaa. Erikoiset kivut ja pakotukset häviävät. Välillä mietin, oliko niitä todellisuudessa olemassakaan vai kuvittelinko ne. Oliko minulla niin suuri tarve kokea jonkin olevan tällä kertaa eri tavalla?

Vertakaan enää näy. Epäilen, kuvittelinko senkin. Loivatko silmäni tyhjästä jotain, mitä niin kovasti halusivat nähdä, juuri oikeaan aikaan. Yhä uudelleen palaan siihen, että en voi olla niin sekaisin.
En ainakaan vielä.

Puristan toivoa nyrkissäni, kuin pimeässä hohtavaa, pientä tulikärpästä.

En halua päästää sitä lentoon muiden nähtävillle. En halua sen värittävän ja valaisevan kaikkea ympärilläni. 

Sen pitäminen vain itselläni tuntuu hyvältä. Minulla ei ole edes tarvetta avata nyrkkiäni ja katsella sitä.

Minulle riittää tieto siitä, että se on siellä ja loistaa kirkkaana, vaikkei se kenellekään näy. 

Pää kylmänä

Ovulaatiokivut tulevat voimakkaina yhden illan ajan. Olen ylpeä, että alan päästä yhä enenevässä määrin selville kehoni toiminnasta, joka vielä muutama kuukausi sitten oli itselleni suuri mysteeri.

Kivut jatkuvat laimeampina myös seuraavina päivinä. Jomotus muuttuu enemmän lieviä kuukautiskipuja muistuttavaksi. Kun selkeästi ovulaatiosta johtuneista kivuista alkaa olla jo neljä, viisi päivää aikaa, myönnän etteivät tuntemukset taida enää liittyä ovulaatioon.

En ole edelleenkään löytänyt selkeää ratkaisua, miten suhtautua näihin ovulaation jälkeisiin viikkoihin. Olen järkeillyt, ettei toivossa ei ole itsessään mitään pahaa, sehän vain helpottaa elämää. Jos ei muuta, niin edes sen parin viikon ajan. Mutta silti pelkään toivoa.

Toivoa olisi hyvä olla tarpeeksi, mutta ei liikaa. Jos sitä on liikaa, mieli alkaa helposti kuvitella ja korostaa asioita, kiinnittää epäterveellä tavalla huomiota kehoon. Silloin epäselvät tuntemukset voivat muuttua omassa päässä todeksi. 

Mieleni on kuin kuriton koiranpentu, jota yritän parhaani mukaan saada pysymään talutushihnassa.
Se poukkoilee villisti ympäriinsä, innostuu pienimmästäkin asiasta ja pyrkii jatkuvasti juoksemaan mahdollisimman pitkällä, vaikka haluaisin sen pysyvän nätisti vierellä. Välillä yritän hellästi houkutella sitä käyttäytymään, kun taas toisinaan kiskon sitä kovakouraisesti. 

Lopulta löydän menetelmän, jolla tulen toimeen itseni kanssa. Kun tunnen outoja kivistyksiä, totean itselleni, että nyt tuntuu tältä. En ohita sitä tai teeskentele, etten huomaa mitään poikkeavaa, mutta keskityn ainoastaan fyysiseen tuntemukseen, yli-innokkaan analysoimisen sijaan. 

En tiedä mistä se johtuu, mutta nyt tunnen näin. Aikanaan se selviää tai on selviämättä, mutta juuri nyt ei ole mahdollista saada sitä tietoa, on vain mahdollista tuntea.
Yllätyn itsekin, miten hyvin se toimii.

Yhtenä päivänä sorrun kertaamaan, mitä neljän ensimmäisen raskausviikon aikana tapahtuu. Perustelen itselleni, ettei perustietojen parempi hallitseminen ole liioiteltua. Luen, että munasolun kiinnittymiseen liittyy pientä veristä vuoroa, joka on niin vähäistä, että useimmat naiset eivät huomaa sitä lainkaan. 

Samana iltana, noin viikko ovulaatiosta, katson epäuskoisena kahta pientä, kirkkaanpunaista veripisaraa vessapaperin palassa. Minulla ei ole aiemmin ollut mitään välivuodoksi laskettavaa. 

Pidä pää kylmänä, toistelen itselleni.

Monta päivää erikoisia tuntemuksia ja kaksi tippaa verta.
Se kaikki voi johtua mistä tahansa muustakin. 

Se ei ole tarpeeksi tietoa, ei lähellekään.

Ei oikeampi tapa

Luen Me Naisista (52/2020) Ellen Jokikunnaksen haastattelun, jossa hän kertoo kymmenen vuotta jatkuneesta tahattomasta lapsettomuudestaan. Ensimmäiset seitsemän vuotta menivät tuloksettomissa lapsettomuushoidoissa, ja viimeiset kolme vuotta hän on ollut adoptiojonossa.

On koskettavaa, kun hän kertoo käänteentekevästä hetkestä, jolloin oli adoptioneuvonnan sosiaalityöntekijän esimerkistä alkanut ajatella "jos saamme lapsen"-ajattelun sijaan "kun saamme lapsen". Hän kertoo, ettei lapsettomuus ei ole hänelle ja miehelleen enää "kaikkea varjostava suru tai mukana laahaava musta repaleinen aukko", koska tuskin kukaan olisi ylipäänsä jaksanut yli kymmentä vuotta sellaista arkea, täynnä jatkuvaa, sykkivää kipua.

Hän kertoo pystyneensä aina iloitsemaan muiden puolesta, myös oman tilanteen ollessa kipeimmillään. Syyllisyys pistää piikkinä ihon läpi. Minä en pystynyt.

Miten hän sen tekee?
Miten hän on löytänyt tavan olla katkeroitumatta, kaiken tuon jälkeen?
Onko tässä se suorasta kärsimyksestä jalostunut ihminen, jollaista luulin, ettei ole olemassakaan?

En voi olla ihailematta hänen asennettaan. Tuolla tavalla, tuolla suhtautumisella myös minulla olisi vuosien varrella ollut helpompaa, ennen kaikkea itseni kannalta. Jos olisi pystynyt huolehtimaan vähemmän, olemaan murehtimatta etukäteen. Jos olisi voinut olla pelkäämättä tulevaa.

Luonnollisesti käsitän, etteivät tilanteemme ole lähimainkaan verrannollisia.

Ei voi jättää huomiotta, että Ellen on ollut kertomansa perusteella koko kymmenen vuoden lapsen yrittämisen ajan ilmeisen vakaassa parisuhteessa, jossa yhteinen tavoite on aina siintänyt kirkkaana edessä. On ollut selvää, että matkaa jatketaan yhdessä, oli mahdollisuutta lapseen tai ei. 

Olisinko itsekin ollut kärsivällisempi (vai kärsimättömämpi?), jos olisin tiennyt jo kolme vuotta sitten etukäteen, miten asiat tulevat menemään? Että lopulta olemme tässä, yrittämässä lasta yhdessä?

Ainakaan ei olisi tarvinnut pelätä niin uuvuttavan paljon, olla jatkuvasti varuillaan mahdollisen eron osalta. Meni yllättävän kauan aikaa tottua olemaan ilman sitä tunnetta taustalla.
Siitä piti kirjaimellisesti opetella pois.

Haastattelu tuo hyvällä tavalla julkisuuteen tahatonta lapsettomuutta ja adoptiota vanhemmuuden yhtenä väylänä. On hienoa, että Ellenin osalta asiat menivät noin ja nyt hän jatkaa kolmatta vuotta adoptiojonossa, levollisin mielin. Hänellä on takanaan valtavan pitkä matka, täynnä kivuliaita pettymyksiä, mutta myös löydettyä rauhaa. Hän on löytänyt oman tapansa olla. 

Mutta hänen tapansa ei ole yhtään sen enemmän oikea, kuin minun tai kenenkään muunkaan.
Kenenkään ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, jos ei jaksa pysyä positiivisena tai kiitollisena. 

Lasta kovasti toivova saa olla synkkä, katkera ja rikki. Kateellinen, rauhaton, surullinen, pettynyt.
Kärsimätön, turhautunut. Vihainen, epätoivoinen. Pelokas, surullinen.
Turta. 

Saa tuntea juuri sitä, mitä tuntee, on se mitä vain. Niin kauan kuin siltä tuntuu.

Yritetään muistaa se näitä haastetteluja lukiessa. Minäkin yritän.

Mitä jaksamme kantaa

Olen aina inhonnut sanontaa, jonka mukaan kenellekään ei anneta enempää, kuin jaksaa kantaa.
 

Kyllä annetaan, mutta niistä ihmisistä ei lähde paljon ääntä, joilla kannettavaa on liian paljon.
Heidän voimansa menevät selviytymiseen, eikä osaa heistä ole enää täällä kertomassa jaksamisestaan.
 

Ymmärrän, että sanonnalla usein tarkoitetaan, että ihmisessä itsessään voi olla enemmän sisäistä voimaa, kuin hän aluksi uskoisi. Että hyvin vaikeistakin asioista voi selvitä. Se on totta, niin voi.  

Voi on kuitenkin eri asia, kuin pitää. Se on eri asia kuin oletus siitä, ettei muu ole edes mahdollista.

Elämä ei ole sillä tavalla reilua, kohtuullista tai yksinkertaista, että vain tarpeeksi vahvoille ihmisille annetaan suuria vaikeuksia. Ei jaksaminen ole vain omasta tahdosta tai mielenlujuudesta kiinni. 

Siihen liittyy myös paljon monitahoisia, itsestä riippumattomia ja minän ulkopuolisia tekijöitä, kuten elämän peruslähtökohdat, lapsuudessa saadut mallit hankalien tilanteiden kohtaamiseen, taloudellinen tilanne, läheisiltä saatava tuki tai sen puute.

Eivätkä vähemmän isoja haasteita elämässään kohdanneet ole jotenkin lähtökohtaisesti heikompia ihmisiä. En usko kärsimyksen itsessään jalostavan ketään, enkä ole vakuuttunut siitä, että paljon kärsineet ihmiset olisivat itsestäänselvästi jalostuneempia, kuin muut.

Mielestäni emme tarvitse tässä yhteiskunnassa ympärillemme enempää ylimääräistä painetta jaksaa. Painetta purra hammasta, sietää, kärsiä ja jollain opilla selvitytyä. 

Joskus tulee hetkiä, joissa ei vain jaksa kantaa kaikkea, mitä on annettu. Silloin on hyvä myöntää se ennen kaikkea itselleen, mutta myös muille. Pyytää apua, eikä tuudittautua siihen, että kai tämä on vain kestettävä jollain tavalla, koska niin on tarkoitettu. Koska kaikkea ei tarvitse jaksaa kantaa.

Kuvitellaanpa, että meillä tämä tilanne olisi jatkunut seuraavan vuoden ajan, enkä lopulta olisi jaksanut sitä enää vaan olisimme päätyneet tuskaisaan eroon, jota lopulta olisin katunut loppuelämäni.

Olisinko ollut vain keskimääräistä heikompi ihminen, poikkeusyksilö, joka ei kestänytkään niin paljon, kuin hänen oletettiin kestävän? Jonka arveltiin jaksavan kantaa sellainen taakka, mutta ei jaksanut.

Päivän lainaus

"Grief, I've learned, is really love. It's all the love you want to give but cannot.

All of that unspent love gathers up in the corners of your eyes, the lump in your throat, and in that hollow part of your chest. The happiness of love turns to sadness when unspent.

Grief is just love with no place to go."

- Jamie Anderson -