keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Silti siinä

Makaan pimeässä suihkussa verta valuvana.
Kuuma vesi turruttaa ilkeää jomotusta vatsassa ja selässä.
Veden jatkuva, monotoninen pauhunta sulkee omaan kuplaansa.

Tuijotan suihkuverhon kukkakuviota ja yritän olla ajattelematta mitään.
Tämä on ollut vaikea päivä. Kipeä päivä, monin eri tavoin.

Mies tulee suihkuun ja istuutuu viereeni.
Kietoo kädet ympärilleni, sulkee syliinsä.
Hän katsoo syvälle silmiini. Sanoja ei ole, on vain loputon veden kohina.

Tämä on minun suruni. Ei meidän, ei hänen. 

Emme edes koe samoja asioita, päinvastoin. Se mitä toivon eniten, on se, mitä hän eniten pelkää.
Käyn läpi omaa myllerrystäni, josta hän ei saa kiinni, ja hän omaansa, josta tiedän hyvin vähän.

Hän ei voi tietää, miltä tuntuu, kun kevät ja syksy vuorottelevat oman kehon sisällä muutamien viikkojen välein. Piilossa muilta, piilossa myös itseltä. Kun kaikki kuolee, vain syntyäkseen uudestaan.
Kun kaikki loppuu, alkaakseen taas alusta. Ja juuri kun luulet päässeesi mukaan, se muuttuu taas.

Hän ei mitenkään voi ymmärtää, millä voimalla tämä aallokko on pyyhkäissyt minut mukaansa, vienyt hetkeksi avomeren puolelle. Mutta hän pitää minusta kiinni. Hän näkee suruni.

Välillämme on tuhansia kilometrejä, vaikka paljaat ihomme ovat kiinni toisissaan.
Hän on kaukana, mutta silti siinä, lähellä.

Hän suutelee kyynelistä märkiä poskiani, yhä uudelleen.

4 kommenttia:

  1. Tuttuja fiiliksiä. Meillä me molemmat kyllä haluamme vauvaa niin hirveästi. Silti tuntuu että tämä "lapsettomuuden" suru on paljon voimakkaampi minulla. Pelkästään kuukautiskierto jo vaikuttaa tähän. Mies ei voi ymmärtää täysin sitä miten pahalta tuntuu kokea pahoinvointia ja oksennella kun syynä ei ole raskaus vaan ovulaatio tai menkat ja miten välillä tuntuu ihan fyysinen kipu kun haluaisi niin kovasti kasvattaa pientä vauvanalkua sisällään. Miten välillä tunnen puhdasta vihaa kuukautisia ja kipuja kohtaan.
    Mies ei osaa itkeä lapsettomuutta vaikka herkkä muuten onkin. Minusta tuntuu välillä etten enää muuta teekkään kuin itken miksi en raskaudu. Mies myös pystyy olla aidosti onnellinen muiden puolesta ja sanoo ettei toisten onni ole meiltä pois. Toivon että pystyn itsekin ajatella joskus näin. Nyt annan kuitenkin itselle luvan tuntea kaikki tunteet niin miten tunnen.
    Voimia ja valoa!

    -S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan hyvin tuon vihan kuukautisia ja kaikkea niistä muistuttavaa kohtaan. Ainakin itse olen myös välillä huomannut tuntevani jopa vihan tai vähintään syvän turhautumisen tunteen omaan kroppaa kohtaan, kun se ei toimi toivotulla tavalla. Kuitenkin viimeiseen asti pyrin välttämään itseni sättimistä tässä asiassa, jolle loppujen lopuksi aika vähän voin itse mitään.

      Vaikka itse olen korostetun yksin, koska emme molemmat toivo lasta, uskon, että tietty yksinäisyyden tunne voi vaivata useitakin naisia yritysaikana. Se on varmasti totta, että joka tapauksessa lapsen toivominen on eri tavalla fyysinen asia naiselle, koska hän tuntee sen kaiken sisällään, omassa kehossaan. Myös sen tyhjyyden, eri lailla korostetulla tavalla.

      Kiitos samoin sinne, valoa kohti mennään onneksi vuodenajassakin!

      Poista
  2. Oh, on pakko sanoa, että inhosin yritysaikana kun minulle jatkuvasti sanottiin, että muiden raskausuutiset ja onnistumiset ei "ole meiltä pois". Inhoan vieläkin tuota sanontaa!! Minä kyllä koin varsinkin siinä vaiheessa, kun yritystä oli ollut jo useampi vuosi ja mieliala sen mukainen, että jokainen vauvauutinen ja muiden lisääntyminen hieroi minun naamaan omaa epäonnistumistani ja lapsettomuuttani ja vaikutti mielialaani ihan kamalalla tavalla, menin pois raiteiltani pitkäksi aikaa ja sain aina kerätä itseäni eri tilaisuuksissa ja tapahtumissa ja niiden jälkeen. Muistan aina varsinkin sen, kun meillä oli tuttavissa enää vain yksi lapseton pariskunta, josta jotenkin vielä kuvittelimme, etteivät he halua lasta. Sitten tulivat vauvauutiset, ja lopulta olimme tosiaan se ainoa pariskunta, jolla ei ollut lasta. Joten kyllä se oli minulta tietyllä tavalla pois, pois minun mielenterveydestä, pois siitä mahdollisuudesta nähdä ketään ystäviä ilman lapsia tai vauvaa tai raskausvatsoja, pois siitä ettei minun epäonneani koko ajan alleviivattaisi. Niin minä sen silloin koin, ja muistakaa, että ihan kaikkiin tunteisiin on oikeus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos kommentistasi. Kuvaat todella hyvin ja tutunkuuloisesti ajatuksia tuohon klassiseen "ei meiltä pois"-toteamukseen ja siihen, ettei kaikkien kohdalla toimi oman kivun hetkellä ajatella niin.

      Mitä kaikkea se käytännössä voi tarkoittaa, mistä se tietyllä tapaa on itseltä pois ja miten suuri vaikutus sillä on, kun näkee ympärillään muiden onnistumisia, jotka saavat ajattelemaan pelottavan synkkiä ajatuksia. Toki järjellä ajateltuna on ymmärrettävissä, että ei kenenkään toisen raskaus ole henkilökohtainen loukkaus itseä kohtaan, puhumattakaan että se olisi sellaiseksi tarkoitettu kenenkään toimesta.

      Kuitenkin järki on myös itselläni ollut viimeinen asia mikä tässä tunnemyrskyssä on käytössä, kun nämä asiat tulevat jatkuvasti kaikessa esille, ihan kaikkialla, saaden pahimmillaan kokemaan että ihan kuin koko universumilla olisi jotain itseä vastaan.

      Poista