Ihan normaalia

Istun vastapäätä lapsettomuusklinikan terapeuttia.

En ole oikeastaan varma, saisinko olla nyt tässä, hänen edessään.
En tiedä, olisiko minulla lupaa siihen enää.

Olen ratkaissut asian niin, etten ole kysynyt sitä keneltäkään etukäteen.

Olen juuri tunnustanut hänelle olevani raskaana, mutta halunneeni silti käyttää tämän ajan, joka IVF-hoitojen aikana varattiin. Koska sitä ei kenenkään toimesta peruttu, ajattelin, että on varmaankin ihan ok tulla silti.

Etenkin, kun on viime kuukausina käynyt ilmeiseksi, että on olemassa joitain asioita menneisyydessä ja nykyhetkessä, joita voisi olla hyvä käsitellä ammattilaisen kanssa. Edelleen. Huolimatta kaikesta.

Huolimatta raskaudesta.

"Tottakai, ilman muuta oli ok tulla", vastaa terapeutti ja kohentaa silmälasejaan nyökätessään.
"Ei tämä niin mustavalkoista ole."

Hän kehottaa aloittamaan niin alusta, kuin haluan aloittaa.

Tämä on lievästi ilmaistuna omituista.
En ole koskaan käynyt tällä tavalla keskustelemassa missään.

Olen tottunut siihen, että näissä huoneissa kehooni tunkeudutaan jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Siihen, että joku kertoo minulle, mitä seuraavaksi tehdään.

Ja siihen, että minä olen lähinnä se, joka kyselen erilaisia huolen värittämiä kysymyksiä.

Kerään ajatuksiani hetken, huokaisen syvään.
Niin alusta, kuin haluan aloittaa.

Selitän, että olisin halunnut lapsen jo aiemmin, mutta Mies ei ollut valmis.
Ja että siinä meni reilusti yli pari vuotta, ennen kuin hän.. No, oli lopulta valmis.

Se on valetta.

Hän ei edelleenkään voisi olla kauempana valmiista.

"Olitko vihainen Miehelle silloin, kun asia oli auki, koska hän ei ollut valmis?" terapeutti kysyy.

"Olin", vastaan.

Olin sitä ja paljon muuta. Kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Oikeastaan olin ihan sekaisin, jos totta puhutaan.

Elin, hengitin ja nukuin eromme kanssa.
Sen mahdollisuus, väistämättömyys alati vierelläni.

Elämäni oli yli kaksi vuotta olohuoneemme lattialla terävinä, pieninä palasina, joiden yli kuljin joka päivä. Sen sohvan vierestä, josta mietin joka päivä, kumpiko meistä sen ottaa mukaansa. Sitten kun.

Mutta sitä en hänelle kerro.

Koska aika on rajallinen, ja hän vilkuilee kelloa.
Koska näen, ettei häntä oikeastaan kiinnosta.

Kerron tiivistelmän tahattoman lapsettomuuden polustamme. Yksityisellä saadusta PCOS-diagnoosista ja kevyemmistä hoidoista, ovulaation induktioista ja inseminaatioista. Saadusta lähetteestä julkiselle puolelle, yllättävän nopeasta aikataulusta IVF-hoitoihin.

"Kun ongelmia raskaaksi tulemisessa ilmeni, pelkäsitkö, että jäät kokonaan lapsettomaksi?"

"Pelkäsin, ihan tosissani."

Joka sekunti, kun hengitin.

"Miltä sinusta tuntui ajatus siitä, jos jäisitkin lapsettomaksi?"

Se on itse asiassa varsin hyvä kysymys.
Kukaan ei ole kysynyt siitä ennen.

"Hmm.." Minut on yllätetty, ja hapuilen sanoja.
En tiedä, miten puetaan ääneen lausutuiksi lauseiksi tällaisia asioita.

"Se tuntui todella pelottavalta ja kamalalta. Koko elämän mullistavalla tavalla. En tietenkään voi tietää, mutta ajattelin silloin ja ajattelen edelleen, että se olisi koko loppuelämän kestävä suru."

Terapeutti nyökkää taas. Vilkaisee edessään olevaa muistivihkoa, johon ei ole kirjoittanut juuri mitään.

"Uskon, että olisi todella pitkä ja ihan omanlainen prosessinsa, miten saada elämästä mielekästä lapsettomaksi jäämisen jälkeen. Ja että kaikesta huolimatta elämään olisi todennäköisesti jäänyt tietynlainen tyhjyys, jota olisi omalla kohdallani mahdotonta täyttää", jatkan.

Sanat tuntuvat kömpelöiltä ja teennäisiltä, väkisin haetuilta ja löydetyiltä.

Terapeutista näkee, että hän ajattelee ihan muita asioita. Kenties kauppalistaa, mahdollisesti eilistä riitaa aviomiehen kanssa. Ehkä tulevana viikonloppuna koittavaa, kauan odotettua teatteri-iltaa ystävättärien kanssa.

"Mmm, niin", hän sanoo lopulta, ei muuta.

Seuraavaksi päästään nykyhetkeen. Kerron peloista, huolesta, päivittäisistä tarkastusrutiineista vessassa. Tietynlaisesta epäuskosta ja epävarmuudesta, jotka ovat seuranneet tiukasti kannoillani positiivisesta raskaustestistä lähtien.

"Oletko tuntenut syyllisyyttä näistä ajatuksista?" terapeutti kysyy oltuaan hetken vaiti.

"Olen", vastaan hetkeäkään epäröimättä.

Terapeutti kertoo vaisun hajamielisesti, että alkavia itseään toistavia ajatuskehiä voi yrittää katkoa esimerkiksi sillä, että palauttaaa itsensä hetkeen korostetun itsetietoisesti, mutta samaan aikaan lempeästi. Toteaa esimerkiksi jopa hieman huvittuneeseen sävyyn, että joopa joo, taas tämä sama levy alkaa näköjään pyörimään, en jaksa nyt kuunnella sitä enempää, pistän sen poikki.

Vähän samoin, kuin suhtautuisi ikääntyneeseen isotätiin, joka selittää jo viidettäkymmenettä kertaa kesästä 1947, kun kotilammesta nousi erityisen paljon särkiä, ja hevosen sai aitauksensa oven itse auki.

Nyökkään, kuin olisin saanut hyvänkin neuvon.

En tiedä, miten ilmaista, etten useinkaan yksinkertaisesti saa niitä poikki.
En vaikka mitä tekisin.

Mutisen jotain epämääräistä siitä, että voihan tuota kokeilla ja olen samantapaista yrittänytkin, mutta ajatukset harvoin katkevat. Ja jos katkeavat, ne alkavat taas pian uudestaan. Esimerkiksi öisin.

"Niin", terapeutti sanoo jo yhteenkokoavasti.

"Etenkin sinun taustallasi on ihan normaalia, että monet pelot ja huolet nostavat päätään yllättävän voimakkaina raskausaikana. Niin käy useille, vaikkei olisi tahattoman lapsettomuuden taustaa. Niin käy etenkin, jos sitä on. Monet muutkin lapsettomuushoidoissa olleet pelkäävät lapsen menettämistä pitkälle loppuraskauteen, mahdollisesti koko raskauden ajan."

"Okei", sanon. "No se on ihan hyvä tietää ja lohdullista kuulla."

"Kannattaa yrittää ajatella sitä, ettei tämä kestä ikuisesti. Raskaus päättyy joka tapauksessa, se on aina määrämittainen aika. Samoin raskauajan huolillasi on määrämitta. Ne eivät tule jatkumaan aina."

"Niin", sanon. Päässä lyö tyhjää. "Onhan se tietysti totta."

Kumpikaan meistä ei sano sitä ilmiselvää asiaa, jonka molemmat tiedämme.
Että korostuneet pelot voivat jatkua myös raskauden jälkeen.

"Mutta koska olet nyt raskaana, et oikeastaan voi käydä täällä luonani useampaa kertaa."

"Okei."

"Onko sinulle kerrottu keskusteluavun saamisen mahdollisuudesta neuvolan puolelta?"

"Joo. Neuvolassa sanottiin, että neuvolapsykologille on mahdollista varata aikoja. Jotenkin vain ajattelin, että haluaisin puhua jonkun kanssa, joka on erikoistunut nimenomaan tahattomaan lapsettomuuteen. Mulla oli sellainen alkuoletus, että onkohan neuvolapsykologeilla samanlaista asiantuntemusta juuri siitä aiheesta ", selitän.

"Kyllä varmasti", terapeutti sanoo, vaikka molemmat taidamme tietää, että tuskin on.

"Sinun kannattaa nyt vähän kuulostella oloasi tulevat viikot ja kuukaudet. Jos edelleen tuntuu siltä, etteivät huolet väisty omin avuin ja ne vain roikkuvat tiukasti mukana arjessasi, voisit olla yhteydessä neuvolapsykologiin."

Vai niin. Nyökkään.
Yhtäkkiä en jaksa tehdä muutakaan.

"Olisiko se sellainen asia, jonka pystyisit tekemään?" terapeutti kysyy.
Olen hyvin tietoinen, ettei mahdollisia vastauksia ole kuin yksi.

Ei tämä ole niin mustavalkoista.
Mutta sinä olet raskaana, joten ole hyvä ja poistu.

Ymmärrän erittäin hyvin, että lapsettomuusklinikan terapeuttiresurssit kannattaa kohdentaa niille, joille asiantuntevaa keskusteluapua on hyvin rajatusti saatavilla kunnallisella puolella. Eli lapsettomuushoidoissa oleville tai muutoin tahatonta lapsettomuutta aktiivisesti kokeville.

Vaikka itsekin koen olevani edelleen sellainen, viimeksi mainittu.

Silti tapaamisesta jää laimea maku. Kuin yrittäisi kovasti saada jostain irti jotain sellaista, mikä ei vain ole lähdössä irti. Ei vaikka kuinka kiskoisi väkisin. Jää fiilis, että vain toinen meistä edes yritti tulla vuorovaikutukseen. Eikä se ollut hän.

Hän otti minut vastaan, koska ei kehdannut käännyttää suoraan kotiinkaan.

Mutta ei raskaus ole muuttanut minua.

Olen edelleen se sama ihminen, jonka ihon alla on tiiviitä kerrostumia menneestä.
Ei tarvitsisi kuin katsoa kunnolla kohti.

Sillä ne kuultavat jo ihonkin läpi.

Pihalla

Näen unta, jossa minulla on poikavauva.

Se ei näytä vastasyntyneeltä, vaan itse asiassa paljon isommalta jo.
Siitä huolimatta en osaa hoitaa sitä.

Haluaisin imettää, mutta kotimme on täynnä hälinää, joka täyttää kaiken tilan lattiasta kattoon.
Jokaisen neliömetrin. Kuin en edes itse mahtuisi kunnolla seinien sisäpuolelle.

Siellä häärää jatkuvasti muita ihmisiä.
Sukulaisia, tuttavia.

He vievät vauvan minulta, ja lämmittävät sille tuttipullossa maitoa.
He käskevät minua lepäämään ja syömään, ei minun tarvitse vauvasta huolehtia.

Höpsis höpsis, nyt annat muiden auttaa, he sanovat ja huitaisevat kädellään terävästi ilmaan.

Mutta en ole edes saanut pitää lasta vielä.

Sitten tulee hetki, kun ketään muita ei ole kotona.
Meidät on vihdoin jätetty kaksin, ainakin hetkeksi.

Seison olohuoneessa ja roikotan vauvaa kömpelösti sylissäni.
On kammottavan hiljaista, olen kammottavan yksin.

En tiedä, miten imetetään.
En tiedä, missä tuttipullot ja korvike ovat.

Vauva alkaa ynistä tyytymättömänä.
Se täytyisi laskea johonkin.

Sohvalle en uskalla, sehän voisi kierähtää ja pudota.

Etsin katseellani jotain pehmeää alustaa, sänkyä, tyynyä.
Meillä ei ole mitään, mihin vauvan voisi laittaa.

Miten se on mahdollista?
Miten olemme valmistautuneet tähän näin huonosti?

Ja ennen kaikkea, miten olen sallinut sen?

Lasken vauvan lattialle, hätäisesti taitellun huovan päälle.
En keksi muutakaan.

Kumminko päin sitä ei saa nukuttaa, selällään vai vatsallaan?
En pysty muistamaan.

Jommassakummassa oli suurentunut kätkytkuoleman riski.
Minun pitäisi tietää. Olen ymmälläni, etten tiedäkään.

Päätän pyhästi, että oli mitä oli, Miehelle pitäisi ainakin pystyä esittämään, että tiedän mitä teen ja homma on hallussa.

Minähän halusin tätä enemmän kuin mitään.

Hän ei saa tietää, miten pihalla olen.

Niskaturvotusultra

Illalla kysyn, onko Miehellä aikomuksena tulla mukaan huomiseen niskaturvotusultraan.
Hän vastaa, ettei välttämättä, ellei siihen ole jotain minun osaltani erityistä tarvetta.

En ole ihan varma, mikä lasketaan riittävän erityiseksi tarpeeksi.

Totean kuitenkin olevan ehkä parempi, että hän tulee mukaan. Jos ei muun niin vähintään sen takia, että jos tulee huonoja uutisia, minun ei tarvitse itse ajaa autoa.

Mies nyökkää. Sitten hän tulee.

Yöllä mietin, teenkö väärin, kun pyydän hänet mukaan, kun hän ei selvästikään erityisemmin halua tulla. Pääsisinhän huonojen uutisten jälkeen kotiin vaikka taksilla tarvittaessa.

Mutta haluaisinko siinä tapauksessa soittaa taksin sairaalaan?

Haluaisinko istua musertuneena taksikuskin vieressä matkalla kotiin?
Tai bussissa?

Tuntuu siltä, että ne skenaariot täytyy käydä etukäteen läpi.
Mitä teen, jos saamme huonoja uutisia?

Ihan ensimmäiseksi laitan esimiehelle viestin, jossa kerron tilanteesta ja ilmoitan, etten pysty tulemaan enää tänään töihin, todennäköisesti en loppuviikostakaan.

Tiedän, että hän ymmärtää sen.

”Niin sulla on just 12+0 täynnä tänään”, kätilö kysyy seuraavana aamuna.
”Joko alkaa olo vähän helpottaa?”

No öö, sanon. Oikeastaan olo on kokoajan ollut helppo.
Siis fyysisesti.

Viileä geeli tuntuu omituiselta vatsan iholla. Hoitaja joutuu useita kertoja ohjeistamaan minua laskemaan housuja vielä vähän alemmas, ennen kuin voi aloittaa ultraamisen. En millään hahmota, missä korkeudella housujen tulisi olla.

En ole tottunut olemaan tutkittavana housut jalassa.

”Onko se elossa?” kysyn vakioksi muodostuneen ensimmäisen kysymykseni.

Se on elossa, tarkemmin sanottuna juuri nyt nukkumassa.
Kun hoitaja on tarkastellut sitä jonkin aikaa, se herää.

Se liikkuu, potkaisee itseään vähän eri asentoon.

Hoitaja näyttää, missä sen kädet ja jalat, vatsalaukku, selkäranka ovat.

Tällä kertaa näen Miehen sivusilmällä.
Hän katsoo ruutua, välillä katse harhaantuu alas tai sivuille.

Hän kuuntelee, nyökkäilee oikeissa kohdissa.
Hän huomioi minut ja puhuu minulle lämpöä äänessään.

Mutta tunnen hänet ja näen, että tämä on vaikeaa.
Hän joutuu taistelemaan, ponnistelemaan. Vaikuttaakseen normaalilta.

”On aina erityisen ihanaa, kun lapsettomuustaustaisilla onnistaa. Teillähän kävi tosi hyvä tuuri, kun tuoresiirrosta tärppäsi”, hoitaja sanoo lämpimästi.

Seuraa kiusaantunut hiljaisuus.

Niin.

Mikä nyt sitten on kenenkin mielestä hyvää tuuria.

”Kyllä”, sanon lopulta, kun ymmärrän vaikuttavan omituiselta, jos kumpikaan meistä ei vastaa.

”Ja saitte vielä alkioita pakkaseenkin!”

”Joo.” Ääneni kuulostaa töksähtävämmältä, kuin olin tarkoittanut.

Tuntuu uskomattomalta, että tämä ruudulta näkemäni otus sijaitsee sisälläni.

Se liikkuu, vaikken tunne sitä. Se nukkuu.
On välillä puuhakas, välillä lepää.

Ihan niin kuin ihminen tekee.

Kaikki näyttää hyvältä.
Sikiö on kätilön sanoin toimelias ja reipas, suorastaan mainio tapaus.

Yritän päästä yli sanoista. Siitä, että sisälläni on sikiö, ei alkio.
Oli jo viimeksikin, kun kävimme, ja on nytkin.

Niin pitkään on ollut vain munarakkuloita, joissa ehkä on munasolu sisällä.
On ollut siemennestettä, ja sitten ei yhtään mitään.

Toinen toistaan seuraavia mahdollisuuksia.

Tieto, mitä voisi tapahtua ja olla.
Mutta kun ei tapahdu, eikä ole.

Ikuisuuden jälkeen on ollut vihdoin jakautuneita munasoluja.
Alkioita, jotka jakautuivat kolmepäiväisiksi, viisipäiväisiksi.

Joita saatiin pakkaseen, samalla kun toiset menivät roskiin.
Alkio on jokin, joka voi olla, yrittää olla jotain.

Sikiö ei yritä olla, vaan oikeasti jo on.

Mitat näyttävät hyviltä ja vastaavat viikkoja, kätilö kertoo.
Mitään poikkeavaa ei ole havaittavissa.

Riskiluvut ovat kohdallamme matalat.
Mies kysyy tarkentavan kysymyksen liittyen niihin.

Se on ensimmäinen asia, mitä on hän varsinaisesti sanonut tai kysynyt tässä tai edellisessä ultrassa. Ymmärrän, miksi juuri se kiinnostaa häntä.

Kätilö kertoo, että todella paljon, tarkemmin sanottuna 85 prosenttia sikiön poikkeavuuksista pystytään näkemään jo niskaturvotusultrassa. Tiedän heti, mitä Mies ajattelee.

Että 85 prosenttia ei ole kovin paljon.

Että 99,9 prosenttia olisi oikeasti todella paljon.
85 prosenttia tarkoittaa, että 15 prosenttia jää siis huomaamatta.

Melkein viidesosa.

Kätilö antaa antaa tulostamansa kuvat Miehen käteen. Hän ei työnnä niitä pois, vaan pitää niitä kädessään, kunnes saan kaikki vaatteet päälle. Sitten hän ojentaa ne minulle laukkuun laitettaviksi.

Autolle käveltäessä jalkani eivät kosketa maata kertaakaan.

Sisälläni liikutaan, olen nähnyt sen omin silmin.

Punaista sormissa

Mökillä kaikki on hyvällä tavalla pysähtynyttä.

Niskaturvotusultra on parin päivän päästä. Olen käynyt sitä varten verikokeissa, jossa on samalla mitattu tyroksiiniarvot. Ne ovat tuplatulla annoksella hyvät, tarvetta muutoksiin ei ole.

"Relax, take it easy.
For there is nothing that we can do", kehottaa Mika radiossa.

Nojaan jykevään hirsiseinään ja katson järvelle.

Tiedän, että illan tullessa sorsat uivat lähelle laituria kaakattaen.
Ja kun tulee aamu, kurjet huutavat vastarannalla.

Mitään ei voi tehdä.
Muuta kuin elää ja odottaa.

Ja sehän minun pitäisi jo tässä vaiheessa osata.
Elämisestä en tiedä, mutta ainakin odottaa.

Tällaisissa riisutuissa mökkiolosuhteissa korostuu aina, miten taitava Mies on.
Oikeastaan kaikessa, mihin ryhtyy.

Eikä se ole milllään tavalla pakotettua, hän vain on.
Luonnostaan.

Hän on kätevä käsistään. Pilkkoo puut, tyhjentää vedellä täyttyneen veneen, saa tulipesät syttymään ja kaminat vetämään, käyttää vaivatta kaasulla toimivia, itselleen outoja laitteita, saa paljun pysymään koko illan oikeassa lämpötilassa.

Minä saatan tuusata irronneen ruuvin kanssa kymmenen minuuttia oikeastaan tajuamatta, mitä pitää tehdä ja miten päin se kuuluu. Sitten Mies saapuu paikalle, ja laittaa sen sekunnissa.

Joskus harvoin ensimmäinen asia, jota hän yrittää, ei onnistu.
Hän miettii hetken, ja keksii ratkaisun. Seuraavaksi onnistuu.

Siellä minne minä menen, jokin ei irtoa, mene paikoilleen, pysy paikoillaan, syty, sammu.
Sitten hän tulee, ja asiat hoituvat.

Paikalla ollesssaan hän saa aikaan tunteen, että kaikki järjestyy.

Kaikessa muussa, paitsi tässä raskaudessa.
Koska tämä on asia, jolle hänkään ei voi mitään, kävi mitä tahansa.

Käymme kaupassa täydentämässä ruokavarastoja.
Kojussa myydään kesän viimeisiä mansikoita.

Ostamme rasiallisen.
Käy ilmi, että niistä varsinkin alimmaiset ovat jo muhjaantuneita.

On parempi syödä koko rasia tänään, huomiseen ei kannata jättää.
Iltapalalla otan viimeiset mansikat. On jo pilkkopimeää.

Yöllä käyn taskulampun hailakassa valossa huussissa.
Tähän on tultu, että käyn joka yö kerran vessassa, mitä en normaalisti tee.

Unenpöpperössäni kuulen, kuinka sade väreilee ilmassa, on kastellut jo hennosti mustikan- ja puolukanvarvut polun varrella. Yö hengittää rauhallisena syvin vedoin, kuin hetkeksi lepytetty hirviö.

Aamulla on päästävä heti uudestaan huussiin.
 

Matkalla päärakennukseen näen sormeni.
Ne ovat vanhassa, kuivuneessa veressä.
 

Sitä on sormenpäissä, ei muualla.

Se on ruostuneen, hennosti kuparisen sävyistä.

Noniin.
Nyt tämä tapahtuu.

Se on ainoa ajatus, jonka pystyn muodostamaan.

En hengitä. En tunne raajojani.
Ne ovat kadonneet jonnekin, niin kuin minäkin.

Mitä yöllä tapahtui?

Tunsinko jotain omituista, jota yritin pimeässä selvittää?

Mitä huussissa äsken tapahtui?

Vuosinko verta?
Katsoinko edes ja jos, miten tarkkaan?

Ryntään takaisin huussiin.

Paperiin ei tule verta. Ei tullut aamullakaan, olen siitä varma.
Muistan, että katsoin. Katson aina, edelleen.

Mutta entä yöllä?
En olisi nähnyt, vaikka olisin katsonut.

"Se on sitä mansikkaa", Mies toteaa rauhallisesti, kun astun tupaan.

Mutta minä en vakuutu.

Pesen punaista pois. Ei lähde millään.
Se on jämähtänyt ihooni kiinni kuin tatuointi.

Se kalvaa minua, saa entistä epäilevämmäksi.
Veri käyttäytyy näin, pysyy tiukassa.

Kuivunut veri.

Käyn tehostetuin välein tarkastamassa tilanteen paperista.
Tunnustelen, tarkkailen. Kun Mies ei huomaa, käytän sormea sisällä ja katson.

Entä jos punaista ilmestyy lisää?

On myöhäinen ilta, kun pulssini lopulta alkaa tyyntyä.
On mennyt kokonainen päivä, ennen kuin uskon.

Se oli mansikkaa.

En jaksanut lähteä pesemään käsiä iltapalan jälkeen, koska oli pilkkopimeää ja väsytti.
Mansikat olivat pehmeitä ja vetisiä. Niiden neste imeytyi sormiini ja seuraavana aamuna kuivuneena näytti erehdyttävästi vereltä.

Iltapalalla kerron Miehelle viimein uskovani, luottavani taas.
Hän ei sano mitään, mutta katsoo minua pitkään.

Seuraavana päivänä on luvattu sadetta.
Mies haluaa käydä pitemmän matkan päässä isommassa kaupassa.

Kuljemme ostoskärryjen kanssa kerrankin ilman kiirettä, kaikessa rauhassa. Siitä huolimatta emme saa ostetuksi oikein mitään järkevää. Toisaalta emme tarvitsekaan mitään erityistä.

Tavarapaljouden keskellä ajaudun miettimään hiljaa mielessäni joululahjoja.
Rakastan niiden antamista. Saatan ostaa niitä jo pitkin syksyä varastoon, joskus kesälläkin.

Totean, etten itse tarvitse yhtäkään lahjaa, jos silloin kaikki on hyvin ja olen vielä raskaana.

Miehen katsellessa urheiluvaatteita kiertelen naistenvaateosastolla.
Edelleen tuntuu hassulta kävellä keskellä kaikkea nättiä, jota en voi tai halua ostaa.

Vähän muista erillään huomaan kivan mekon.
Se on alennuksessa. Siinä on pientä rypytystä etumuksessa.

Kun tajuan sen olevan ÄITIYSVAATTEET-nurkkauksessa, sävähdän kauemmaksi.
Kuljen sen ohi monta kertaa, kartan sitä kuin ruttoa.

Kun Miehellä kestää vertaillesssa Ryobin akkuja, päätän rohkaistua.
Harppaan vaivihkaa mekon luokse, kuin olisin moneen kertaan kielletyllä asialla.

Mamalicious, lukee hintalapussa.
Se on jollain tapaa kiva, minunoloiseni. Voisin käyttää sitä.

Siinä on pitkät hihat, ja se on ilmeisesti jotenkin monikäyttöinen, sillä lapussa lukee myös:
"When pregnant. When nursing."

Ne sanat lukiessani havahdun. Mitä ihmettä oikein olen tekemässä?
Enhän minä voi ostaa tällaista.

Olenko menettämässä lopullisesti järkeni?
Niskaturvotusultra on vasta edessä, ja täällä jo katselen äitiysvaatteita.

Palautan itseni tiukasti ruotuun ja luikin Miehen luokse.
Näiden aika ei ole vielä moneen hetkeen.

Nälkä

Ensimmäinen kerta, kun se tulee, on vasta 8+2. On viikonloppu, ja havahdun aamulla siihen, kun Mies nousee aikaisin ylös. Normaalisti pystyn pikaisen vessakäynnin jälkeen nukahtamaan uudelleen ja nukkumaan sikeästi usean tunnin. Jos tiedän, ettei mihinkään ole kiire eikä minnekään tarvitse mennä.

Nyt en saa unta. Jokin on oudosti. Menee hetki, ennen kuin tajuan, että on nälkä.
Kova nälkä.

Olen syönyt edellisenä iltana iltapalan ja vieläpä melko myöhäiseen aikaan.

Tavallisesti siedän nälkää erittäin hyvin. Niin hyvin, että se on ihmetyttänyt monia. Arkena en syö aamupalaa kuin poikkeustapauksissa, ja kestän vaivatta esimerkiksi kahden- tai kolmentoista tunnin syömättymyyden edellisen päivän iltapalasta seuraavan päivän lounaaseen.

Tämä on siis hyvin omituista.
Kello on seitsemän. Edellisestä syömisestä on ehkä maksimissaan kahdeksan ja puoli tuntia.

Vatsa kurisee ja sitä kivistää, kuin olisin ollut vähintään vuorokauden syömättä.
Kehoni taitaa haluta osoittaa, että nyt on tosi kyseessä, tätä et enää voi ohittaa tai missata.

Ei ole mitenkään huono olo.
On vain sietämättömän kova nälkä.

On pakko nousta ylös.

Miehen ilme on näkemisen arvoinen, kun ilmestyn olohuoneeseen kaivamaan kaksi näkkileipää, sillä päättelen niiden pitävän kuitupitoisuutensa vuoksi nälkää.

Toinen kerta on vajaan viikon päästä, 9+1. Päätämme Miehen kanssa lähteä käymään kävelyllä lempipuistostamme vähän kauempana kotoa, kaupungin toisella puolella (tämä kuulostaa liian idylliseltä, oikeasti teemme niin ehkä kerran tai kaksi vuodessa).

Työpäivän jälkeen syöminen on venynyt myöhään, ja ruoka-aika on lopulta ollut kello kuuden jälken.
Sen jälkeen syntyy spontaani päätös retkestä puistoon, jonne kuljemme autolla.

Matkan varrella tulee puhetta grillikioskista, jonka ohi ajamme. Mies on käynyt siinä viimeksi kymmeniä vuosia sitten lapsena ja hänen on pitänyt viedä minut sinne joskus.

Kun lähdemme puistosta takaisin kotiin päin, kello lähestyy yhdeksää. Autossa joudun tunnustamaan sen sekä itselleni että Miehelle. Minun on nälkä. Vaikka edellisestä syömisestä on noin kaksi ja puoli tuntia. Oikeastaan nälkä on sen verran kova, että kotiin asti pärjääminen on todennäköistä, mutta ajatuksena jonkin verran epämiellyttävä.

Siispä kaarramme grillikioskille ja tilaamme minulle hodarin kaikilla mausteilla.

Mies ei ärsyynny. Hän jonottaa tyynesti vieressäni, ja suosittelee muistikuvissaan parasta annosta.
Hän ottaa minusta ja hodaristani kuvan, sillä koko tilanne huvittaa häntä suuresti.

Eikä se jää huomaamatta.

Hodaria ahmiessani nauran hänelle, että tämähän on siis sellaista ruokaa, jota moni raskaana oleva ei näillä viikoilla pystyisi syömään. Ainakin olen ymmärtänyt olevan yleistä, että juuri rasvaiset ruoat ja niiden haju ällöttävät monia pahoinvoinnin kourissa.

Mies todistaa, kun jättimäinen hodari uppoaa vaivattomasti parempiin suihin. Vaikka sen jälkeen olo on täysi, ajatus lähestyvästä iltapalasta ei ole lainkaan mahdoton. Jätän sen silti perusiltaa pienemmäksi.

Seuraavina viikkoina nälästä tulee tuttu ja usein tavattu kumppani.

Välillä käyn myös yöllä syömässä, kuten erään kerran mökillä kello 04.00. Siellä siirryn näkkileivästä hapankorppuihin. Lähinnä siksi, koska pidän niistä enemmän ja olemme kerrankin muistaneet ostaa niitä.

Kaikki ruoka maistuu ja tuoksuu ihan samalta kuin ennenkin, eikä ruokaan liittyviä erikoisia mielitekoja tai ällötyksiä ole. Toki nautin edelleen hyvästä ruosta, se on osa minua. Sen lisäksi tietyt herkut (kuten Fazerin suklaalevy kokonaisilla hasselpähkinöillä) ovat heikkouteni, muttei niitä tee mieli sen useammin kuin tavallisesti.

Normaalisi kohdallani nälkä kehittyy hitaan lisäksi asteittain, vähitellen. Niin, että ensin huomaan olevani hieman nälkäinen, ja tunnin päästä muistan olevani sitä edelleen, ehkä jonkin verran enemmän kuin äsken. Ja niin edelleen.

Nyt nälkä tulee niin, että vielä sekunti sitten sitä ei ollut ollenkaan ja nyt on, ja se on KOVA.
Sellainen voisin-syödä-hevosen-kova.

Jos en kuitenkaan pääse välittömästi ruoan pariin, ei tapahdu oikeastaan mitään.
En ala voida pahoin. Ei heikota, ei väsytä, ei kiukuta.

Nälkä vain jatkuu, hallitsevana ja vaativana.
Vatsan kovaääninen kurninta jatkuu. Niin kauan, kunnes saan ruokaa.

Nälkä myös menee hitaammin ohi. Usein kun olen jo syönyt, nälästä on edelleen jäljellä vaisut rippeet. Täysin nälättömän, suuren kylläisyyden tunteen saavuttamisessa kestää tavanomaista kauemmin aikaa.

Tämä taitaa nyt olla se sellainen kuuluisa Selkeä Oire, jota kovasti olen kaivannut.

Erävoittoja

Muistan ensimmäisen kerran, kun tajusin, että joku tarkkasilmäinen tuntematon voisi huomata minussa jotain erilaista. Viikkoja oli silloin 8+4, ensimmäinen kunnallinen ultra oli tulossa muutaman päivän päästä.

Olimme ystävän kanssa kiertelemässä ostoskeskusta kaupungissa, jota en ennestään tuntenut.

Minulla oli päällä löysä, sileäpintainen ja jäykästi muodossa pysyvä, pitkä paita.
Se päällä ei ollut nähtävissä mitään erityistä.

Paitsi silloin, kun käsilaukkuni nyöri kulki rintojen välistä ja kyljen kautta selän puolelle, painaen paidan muodon tyköistuvammaksi.

Silloin vatsa tuli vähän enemmän esiin. Se paljasti omituisen alhaalta alkavan, yllättävän ylhäälle päättyvän pienesti paisuneen muotonsa. Vaikken ollut ehtinyt syödä vielä edessä häämöttävää tukevaa buffetlounasta.

Tai sitten vain kuvittelin kaiken, sekin oli mahdollista.

Mutta joka tapauksessa, epäilin, että joku erityisen tarkka ihminen voisi minut nähdessään ajatella jo raskauden mahdollisuutta. Hän voisi ajatella esimerkiksi: "Tuo on valinnut epäimartelevan asun pömppömahastaan huolimatta, muuten vain hetkellisesti turvonnut, tai sitten alussa raskaana".

Katselin vaaterekkien viereisistä peilistä takaisin katsovaa naista ja mietin, olenko se todella minä?

Ystävän hypistellessä Partioaitassa laadukkaita ulkoilutakkeja ja reisitaskuhousuja, kysyin häneltä vaivihkaa, kuvittelenko vain vai näkyykö minusta jotain.

"Kyllähän se vähän jo näkyy, jos tarkkaan katsoo", ystävä totesi laskiessaan vedenpitävät, mutta turhan arvokkaat paljasjalkakengät haluttomana takaisin hyllyyn.

Se riitti minulle.

Siispä silmäni hakeutuivat väkisin jokaiseen peiliin.

En kuitenkaan pysähtynyt niiden eteen, se olisi ollut typerää.
Enhän edes sovittanut tai mallannut ylleni mitään.

Vilkaisin vain ohimennessäni.
Joka kerta.

Kuljin ystävän perässä vaateliikkeissä katselemassa vaatteita, joita en voinut ostaa. Järkeilin, ettei ole mitään järkeä ostaa vaatteita, jotka ovat sopivia nyt, jos.

Jos tämä raskaus etenee.

Jos ostaisin ja raskaus todettaisiin keskeytyneeksi, sekin olisi kamalaa.
Olisin aavistanut etukäteen oikein, että tarvitsen jatkossa ihan omankokoisiani vaatteita.

Sitä en ainakaan halunnut.

Tänään epäilen taas kerran, että vatsani kasvu on hiipunut.
Että sen sisältö on luovuttanut, näivettynyt.

Se näyttää ihan samalta, kuin on jo pitkän aikaa näyttänyt.
Eikö sen pitäisi kasvaa viikkojen kuluessa, edes ihan vähäsen?

Mielestäni se on kasvanut aavistuksen verran joka viikko, mutta kasvu on havaintojeni mukaan ajan saatossa pysähtynyt.

Seison peilin edessä arvioimassa sitä eri kulmista. Joka toinen kerta olen tyytyväinen näkemääni ja vakuuttunut, joka toinen kerta epäileväinen ja peloissani.

Se on erilainen kuin viikko sitten.
Vähän erilainen. Tarpeeksi erilainen.

Vai onko sittenkään?

Jatkuva itsensä tarkkaileminen on väsyttävää.
En osaa karistaa tunnetta, että minun täytyy olla valmis kaikkeen.

Kokoajan.

Jokaiseen skenaarioon, pahimpiinkin uutisiin. Vaikka raskausoireet ovat vähäiset ja muun muassa väsymys loistaa poissaolollaan, tunnistan, että tämä kaikki on henkisesti uuvuttavaa.

Jokainen hetki ja tunti, jonka pystyn vain olemaan sen suurempia murehtimatta, on suuri ylpeyden aihe ja erävoitto.

Niitä ei ole paljon, mutta niitä on.

Kiinnostavien ihmisten kerho

Taas kerran käy, niin kuin minulle usein käy.

Ovi, josta pitäisi mennä, ei aukea.
Ei, vaikka mitä teen.

"Oletko menossa neuvolaan?" ystävällinen, tummaihoinen siivoojanainen kysyy ja päästää minut sisälle omalla avaimellaan.

Kiitän sydämellisesti. Olisi varmaan aika vakuuttavaa myöhästyä ensimmäiseltä neuvola-ajalta.

Odotusaulassa on hiljaista. Seinillä on kaikenlaisia esitteleitä perhekerhoista, isäryhmistä, vauvatyöstä, siitä, miten saa haettua apua.

Minut vastaanottaa nuori sijainen, sillä oikea neuvolatätini on vielä lomalla.

Sijainen suosittelee minulle kalsium-tabletteja varalta, koska päivittäinen maitotuotteiden käyttöni vaikuttaa siltä, ettei se millään riitä suositelluksi päiväkohtaiseksi määräksi, joka on käsittämättömät kuusi desilitraa päivässä. Lupaan hankkia tabletit.

Olen vastannut etukäteen päihde- ja tupakointikyselyihin.

Niihin on ollut helppo ruksata tiedot meidän molempien osalta:
Ei, ei, ei ja ei.

Käydään läpi tuttuja kysymyksiä voinnista ja oireista.
Niihinkin vastaukset kuuluvat aikalailla samalla tavalla.

Ei, ei, ei ja ei.
Voin fyysisesti oikein hyvin.

Pari kertaa on tullut yllättävän nopeasti nälkä, nopeammin kuin yleensä. Ensimmäinen kerta oli viikko sitten. Toinen kerta oli eilen, joten ensimmäinen ei siis ollut sattumaa.

Sentään tuntuu edes jokseenkin kuten järkevältä puhua näistä, koska sain tingittyä neuvola-ajan olevan vasta varhaisultran jälkeen. Muutama päivä sitten sisälläni on oltu elossa. Joten hyvä on, puhutaan nyt sitten.

Tuntuu perin pohjin omituiselta, että yhtäkkiä voinnistani ja elämästäni ollaan niin kiinnostuneita.

Se on jollain tapaa julmaa. Silloin kun en ollut raskaana, ketään ei kiinnostanut, mitä tein, miten söin ja elin. Lapsttomuushoidoissa kyseltiin toki perusasiat, mutta tässä intensiteetti on ihan erilainen.

Ymmärrän täysin, miksi minusta ollaan nyt kiinnostuneita.
Silti se tuntuu lapsettomuustaustan takia alleviivaavalta.

Olen päässyt julkisen terveydenhuollon ja yhteiskunnan näkökulmasta kiinnostavien ihmisten kerhoon.

Kuin kaikki ne selittämättömät tunteet siitä, että olin pitkään toisen luokan kansalainen, olisivat osoittautuneet jokseenkin todeksi. Minä todella olin sitä, enhän tuottanut uusia veronmaksajia.

PCOS-taustan takia hoitaja suosittelee sokerirasitustestiä mieluummin aikaisemmin, kuin se normaalisti tehdään.

Käymme läpi seuraavan minulle varatun ajan neuvolassa ja lisäksi mitä kaikkia aikoja minun pitää itse varata, ja missä vaiheessa, sillä niitä ei tarvitse varata vielä. Hän kirjaa ne ylös lapulle. Tiedän katsovani sitä seuraavan kerran vasta niskaturvotusultran jälkeen.

Lopuksi täytyy tehdä itsenäisesti proteiini- ja sokeriarvojen mittaus, jonka tulen tekemään tästä edes joka kerta, kun käyn neuvolassa.

Konsepti on tuttuakin tutumpi ovulaatio- ja raskaustesteistä: Liuskatikkua pitää uittaa muovikippoon kerätyssä virtsassa. Sen jälkeen tulee verrata siinä olevia värillisiä viivoja, muuttivatko ne väriään.

Ahdistun heti. Mitä jos näen tai tulkitsen väärin ja jotain vakavaa jää huomaamatta?

Helpottaa, kun sijainen kertoo, että jos ei ole varma tuloksesta, voi pyytää neuvolatätiä tarkistamaan sen. Vaikka joka kerta.

Teen testin ja päätän, että tulen aina hyödyntämään hoitajan tarkistusmahdollisuutta.
Näen välittömästi jotain pientä värimuutosta liuskan toisessa viivassa.

"Ihan normaalilta se näyttää", neuvolasijainen hymyilee pyydettyäni tarkistusta.

Jos hän pitää minua hulluna, hän peittää sen hyvin.

Viikonloppuna kerron vanhemmilleni. He ovat iloisia ja halaavat lämpimästi. Mies ei ole mukana.
Hän on toivonut, että kerron mieluummin sellaisena hetkenä, kun hän ei ole paikalla.

Kaikki tilaisuudet, jotka hän voi käyttää välttyäkseen hämmästyneiltä ensireaktioiden ja riemastuneiden onnittelujen vastaanottamiselta, ovat tervetulleita. Hän sanoo, että olisi mieluummin vaikka Timbuktussa, kuin paikalla kaikkien onniteltavana. Se jää mieleen.

Toinen asia, mikä jää voimakkaana mieleen, on äitini alkuhuudahdus halauksen lomassa:

"Vihdoinkin!"

Vai niin. Eli hänkin on odottanut salaa vuosia tätä asiaa. Ei ole vain missään vaiheessa (onneksi!) tohtinut ilmineerata sitä sanallisesti. Toisin kuin isäni, jonka bluffi alkoi keväällä uhkaavasti rakoilla.

Vaihdamme äidin kanssa kokemuksia alkuraskaudesta. Ne ovat hieman eriäviä. Äitini nimittäin oksensi ensimmäiset viisi kuukautta minua odottaessaan. Ilmeisesti raskauspahoinvointi ei ole kovin periytyvää.

On mukavaa vaihtelua tulla ympäröidyksi vilpittömällä ilolla. Tuntea ympärillään itsen ulkopuolista, mutta ihon läpi sisään puskevaa, kuplivaa intoa. Verrattuna siihen hiljaiseen neutraaliuteen, joka kotona vallitsee.

Vaikka puheenaihe vaihtuukin luontevasti ja yllättävän nopeasti takaisin muihin asioihin, kuten asunnonetsimisprosessiin, tuntuu hyvältä nähdä toisten kasvoilta huokuva onni.

Jossa on heijastus, pieni häivähdys omaanikin.

Sitä kun ei ole tässä liiaksi ollut.

Supersankari

Tämä kuulostaa erikoiselta, mutta olen aina nähnyt raskaana olevat mielikuvissani eräänlaisina supersankareina.

Supersankarit vaihtavat silmänräpäyksessä arkisen olemuksensa viittoihin, maskeihin ja muihin valeasuihin, ettei heitä tunnistettaisi. Muuttavat kenties jopa fyysisesti olomuotoaan kyetäkseen kaikkeen siihen, mitä maailman suojeleminen heiltä vaatii.

Samoin raskaus tekee ajatuksissani henkilöstä väistämättä erilaisen.
Ennennäkemättömiä, lähes yliluonnollisia kykyjä ja voimia omaavan.

Sillä onhan heilläkin kokonainen maailma, jota suojella pahalta.
Se vain kasvaa heidän sisällään.

Mielikuvissani raskaana olevien kehot virittyvät mystisille taajuuksille.
Aistit ovat avoinna ihan eri tavalla, kuin ennen.

Siksi huomaan olevani oudolla tavalla vähän pettynyt.

Hajuaistini ei ole korostunut. Mikään haju ei saa voimaan pahoin. Haistan kaiken samalla voimakkuudella, kuin ennenkin. Mikään tuoksu ei myöskään ole erityisen kutsuva tai huumaava.

Makuaistini ei ole korostunut. Mikään ruoka ei ällötä. Hassuja mielitekoja ei myöskään ole. Ei tee mieli raikasta salaattia, kirpeita sitrushedelmiä, etikkaisia suolakurkkuja. Vesi maistuu vedeltä, kala kalalta, kaali kaalilta, suklaa suklaata. Tismalleen samalta kuin ennenkin.

Tunneherkkyys ei ole korostunut. Musiikkikappaleet, tv-sarjat tai kirjat eivät itketä, mainokset eivät herkistä. Mikään pieni random asia ei liikuta sen erityisemmin, kuin ennenkään. En koe, että mielialani muutenkaan heittelisivät enemmän kuin tavallisesti, en esimerkiksi ärsyynny tai hermostu normaalia herkemmin.

Yleinen kosketusherkkyyteni ei ole korostunut, jos mukaan ei lasketa edelleen ainutta klassista raskausoirettani eli arkoja nännejä. Sekä kummallista turvonneisuuden tunnetta alapäässä, erityisesti klitoriksen alueella. Kuin sitä olisi jo valmiiksi stimuloitu, vaikkei kukaan olisi koskenut siihen.
Mutta esimerkiksi ihokosketus, silitys tai halaukset eivät tunnu erilaiselta.

Suoraan sanottuna ei tunnu lainkaan siltä, kuin kehossani olisi parhaillaan meneillään jokin valtava muutos.

En tarkoita sitä, että erityisesti haluaisin esimerkiksi voida pahoin. En todellakaan halua. Olen hyvin tietoinen siitä, että jatkuva raskauspahoinvointi on erittäin kuormittavaa ja uuvuttavaa, eikä siinä ole mitään toivottavaa.

Silti.

Haluaisin jollain tapaa tuntea, että jokin on Todella Suuresti Erilailla.

Olinhan kovasti odottanut The Tunnetta.

Sitä, kun vain tietää olevansa raskaana, ja kaikki on toisin. Olin miettinyt, saisinko ikinä kokea sitä. Kyse ei ollut siitä, tuleeko se, jos saisin tietää olevani raskaana. Oli itsestäänselvää, että se tulee - jos siis vain joskus onnistuu olemaan raskaana.

Oli vain eri asia, saanko koskaan tuntea sitä, ja jos saan, milloin.

Sitä mystistä The Tunnetta ei ole vieläkään tullut.

Haluaisin löytää itsestäni uusia puolia, olla aistit avoinna.
Kuin villieläin pimeässä, joka menee viettiensä varassa.

Mutta minä olen vain minä, edelleen.
En Neiti Kuu 2.0, Expansion Pack.

Olin luullut, että olisin.
Ei, olin olettanut niin.

Typerää, tiedän.
First world problems, tiedän.

Minusta ei tullut supersankaria.

Mitä sitten?

Ajattelen, että ehkä se auttaisi jonkin verran koko asian hahmottamisessa, konkretisoitumisessa.
Jos tuntisin jatkuvasti, että jokin kehossani on suuresti toisin, kuin ennen.

Ehkä en myöskään olisi jatkuvasti niin huolissani ja pelkäisi keskenmenoa, jos olisi enemmän oireita, jotka muistuttaisivat raskaudesta, vakuuttaisivat sen jatkumisesta.

Samaan aikaan tunnen itseni maailman suurimmaksi idiootiksi, kun olen pettynyt tällaisesta asiasta.
Sillä eihän tällaisella asialla ole kertakaikkiaan mitään väliä.

Millään muulla ei oikeasti ole väliä, kuin sillä, että olen raskaana.

Todistetusti, edelleen.
(Kai.)

Kun avasin asiaa parhaalle ystävälleni, hän totesi, että kaikella rakkaudella, mutta minut varsin hyvin tuntevana hän on aivan sataprosenttisen varma, että olisin huolissani ja murehtisin turhasta siinäkin tapauksessa, vaikka minulla olisi kaikki maailman selkeimmät ja kliseisimmät raskausoireet potenssiin kymmenen.

Pelkäisin aivan yhtä lailla jatkuvasti, että sisälleni on kuoltu.

Hän on todennäköisesti hyvin oikeassa.

Tällä taustalla minun pitäisi keskittyä ajatuksissani loputtomaan kiitollisuuden tunteeseen.
Uskokaa pois, yritänkin keskittyä, parhaani mukaan.

Ja tunnen sitä, kokoajan.

Silti huomaan juuri kirjoittaneeni postauksen, jota lukiessa aiempi, ei-raskaana oleva Neiti Kuu olisi raivostunut ja lähettänyt tällaista kirjoittavan ilmiselvän täystollon lehmän alimpaan, tulikivenkatkuiseen helvettiin ja kadotukseen.

Jumalauta nainen, nyt jokin kohtuus, eikö ole mitään rajaa, hän olisi puuskuttanut.

Mutta saako tahattomalla lapsettomuustaustalla oleva ihminen olla pettynyt, mitä tulee raskauteen?

Onko hänellä oikeus tuntea jatkossa ylipäänsä muita tunteita, kuin onnea, autuutta ja syvää nöyryyttä?

Kahden edestä

Älä huoli, pikkuinen. 

Lupaan rakastaa sinua kahden edestä, jos tarvitaan.
Enemmänkin.

Jos saan sinut.
Jos sinua ei oteta pois.

Lähtölaskenta

Yksi ehdottomasti absurdeimmeista asioista tähän asti on ollut nähdä kuukautiskalenterisovelluksen (ei, minulla ei edelleenkään ole sitä raskausappia) ilmoittama etusivun lukema.

Se ilmestyy näytölle joka kerta, kun menen kirjaamaan päivän oireet.
Jotka ovat siis edelleen päivästä toiseen aikalailla samat, mutta kirjaan ne silti.

Siinä lukee isoin kirjaimin joka päivä eri luku.
Luku on kerta kerralta vähäisempi, kuin edeltäjänsä.

"219 päivää vauvan syntymään."

Että siis anteeksi minkä ja mihin?

Joskus aiemmin se oli 231, sitä ennen 224.
En enää pysty muistamaan, mikä se oli, kun näin sen ihka ensimmäistä kertaa.

Olen tottunut tahattomassa lapsettomuudessa ja myös sitä edeltävissä kipuilun vuosissa siihen, ettei mitään konkreettista aikataulua, minkäänlaista aikarajaa ole olemassakaan.

Koska kukaan ei sitä tiedä.

Koska kenellekään ei ole harmainta aavistustakaan, mitä tulee tapahtumaan.
Jos ylipäänsä tulee mitään, koskaan.

Ainoa asia, jonka olen tuntenut käyvän päivä päivältä vähemmäksi on aika, joka vääjäämättä kuluu.

Kaikkialla vastaan tuleva, lehmän hännän lailla laskeva hedelmällisyys munasolujen laatuineen.
Edes teoreettinen mahdollisuus tulla raskaaksi, saada lapsi.

Nimettömät päivät, kasvottomat kuukaudet.
Sumuisat vuodet ilman punaista lankaa.

Jatkuva harmaudessa hämyisenä, hahmottomana leijuva kysymys:
Miten tässä käy?

Tulenko kulkemaan loppuelämäni ja myös kuolemaan tämä kaipaus mukanani?

Ja nyt yhtäkkiä minulla onkin tarkka päivämäärä.

Jonka yllä tikittää lähtölaskenta.
Jota kohti jokainen päivä vie.

Jos kaikki menee hyvin.

"Kun!", puuskahtaisi eräs ystäväni ja katsoisi lempeillä silmillään yllättävän tiukasti.

Ei kun, mutta toivottavasti.
Ainakin se on hyvin konkreettisella tavalla mahdollista, ensimmäistä kertaa ikinä.

Se on uskomatonta.
Ei sen enempää tai vähempää.

Sen pitäminen itsestäänselvyytenä olisi käsittämättömän väärin muiden avonaisina sykkiviä haavoja, ja myös omia haavojani kohtaan.

Sillä ne ovat edelleen olemassa, syvinä.
En usko niiden koskaan parantuvan kokonaan, vaikka tässä kävisi miten.

Kun palaan siihen, millaista on elää ilman mitään tietoa, aikaa, paikkaa, rajaa. Muodottomana, ilmassa katon rajassa kaikesta irrallaan häilyen, ihonsa ja kasvonsa hädin tuskin olemassaolevaksi muistaen.

Kun on joka hetki, joka päivä taisteltava pitääkseen haaveensa elossa.
Ja ehkä eniten sitä taistelua on käytävä itsensä kanssa.

Ainaisessa epätietoisuuden usvassa, joka takertuu hiuksiin, kynsiin ja vaatteisiin kiinni, tekee hyvistä hetkistä keskinkertaisia ja huonoista hetkistä hirveitä.

Kun mietin kaikkia muita, jotka toivoisivat tätä enemmän kuin mitään.
Mietin kaikkia, jotka elävät toivon ja epätoivon välisessä autiossa laaksossa, ei-kenenkään maalla.
Niitä, jotka eivät kaikesta huolimatta saa näitä hetkiä koskaan.

Kurkkua alkaa kuristaa, jalkoihin laskeutuu ylimääräinen paino.
Rintaa kivistää, hengitys pysähtyy, kyyneleet nousevat silmiin.

Se on surua, jollaista samanlaista ei ole olemassa.
Se ei vertaudu mihinkään muuhun.

Se on niin väärin, kuin voi olla.

Ananassukat

Illalla mietin ääneen, mihin jättäisin auton huomenna aamulla.
Inhoan ajamista parkkihalleissa ja muissa ruuhkaisissa paikoissa.

"Jaa, mihin oot menossa?" Mies kysyy.

Kerron hänelle, mihin olen menossa.

Olen odottanut kuumeisesti kunnallista ultraääniaikaa siitä lähtien, kun se annettin minulle lähes viisi viikkoa sitten, tehtyäni positiivisen raskaustestin. Silloin kerroin tulevan päivämäärän myös Miehelle.

Ei ole jäänyt mieleen.

"Onkohan siellä lähistöllä paikkoja, jotka toimis parkkisovelluksella?" pohtii Mies, jolla on fiksaatio parkkisovelluksiin, joita itse en käytä. "Voin laittaa täältä mun sovelluksesta ajan kulumaan, jos soitat mulle sitten kun oot löytänyt paikan."
"Niin, tai sitten voit tulla mukaan", sanon.
Hiljaisuus.
"Niin", Mies sanoo lopulta, ei muuta.

Menemme nukkumaan.

En tivaa, onko hän tulossa.
Se ehtii selvitä aamullakin.

Yö on musta hirviö, joka kiipeää tuttavallisesti ylleni, asettelee raskaan painonsa rintakehän päälle, kiinteän uhmakas katse silmiini lukittuna.

Painaa pahanhajuisen suunsa liki kasvojani.
Sen henki haisee kuolemalta.

Siirryn sohvalle nukkumaan.

Sille samalle, jolla olen istunut lukemattomia kertoja tyhjänä ja turtana, piikittänyt itseeni viimeisen Fyremadelin, rakastellut, vuodattanut äänettömiksi nieltyjä pettymyksen kyyneliä, yrittänyt sisäistää ensimmäisen ultran tapahtumia kesäillan valossa.

En halua ajatella, että kaikki on hyvin, koska se on pahaenteistä.
En halua ajatella, että kaikki on huonosti, koska se on kamalaa.

En haluaisi ajatella mitään, mutta ajattelen silti kokoajan.

Mitä jos se on kuollut?
Mitä sitten teen, jos kaikki pyyhkäistään pois, tuosta noin vain?

Ylihuomenna olisi neuvola, sinne pitää ainakin ilmoittaa.
On tämä päivä ja huominen aikaa kerätä itsensä ja soittaa sinne.

Onneksi en tarkoituksella ole järjestänyt lähipäiville ohjelmaa.
Kaiken varalta.

Niin, ja viikonlopun sukujuhliin osallistuminen pitää perua.
Siellä on pieniä lapsia. Tuskin pystyisin menemään sinne.

Kun havahdun hereille jonkinlaisesta unenkaltaisesta horteesta, kello on 5.24.

Siihen, kun pitäisi nousta ylös ja alkaa toimia, on aikaa puolitoista tuntia.
Yritän nukahtaa uudelleen, vaikka on päivänselvää, että se on toivotonta.

On hullua, miten kauan olen odottanut ja samalla kammonnut tätä päivää.

Olen juuri sellainen kuin kenenkään ei missään nimessä pitäisi olla. 

Nimittäin elän lomia varten. 

On ollut ristiriitaista huomata ensimmäistä kertaa elämässään toivovansa kesäloman menevän eteenpäin ja ajan kuluvan nopeammin, jotta myös ultra-aika tulisi nopeammin. 

Pelko kaikuu pulssina korvissani, en saa sitä hiljenemään.

Tiedän olevan olemassa sellaisia ihmisiä, jotka toivovat lasta, mutta ajattelevat silti, että vaikka lasta ei tulisikaan, elämä olisi silti ihan täyttä, kokonaista ja hyvää ilmankin.

Minä en ole sellainen ihminen.

Elämäni ei olisi silloin täyttä.
Se olisi hajanaista, epämuodostunutta, väärää.

Muistelen ystävää, kahden lapsen äitiä, joka kertoi ensimmäisestä raskaudestaan, ettei hänelle tullut mieleenkään, että jokin voisi mennä pieleen. Että jotain pahaa voisi tapahtua.

Hän oli vain lukenut päiväkohtaisesti, minkä kokoinen vauva on, ja mitä sille kehittyy milloinkin.
Siinä kaikki.

Yritän lukea kirjaa, mutta se on yhtä taistelua.
Kirja on mielenkiintoinen, mutta keskittyminen on vaikeaa, lähes mahdotonta.

Mitä ikinä tapahtuukaan, en voi itse vaikuttaa siihen mitenkään, hoen itselleni.
Se ei auta yhtään, ei ole koskaan auttanut.

Entä jos tänään selviää jotain sellaista, minkä takia nämä tuskaisen hitaat hetket jäävät viimeisiksi hyviksi hetkeksi, ennen kuin huonommat peittävät ne alleen?

Hetkeksi, kun ei vielä tiennyt, mitä tuleman pitää?
Entä jos haluankin jäädä tähän, olemaan mahdollisesti vielä raskaana?

Vilkaisen mikron kelloa.
Se on 6.07.

Uppoudun hetkeksi kirjaan.

Tunnilta kuluneen ajan jälkeen katson kelloa uudelleen.
6.14.

Varttia vaille seitsemän luovutan, ja alan harjata hiuksia.
Selvittiinpä siitäkin, niistäkin minuuteista.

Kello on 7.05, kun Miehen puhelimen herätyskello soi. Se tarkoittaa, että hän on lähdössä mukaan.
Ei ole muuta syytä, miksi se soisi tähän aikaan, näin aikaisin.

Säädän vaatteiden kanssa. Olemme kuhnailleet molemmat sen verran ja käyneet niin monta kertaa vessassa, että alkaa olla jo kiire.

Tempaisen sukkalaatikosta ensimmäiset käteen osuvat nilkkasukat.
Ananassukat.

Voinko laittaa näitä, onko se huono enne?
Ananashan on tahattoman lapsettomuuden symboli.

Vannon, etten aiemmin ollut näin taikauskoinen.
Sukat saavat jäädä jalkaan.

Muistan laittaa korviin lahjaksi saadut linnut, joita pari kuukautta sitten pidin karmivina.
Jotenkin olen alkanut ajatella, että ne tuovat hyvää onnea.

Autossa on hiljaista, emme juuri puhu mitään.
Tai puhumme, Mies pyytää purkkaa hanskalokerosta.

"In the summertime, when the weather is hot. You can stretch right up and touch the sky", laulaa iloisen kuuloinen mies radiossa. Hänen äänensä kuulostaa juuri nyt tekopirteältä.

Taas kerran odotusaulassa en voi olla ihmettelemättä mielessäni, miten vaivattomasti sulaudumme muiden joukkoon. Tähän massaan, jossa naiset ovat vakavailmeisiä ja miehet istuvat heidän vieressään hiukan rennommin ja kömpelömmin, kuin eivät ihan kuuluisi niille penkeille eivätkä tietäisi, miten niissä istutaan luontevasti.

Näytämme ihan samalta, kuin kuka tahansa muu lasta toivova (ja ehkä myös odottava) pariskunta, niin kuin julkisen lapsettomuuspolin ensikäynnilläkin.

Vaikka emmehän ole kuin kaikki muut.

Emme edelleenkään.

Yhtäkkiä säpsähdän, kun huomaan tulleeni ympäröidyksi äitiydellä.

Näen pelkästään kylttejä, joissa lukee LAPSETTOMUUS-sanan sijaan ÄITIYS.
Äitiysultra. Äitiyspoliklinikka.

On myös synnyttäneiden osasto, ja vastasyntyneiden seurantapoliklinikka.
Ei sperma-laboratoriota, ei lisääntymistieteiden yksikköä.

Minuutilleen oikeaan aikaan meidät kutsutaan sisään huoneeseen, jossa meidät vastaanottaa suomea murtaen puhuva lääkäri, jolla on kiltit silmät.

Käydään sama keskustelu, jonka olen käynyt viikkoja aiemmin yksityisessä ultrassa, ja lukemattomia kertoja ystävien kanssa.

Olen voinut edelleen omituisen hyvin.
Ei pahoinvointia, ei vuotoja, ei kipuja.

Mitäpä siihen lisäämään.

Taas on aika ottaa housut pois, sehän minulta käy.
Mies ohjataan tutkimuspöydän taakse, josta en näe häntä.

Lääkäri on ensimmäinen, jonka näen laittavan liukastusgeeliä sauvan päälle sekä ennen kondomin laittoa, että sen jälkeen. Havaintojeni mukaan yleensä sitä laitetaan vain suoraan kondomin päälle.

Siihen hän pursottaakin oikein ekstraison määrän geeliä.
Niin ison, että sitä tipahtaa lattialle, pläts.

Lääkäri ottaa paperin, asettaa sen jalkansa alle ja pyyhkii geelin pois.
Sen jälkeen hän pahoittelee kovasti, miten kylmältä geeli voi tuntua.

Voi kuule, on tässä kestetty vähän pahempaakin.

Ruudulle ilmestyy rakeinen avaruuden musta aukko.
Paitsi ettei se ole tyhjä, siellä liikutaan. Liikkujan sydän lyö.

Se näyttää ihan erilaiselta, kuin kolme viikkoa sitten.
Silloin se näytti viivalta. Nyt se näyttää joltakin muulta.

Joltain, mikä muuttuu, kasvaa päivittäin.

Jos sisälläni on tuollainen, minunhan täytyy olla..
Raskaana oikeasti, ei leikisti?

"Siellä hän on, onnea! Ja katsotaanpa, mittaan vielä.. Koko on 24 millimetriä, vastaa juuri viikkoja 9+0."

24 millimetriä. Viimeksi oli neljä.

"Ja sydän lyö jo kovasti, 176 kertaa minuutissa", lääkäri sanoo ja klikkaa muutaman kerran hiirtä.

Tum tum tum tum, kuuluu oikean korvani vierestä.

Sykekäyrä piirtyy kuvaruudulle. Olen nähnyt niitä vain elokuvissa.
Se on säännöllinen, nousuja ja laskuja samaan tahtiin.

"Se on elossa", toistelen kuin kävisin vähän vajaalla. Niin kuin käynkin.

"Se on elossa", hymyilee lääkäri.

En näe Miehen ilmeitä.
En tiedä, katsooko hän ruutua vai jonnekin muuanne.

Saan nousta. Saamme iloiset onnittelut, toistamiseen.
Mies hymyilee kohteliaasti. Mitähän hänen ajatuksissaan liikkuu?

Lääkäri suosittelee nauttimaan hyvästä olosta, koska monilla muilla tämä aika on tuskaisempaa.
Lupaan yrittää.

Hän tulostaa neljä kuvaa. Kiirehdin ottamaan ne häneltä, ettei niitä tarjota Miehelle ensin.
Ne ovat isomman kokoisia, kuin olin kuvitellut.

Katson niitä samalla, kun uutta ultra-aikaa varataan.
Musta tyhjyys, ja sen keskellä jokin pieni, mutta ilmiselvä.

Minulla on ananassukat, mutta siinä hän on.