Selviytymiskeinoja

Näen unta, jossa seison vessan peilin edessä ja tarkastelen nännejäni. Niissä on jotain erilaista.
Ehkä nännipihat ovat vähän tummemman punaiset, kuin ennen. En ole varma. Ehkä nännit itsessään ovat hieman isommat? 

Minut valtaa The Tunne. Tiedän, että olen raskaana. Tältä se siis tuntuu, ehdin ajatella juuri ennen kuin herätyskellon ääni rikkoo hetken, ja illuusio särkyy.

Ystävä kysyy mukaansa lyhyelle kauppakierrokselle. Suostun.
Olemme olleet ovulaation takia Miehen kanssa niin tiiviisti yhdessä viime päivät, että ehkä pieni etäisyys on tervettä. Luulen, että ainakin Miehelle se on tervetullutta.

Minua ei haittaa olla hänen lähellään. Päinvastoin. Alan ymmärtää, mitä jotkut pitkään yhdessä olleet pariskunnat tarkoittavat, kun he puhuvat uudelleen rakastumisesta.

"Eikö sun pitäisi nyt vain maata jalat ylhäällä koko loppupäivä?" Ystävä vitsailee muka huolestuneena.
Hymyilen vinosti vastaukseksi, kun astelemme isoon ostonkeskukseen.

Palaan kotiin kahden viherkasvin kanssa. En ilmeisesti osaa ostaa muuta.
Kotiin tultuani levitän sanomalehtiä vessan lattialle ja istutan kasvit ruukkuihin.

Olen alkanut pohtia, pidänkö viherkasveista niin kovasti, koska ne sentään elävät, minun ansiostani vai pikemminkin minusta huolimatta? Niistä voi huolehtia koittamalla multaa ja arvioimalla, olisiko kastelu tarpeen. Niitä voi aamulla herätessään katsoa ja todeta, että ne ovat edelleen elossa.

Illalla ystävän leikkimielinen kysymys muistuu mieleen ja saa miettimään, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä, ja mitä en kuitenkaan tee. Onhan minulle jo heti alussa kerrottu, että monirakkulaisilla munasarjoilla raskaaksi tulemisessa jo 5-10 prosentin painonpudotuksesta saattaisi olla hyötyä.

Miksen ole tarttunut siihen hanakammin?

Jos haluan lasta enemmän kuin mitään, miksi olohuoneen karkkijemmassa on puoliksi syöty dumlepussi?

Samaan aikaan ymmärrän, että tulisin todennäköisesti hulluksi, jos alkaisin noudattaa jotain tiukkaa ruokavaliota. Syyllistän itseäni jo niin monessa asiassa tällä hetkellä, että olisi silkkaa järjettömyyttä syyllistää itseään myös syömisistä, jotka kuitenkin pääsääntöisesti ovat suunnilleen suositusten mukaisia, samoin kuin se kirottu paino.

Muistelen erästä naista, joka yrityksen alkuaikoina poukkoili keittiössä maanisesti varmistellen useaan otteeseen ruokaan tulevan juuston pastorointia. Tuntuu, kuin hän olisi korkeintaan joku hyvin etäisesti tuttu. Ehkä kaukainen serkku.

Jostain syystä olen alkanut ihannoida erityisesti niitä naisia anonyymeilla keskustelupalstoilla, jotka seuraavat herkeämättä kehonsa tilannetta raskaustesteillä. He aloittavat testaamisen pistettyään irrotuspiikin. Heitä ilahduttaa nähdä edes hetkellisesti positiivinen testitulos, vaikka se onkin irrotuspiikin aikaansaamaa. He seuraavat testien avulla, kun vahva viiva haalenee päivä päivältä.
Kun irrotuspiikin vaikutus lakkaa, he odottavat, alkaako viiva vahvistua uudelleen.

Omasta mielestään he saattavat olla heikkoja, kun eivät vain malta odottaa testaamisen suositusajankohtaan. Minusta he ovat uskomattoman vahvoja.
He tekevät jotain, mihin en itse millään kykenisi.

Välillä olen kyseenalaistanut, haluanko lasta tosiaan niin paljon?
Jos haluan, niin miksen janoa heidän laillaan jatkuvasti lisää tietoa, oli se tieto mitä tahansa?

Olen tullut siihen tulokseen, etten vain yksinkertaisesti pystyisi siihen.

Ovulaation jälkeinen viikko on ainut selkeä hengähdystaukoni tässä karmivassa tivolissa.
Se on ainut aika, jolloin en oikeasti voi vielä tietää tai aavistaa mitään.
Tarvitsen sitä, kipeästi.

Pystyn hädin tuskin elämään sen tietomäärän kanssa, mikä minulla ilman raskaustestejä on.
Pelkään, että jatkuva positiivisten raskaustestien näkeminen ylläpitäisi turhia kuvitelmia.
Ruokkisi jo ennestään ahnasta mieltäni, joka ei itsepäisyydessään suostuisi kunnolla ymmärtämään, että seuraavien viikkojen aikana viiva todennäköisemmin haalistuu, kuin vahvistuu. 

Taidan tarvita sitä toden teolla, aikaa. Ottaa viikkojen vähitellen kuluessa pyyhekumi käteen ja pyyhkiä kaikessa rauhassa, kirjain kerrallaan kirjoittamani haaveet pois. Ilman, että minua vaativasti yhdellä viivasilmällään tuijottava testitikku suorastaan velvoittaisi tekemään niin. 

Minulle sopii parhaiten edetä verkkaisen keskittyneesti, välillä pyyhekumin muruja lattialle sipaisten, kunnes paperi edessäni on täysin valkoinen, tyhjä taulu. Valmiina vastaanottamaan erilaiset, mutta toisaalta ihan samat kirjaimet uudelleen pintaansa. 

Välillä ne kirjoitetaan huolellisella kaunokirjoituksella, välillä harakanvarpaisilla tikkukirjaimilla. Välillä kirjaimet ovat anteeksipyytelevän pieniä, lähes huomaamattomia töherryksiä yhdessä nurkassa, välillä niin lihavoituja ja isoja, että ne täyttävät vaativasti koko tilan, kuin valtava plagaatti. Yhtä kaikki, haluan päästä rauhassa mukaan seuraamaan, kun ne katoavat. Olisi hämmentävää, jos se kävisi liian äkkiä.

Ei kai tässä ole olemassa tiettyä kaavaa, miten asiat on tehtävä, millä tavalla tämän kanssa on elettävä.

On olemassa vain erilaisia selviytymiskeinoja, joista täytyy yrittää löytää itselleen sopivimmat.