Typerää

Typerää.

Minä oikeasti toivoin, että juuri tämä olisi se kierto.

Jotenkin sain itseni sellaiseen mielentilaan, jossa haaveilin siitä.
Hetkittäin, hyvin varovaisesti elättelin toiveita.

Ajoittain jopa tuntui siltä, että ehkä se voisi olla.
Että ehkä se hetki on juuri nyt.

Salaa kuvittelin, että minusta saataisiin yksi menestystarina lisää kilpirauhasen vajaatoiminnan oikea-aikaisessa hoidossa, yksi tyroksiinilääkityksen aikaansaama onnistuminen.
Että minusta tulisi juuri se, joka tuli heti raskaaksi, kun arvot saatiin kohdalleen.

Tänään tekisi mieli heittäytyä maahan huutamaan ja raivoamaan, niin kuin pieni lapsi.

Huutaa, kuinka vihaa tätä, vihaan niin kovasti.
Vihaan itseäni, vihaan tätä maailmaa, vihaan kaikkia sen ihmisiä.

Vihaan jopa ripsiäisiä, joita löytyy yhdestä huonekasvista olohuoneen ylähyllyltä.
Luen, että niiltäkin lisääntyminen sujuu nopeasti, osalla lajeista jopa suvuttomasti.

Tämä on niin typerää.

Minä olen niin typerä.

Merkit olivat hyvät, tai ainakin edes lupaavat.
Mutta se ei verta kiinnosta.

Se tulee, vaikka vielä viikon päästä ovulaatiosta olisi tuntenut munasarjoissa huomattavia kipuja, joita voisi hyvin tulkita kiinnittymiskivuiksi.

Se tulee, vaikka valkovuoto olisi lisääntynyt tasaisesti ovulaation jälkeen, kun normaalisti se vähenee kuukautisia kohti edetessä. Veri tulee, vaikka valkovuoto olisi ollut melko runsasta siinäkin vaiheessa, kun irrotuspiikin vaikutus oli jo kokonaan ehtinyt hiipua.

Se tulee, vaikka olisi toisinaan vähän sellainen olo.

Sitä ei kiinnosta, mitä oli tai ei ollut, tuntui tai ei tuntunut.
Se vain tulee ja romuttaa kaiken. Niin, että mitä ikinä olikaan ollut, ei ainakaan ole enää.

Minuakaan ei kiinnosta nyt mikään.

Olen kuin uhmaikäinen taapero, joka hermostuu pelissä hävittyään ja tokaisee, että ihan tyhmä peli.

Tämä on tyhmää, kun tämä ei onnistu. Kun en vain osaa tätä, vaikka kuinka yritän.

Töissä joudun ensimmäistä kertaa kunnolla pidättelemään itkua, useita tunteja. Aiemmin olen pystynyt paremmin rajaamaan tämän pois sieltä. On vaikeaa keskittyä. Haluan vain kotiin, jonnekin kauas pois.

Nukkumaanmennessä Mies vetää tiukasti itseään vasten.
Käymme kehoillamme keskustelun, jossa ääneen lausuttuja sanoja ei tarvita.

Hän kertoo, että aikoo pysyä vierelläni. Minä kerron uskovani, mutta kun sattuu vain niin kovasti.
Kerron, että silti vaikka sattuu, se tieto helpottaa. Että hän pysyy, me pysymme.

Kyyneleeni kastelevat hänen lämpimän ihonsa.