Yhtenä iltapäivänä töissä en jaksa enää keskittyä, vaan selailen nettiä hajamielisenä.
Eksyn lukemaan tahattomasta lapsettomuudesta kertovaa Kierron verran toivoa-blogia.
Blogin nimi on muuten erittäin hyvin tahatonta lapsettomuutta kuvaava. Toivoa on aina juuri meneillään olevan kierron verran kerrallaan, ei sen enempää. Toivo ei ulotu kauemmas, vaan se täytyy joka kerta kasata uudelleen niistä särkyneistä palasista, jotka pistelevät lattialla jalkapohjia.
Hotkaisen koko blogin kerralla. Elän täysillä mukana kirjoittajan surun, järkytyksen, ahdistuksen ja pelon eri vaiheissa. Ne koskettavat syvältä, vaikkei tilanteemme ole mitenkään täysin samanlainen.
Kun kirjoittaja saa viimein hyviä uutisia, olen vilpittömästi onnellinen hänen puolestaan.
Olenhan viimeiseen asti lojaali muille tahattomasti lapsettomille kanssakärsijöille, kun taas kaikki muut raskautujat voisi mielestäni heittää vaikka suohon.
Olen tuntenut kaikki hänen kokemuksensa hyvin voimakkaasti. Ehkä liiankin voimakkaasti.
Olen uppoutunut hänen tarinaansa niin intensiivisesti, että olen unohtanut täysin omani.
Sydämeni on niin täyttynyt innosta ja ilosta hänen puolestaan, että viimeisen blogitekstin jälkeen todellisuuteen palaaminen on yhtä tahmeaa, kuin hyvän elokuvan jälkeen.
Niin tosiaan. Tämä on hänen elämäänsä, ei minun.
Hän on raskaana. Minä en (ainakaan todistettavasti) ole.
Se, että hän tuli raskaaksi, ei tarkoita, että minäkin tulisin, että meille olisi kirjoitettu sama tarina.
Kaikki onnellisuuden, toiveikkuuden, helpotuksen ja ilon tunteet ovat tarttuneet minuun, mutten tiedä, mitä niillä tehdä. En uskalla tehdä mitään, joten yritän koko loppupäivän ravistella niitä pois, eiväthän ne omaan tilanteeseeni oikein sovi.
Miten näinkin voi ihmiselle käydä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti