tiistai 28. syyskuuta 2021

Kontrasti

Sieltä se sitten tulee.
Raskausuutinen omasta suvustani.

Olen osannut odottaa sitä, se on ollut vain ajan kysymys.
Koska olen huomannut, että muiden raskautumisyrityksiin auttaa lisäaika.
Kyllä se sieltä tulee, kun aikaa kuluu muutama kuukausi lisää. Ja niinhän se käy.

Uutinen ei ole ensimmäinen laatuaan, mutta se on minulle ehdottomasti vaikein sulatettava, jos ei lasketa parhaan ystäväni raskautta, josta syntyi kummityttöni. Tieto kummitytöstäni sisälsi alusta saakka myös paljon hyvää, vaikka se sattui osumaan omassa elämässäni pahimpaan mahdolliseen aikaan, kun olin jo valmiiksi enemmän rikki kuin koskaan.

Tämänpäiväinen on vain kamala uutinen.
Siinä ei ole mitään hyvää.

Ihmiset saavat kolmansia, neljänsiä, viidensiä ja kuudensia lapsiaan.
Samaan aikaan minä siivoan takapihaa syyskuntoon.

Heitän kesäkukat menemään, lakaisen laatoituksen roskasta, pakkaan terassisohvan pehmustetyynyt varastoon. Odotan, jaksavatko viimeiset ruusunnuput aueta enää näin kylmässä säässä.

Muut ihmiset käyvät ultraäänessä kuulemassa ensimmäistä kertaa, kun heidän pienen ihmeensä sydän lyö. Minä mietin, ostaisinko takapihalle callunoita vai ericoita.

Muut ihmiset tunnustelevat ensimmäisiä potkuja, remontoivat ja sisustavat lastenhuoneita, ostavat tarkkaan valikoituja leluja, ottavat vastaan onnitteluja. Minä suunnittelen syys- ja talvivaatteiden esiinkaivamista, saamatta kuitenkaan mitään aikaiseksi.

Muut ihmiset ihmettelevät, miten kaikki tuntuukaan niin paljon selkeämmältä nyt, miten elämään on löytynyt uudenlainen rauhallisuus, luottavaisuus, toivo.

Minä odotan viikonloppuja kovasti, mutta kun ne saapuvat, olen vähän eksynyt.

Useat tekemäni asiat saavat aikaan hetkellistä hyvää oloa, tuntuvat mukavalta ja viihdyttävältä.
Jotkut niistä saavat myös hyvälle mielelle vielä seuraavanakin päivänä, kun niitä muistelee.
Joitain mieluisia asioita jää seuraavaan viikkoon odotettavaksi.

Silti kaikki mitä teen, tuntuu toisaalta niin turhalta, mitättömältä.
Samaa olen miettinyt aiemminkin.

Tekemiseni tuntuvat joltain sellaiselta, mitä tehdään samalla, kun odotetaan tärkeää tietoa, puhelua, viestiä, tapaamista. Kun odotetaan, että joku tulee kohta hakemaan, sillä kohta täytyy lähteä.
Sijaistoiminnalta.

Miten saisin elämääni vähemmän odottamista, ja enemmän elämää?
Mutta toisaalta, entä jos elämäni tällä hetkellä on lähinnä odottamista, saako se olla sitä? 

Tunnen syyllisyyttä.
Pitäisi osata olla enemmän kiitollinen. Pitäisi keskittyä siihen, mitä on.

Samaan aikaan tietynlainen tyhjyys jatkaa olemassaoloaan, tein mitä tahansa.
Kuin yrittäisin maalata läpikuultavalla valkoisella maalilla mustaa seinää.

Olen kuin aave, joka on eksynyt elävien ihmisten maailmaan.

Kuljen ympäriinsä siinä tietäen, että kaikki muut näkevät valot ja varjot tarkempina, värit kirkkaampina, maailman kauniimpana. He voivat tarttua asioihin, tuntea ne kädessään. 

Kun he koskettavat jotakin, se tuntuu joltakin niin paljon suuremmalta, kuin mitä itse kykenen tuntemaan. Niin erilaiselta, etten voi sitä edes käsittää, enhän tiedä siitä mitään.

Kontrasti oman ja muun maailman välillä tuntuu toisinaan niin järisyttävän suurelta.

6 kommenttia:

  1. Nämä uutiset pysäyttää aina ihan omalla tavalla, kokemusta on. Miehelläni on iso perhe ja hänen sisaruksilla useampi pieni lapsi. Mielessäni mietin että nyt olisi jo meidän vuoro, vaikka tiedän valitettavan hyvin ettei tässä asiassa vuorolippuja jaeta. Katselen perhewhatsapin kuvia lapsista, vanhempien ylpeyttä ja isovanhempien onnea. Mietin vain ollaankohan me koskaan ne jotka jakaa kuvia joihin muut ihastuneena reagoi?

    Veljeni yrittää vauvaa kumppaninsa kanssa. Mun sydän itkee valmiiksi jo verta, jos he onnistuvatkin heti. Tuntuu käsittämättömän pahalta tajuta että toivoo itse olevansa raskaana ennen heitä. Tuntuu pahalta ajatus että yhtäkkiä joku noin läheinen vain kiilaisi ohi ja tekisi sen mitä itse haluaisin vanhimpana tehdä ; saada omat vanhemmat isovanhemmiksi.

    Tämäkin teksti on kuin omasta suustani. Ja tosi taitavasti kirjoitettu!

    -S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, S! Tavoitan niin hyvin pohdintasi siitä, milloin tulee teidän vuoro jakaa ylpeänä kuvia sukulaisille ja ystäville, milloin saatte kertoa heille ihania uutisia, milloin oma rooli on muutakin kuin olla vain sivustakuuntelija muiden onnelle..

      On ihan kauheaa huomata ajattelevansa, että "toivottavasti nuo eivät saa lasta ennen meitä". Se on niin uskomattoman ristiriitaista, kun kuitenkin pohjimmiltaan toivoo läheisilleen pelkkää hyvää, tietenkin. Pelko saa kuitenkin ihmisen ajattelemaan aika käänteisesti asioista, ja kivun takia sitä käyttäytyy välillä itselleenkin vieraasti.

      Samalla tavalla olen ajatellut esimerkiksi yhdestä ystävästäni, että toivottavasti hän ei tule raskaaksi ennen minua, koska en suoraan sanottuna tiedä, miten kestäisin sen. Saan itseni kiinni kaikenlaisista ajatuksista, kuten että "nehän ovat olleet niin paljon vähemmän aikaa yhdessä, ettei ne ansaitse sitä yhtä paljon!"

      Vaikka tuohan on sinänsä ihan järjetön ajatus, etenkin kun eihän tässä vuoronumeroita ole tarjolla eikä etukäteen päätettyä järjestystä.. Tämä rehellisyys omia tunteita kohtaan ja toisaalta siitä seuraavat syyllisyyden tunteet ovat melkoinen trapetsi, jolla tasapainotella.

      Mitä sinulle kuuluu? Saanko kysyä, millaisina ajatuksin lähdette puolisosi kanssa kohti loppuvuotta, oletteko miettineet tutkimuksiin hakeutumista?

      Poista
    2. Kiitos kysymästä, tuli lämmin tunne kun kysyit mitä kuuluu. On helpottavaa kertoa kuulumisia, kun voin kertoa ne aidosti, mitään peittelemättä. Ei tarvitse automaattisesti sanoa että "ihan hyvää, mitäs tässä, hyväähän mulle" kuten yleensä kun kysytään.

      Haluaisin sanoa että parempaa kuin ennen tai muuten vain hyvää. Mutta jos sanon niin, valehtelen. Oikeasti tällä hetkellä kuuluu aika huonoa. Tuntuu että pyörin pienessä häkissä ajatuksieni kanssa kuin joku teljetty eläin. Tai että seilaan laivalla merellä, missä on isoja ja pieniä aaltoja. En voi tehdä mitään, kellun mukana epätietoisena mitä tapahtuu enkä voi luottaa siihen että joskus vielä löydän päämäärän. En voi luottaa siihen että ison ja huonon aallon jälkeen tulee uusi, pieni ja hyvä jonka vietäväksi voin antautua. Haahuilen päämäärättömästi tilanteesta toiseen.

      Olen ajatellut että vuoden loppuun mennessä otan ja menen gynekologille. Teen jotain konkreettista, muuten tulen hulluksi. Haluaisin vain löytää jonkun empaattisen gynekologin joka ymmärtäisi ja kuuntelisi. Ottaisi tosissaan eikä vähättelisi. Kai pelkään sitä mitä sielä sanotaan ja välttelen menemistä, vaikka tiedän ettei se ole järkevää.

      Juuri nyt on hankala olla. Kuukautiset tuli jälleen kerran ajallaan. Itku on ollut herkässä eikä oikein ole ollut fiilistä tehdä mitään. Mies on ollut illat töissä ja olen vain ollut yksikseen. Toisaalta olen tehnyt itsekin järkyttävästi töitä joten yksinolo on tullut ihan tarpeeseen.

      Tuntuu ettei olla ihan samalla "tasolla" miehen kanssa lapsettomuuden suhteen. Minä tunnen puhdasta surua siitä etten saa olla äiti. Mies tuntee enemmänkin painetta että "pitäisi" tulla isäksi. On mieskin surullinen, mutta ei (onneksi) niin rikki kuin minä. En ihan aina jaksa näyttää kaikkea surua hänelle. Suojelen koska tiedän että hän ahdistuu siitä kun näkee miten hajalla olen muttei voi tehdä oikein mitään. Toivottavasti en ole näitä jo kertonut edellisissä kommenteissa, en nimittäin muista mitä olen jo kertonut ja mitä en.

      Sellaista tänne. Samanlailla olen istuttanut syyskukkia, miettinyt minkälaiset lamput ostaisin pihalle, mitä ruokaa tekisin ja imuroisinko tänään vai huomenna. Tuntuu ihan käsittämättömän pahalta yrittää tehdä jotain mikä tuntuu niin merkityksettömältä.

      Tällä hetkellä koen suurta onnea ystävästäni joka on samassa tilanteessa. Ollaan päivittäin tekemisessä, joko livenä tai puhelimen välityksellä ja siitä vertaistuesta olen niin kiitollinen.

      Kiitos Kuu kun olet sielä, sekin tuntuu merkitykselliseltä <3

      -S

      Poista
    3. Tutulta kuulostaa tuo ajatus, että haluaisi jo voida hyvin, tai ainakin paremmin, mutta ei vaan kuitenkaan voi. Kuvaat hyvin tätä epäonnistumisten ja epätoivon tuntemusten aallokkoa, jonka päällä seilataan heiteltävänä ja riepoteltavana, täysin jonkin isomman armoilla, pystymättä parhaimmillaankaan muuhun kuin lähinnä toivomaan, että joskus vielä helpottaa ja selviäisi sinne jotenkin asti.

      Olen pahoillani uuteen kiertoon joutumisesta. :( Tuntuu ainakin itsellä, että se ottaa edelleen kaikista kovimmille, vaikka kuinka yrittäisi pysyä realistisena ja valmiiksi alistuneena epäonnistumiseen. Se merkityksettömyyden tunne on niin lamaannuttava, että välillä (okei, tällä hetkellä aika useinkin) on todella vaikea löytää mielekkyyttä arjen perustoimista. Sitä huomaa miettivänsä, että mitä järkeä on missään enää.

      Mielestäni on hyvin ymmärrettävää, ettet välttämättä jaksa/halua jakaa kaikkea omaa surua miehesi kanssa, kun et halua hänen ahdistuvan entistä enemmän, kun tuntee itsensä niin neuvottomaksi sinun kipusi nähdessään. Toisaalta voihan olla, että hän silti haluaisi kuulla aidot tuntemuksesi ja pysyä niistä kartalla.

      Se onkin yksi lisähaaste tässä, miten yhteinen ja toisaalta äärimmäisen yksityinen ja yksilöllinen asia lapsettomuuden kokemus on, ja miten siihen suhtautuu, kenelle on luontaisinta reagoida milläkin tavalla..

      Haluan kannustaa sinua uskaltamaan pitää kiinni suunnitelmasta loppuvuodelle, jos vain yhtään tuntuu, että jaksat. Itsekin pelkäsin aivan hulluna, mitä sieltä selviää, lähtien ihan siitä että onko mikään ylipäänsä toiminnassa enää. Mutta lopulta ajattelen, että pahin kaikista oli epätieto ja miljoonat erilaiset kauhuskenaariot vilistämässä omassa päässä.

      Ystäväsi kuulostaa aivan kullanarvoiselta, pidä hänestä kiinni! :)

      Ja tottakai haluan tietää sinun kuulumiset. Tuntuu, että elän vahvasti myös sinun tarinassa mukana! Kiitos itsellesi, kun olet siellä, juuri samoin tuotat merkitystä minulle ja ilahdun aina, kun kuulen sinusta jotain. Rutistus sinne ja voimia. ♥

      Poista
    4. Nyt tulee rutistus ja voimat niin tarpeeseen kuin voi vaan olla. Sain nimittäin tiedon että veljeni ja kumppani odottaa lasta. Ensimmäisestä kierrosta ehkäisyn poisjättämisestä, voitko kuvitella!

      Tänään on tuntunut niin käsittämätön pahalta, sanoin miehellenikin että tunnen sellaista surua kuin joku läheinen olisi kuollut. En tiedä miten pystyn ja jaksan tämän. Pahinta on se että tämä kumppani on myös yksi parhaimmista ystävistäni. Pitää pystyä sekä perheeseen kuuluvana että ystävänä olemaan onnellinen ja iloinen. Totta kai ajatus siitä että tulen tädiksi, on tärkeä. Mutta samalla niin raastavan epäreilu että sydän on kuin vereslihalle raavittu. Ei auta kun yrittää saada ajatukset siihen kuntoon etten vaivu kateelliseksi ja katkeraksi. Tuntuu vain niin pahalta.


      -S

      Poista
    5. Voi S, ei ole edes sanoja.. :'(

      Tunsin ihan tismalleen samoin silloin kun paras ystäväni kertoi raskaudestaan. Tuntui, että kaikki ilma vain pakeni keuhkoista eikä enää palannut takaisin. Ei vaan saanut enää henkeä, ilman että samalla sattui niin kamalasti. Kuvaavasti sanottu, että ihan kuin joku olisi kuollut. Juuri siltä itsestäkin silloin tuntui, eikä siinä ollut mitään liioiteltua.

      Eikä ole kyse siitä, etteikö toivoisi kaikkea hyvää läheisilleen. Vaan siitä, että muiden (vieläpä käsittämättömän mutkaton ja itsestäänselvä) onni vain hieroo vasten naamaa sen kaiken surun, minkä kanssa on jo muutenkin itku kurkussa yrittänyt tulla toimeen ja elää päivästä toiseen. Ja sitten siitä tulee vielä astetta vaikeampaa, jos se ylipäänsä on enää mahdollista.

      Voimat ovat tosiaan tarpeen.. Mutta olethan itsellesi armollinen, tarvitset aikaa. Onnen ja riemun aika ei ole nyt eikä tarvitsekaan olla.
      Yritä jaksaa. ♥

      Poista