maanantai 13. syyskuuta 2021

Ei kunnossa

"Mä joudun nyt näköjään vähän etsimään sitä suonta, mihinkäs se hävisi.."

Silmissä sumenee. Olen vaivalla siedättänyt itseni kestämään yhden nopean toimenpiteen neuloineen, mutta nyt kun ensimmäinen yritys on jo epäonnistunut ja toinenkin hapuilee, joudun hengittämään muutaman kerran korostetun syvään. Tälle taajuudelle en ollut itseäni virittänyt.

"Oletko ihan varmasti kunnossa?" Hoitaja kysyy jo toisen kerran, huolestunut ilme päivettyneillä kasvoillaan.

En ole.


Keskityn kohdistamaan katseeni väkisin yhteen pisteeseen, jotta huolestuttavan hämyisiksi muuttuneet näkökentän ulkoreunat pysyisivät paikoillaan, eivätkä lähtisi pienenemään uhkaavasti sisäänpäin. Hoitajalla on kiva onnittelukortti työpöytänsä yllä, ehkä työkavereilta saatu. Siinä on kahvikupin ja korvapuustin kuva.

Mumisen, etten oikein välitä neuloista, mutta olen kyllä aivan kunnossa.

Mitä nyt vähän huolettaa, itkettää, ärsyttää, ahdistaa, turhauttaa, surettaa, pelottaa, raivostuttaa, hämmentää ja vituttaa.

Iltapäivällä tekstiviesti kilahtaa puhelimeen. TSH-arvoni on 1,6.
Kolme viikkoa sitten se oli 3,0.

Olen tyytyväinen, mutta samalla yllätyksekseni myös hieman pelokas.
Nyt minussa ei ole enää sitäkään vikaa, joka selittäisi, miksei tämä toimi.

Lounastauolla tajuan unohtaneeni ottaa tyroksiinin verikokeen jälkeen työpaikalla, niin kuin suunnittelin. Olen keskittänyt kaiken muistamiseni siihen, etten pilaa verikoetta ottamalla tyroksiinia aamulla ennen laboratorioaikaa. Siihen kapasiteetti näköjään tänään riitti, ei yhtään enempään.

Lähden töistä etuajassa, jotta voin soittaa klinikalle kaikessa rauhassa kotoa.
En ole ennen tehnyt niin. Selvästikin sietokykyni ylimääräistä säätöä ja stressiä kohtaan alenee alenemistaan.

Hoitaja ottaa lukemat ylös ja toteaa niiden kuulostavan alustavasti hyviltä, minkä ymmärrän itsekin.
Hän lupaa konsultoida lääkäriäni ja palata tarvittaessa asiaan, jos jotain huomioitavaa löytyy.

Kerron, missä kierron vaiheessa olen tällä hetkellä, ja että suunnitelmissa olisi tämän kierron jälkeen vielä yksi ovulaation induktio. Jälleen kerran ajattelen, että näiden hoitajien äänessä kuuluvaa lempeää sympatiaa pitäisi purkittaa ja myydä apteekeissa, kenties jopa Prismoissa.

Hän ei sentään kysy minulta, olenko kunnossa. Todennäköisesti joutuisin vastaamaan rehellisesti, etten ole. Vaikka tyroksiiniarvoni on taas kunnollisen, terveen ja hedelmällisen naisen laatua, minun on vaikea vakuuttua siitä, että olisin paljoakaan entistä kelvollisempi, ettenkö olisi edelleen epäkunnossa.

"Pois kaikki lapset alta,
tie näyttää kapealta.
Mittari näyttää kaheksaakymppiä,
jarrut on epäkunnossa!"


Päinvastoin, mitä enemmän tarkastelen päivittäistä ajatustenjuoksuani, sitä enenevässä määrin olen toisinaan sitä mieltä, että olen sekoamassa.

"Ehkä sitten seuraavaksi soitat meille postiivisesta raskaustuloksesta.." hoitaja sanoo toiveikkaasti.

"Niin, no.." En oikein tiedä, mitä sanoa.
Niin. Ehkä.


En kuitenkaan osaa ärsyyntyä. Olen ilmeisesti päättänyt, että klinikan hoitajat ovat pelkästään ihania.
Sitä paitsi, sehän on heidän työtään. Toivoa ihmisille parasta.

"Tai sitten soittelet meille päin ja mietitään yhdessä, miten seuraavaksi edetään, kun viimeinen suunniteltu ovulaation induktio on takanapäin."

Se kuulostaa jo huomattavasti todennäköisemmältä vaihtoehdolta.


"Onnea matkaan!"

Kiitos. Sitä todella tarvitaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti