Vanhaa valoa

 

 

Viime päivät ovat olleet raskaita.

Vaikka olen tänä vuonna suurimman osan ajasta vain puskenut eteenpäin, viime aikoina olen ollut itkuinen. Saavutetun aallonpohjan jälkeen en ole varsinaisesti itkenyt paljon, mutta olen jatkuvasti kyynelien partaalla, kuin itkuun purskahtamaisillani.

Vaikuttaa siltä, että kun on kerran antanut itselleen luvan romahtaa, takaisin omille jaloille nouseminen on vaikeampaa.

Tähän asti olen ammentanut voimaa lähinnä itsestäni, kun muitakaan vaihtoehtoja ei suoranaisesti ole ollut. Nyt sitä samaa voimaa on vaikea löytää. Mihin osa siitä hävisi, imeytyikö kyynelien mukana lakanoihin ja tyynynliinaan?

Tunteita on paljon ja niissä on vaikea pysyä mukana.
Minun itsenikin, Miehestä nyt puhumattakaan.

Erityisesti negatiiviset, lohduttomat tunteet ovat hyvin pinnassa. Kuin ohuen suojakalvon takana, lyhentyneen sytytyslangan päässä. Ne väreilevät välittöminä ihon alla, valmiina ryöpsähtämään esiin.

Olen kohta vuoden ajan pienentänyt itseni mahdollisimman pieneksi parisuhteessamme.
Olen mitoittanut oman olemassaoloni niin, että suurin tila annetaan Miehen surulle siitä, että elämä sellaisena, kuin hän olisi alun perin toivonut, tulee mahdollisesti päättymään.

Oman suruni siitä, ettei toivomani elämä pääse alkamaan, olen pitänyt visusti itselläni.
Olen yrittänyt tukea Miestä kaikin keksimäni tavoin, tehdä tästä mahdollisimman vähän ahdistavaa hänelle. Se on suuressa määrin tarkoittanut omien kokemusteni piilottamista, poissulkemista häneltä.
Välillä olen vain keskittynyt kestämään hänen surunsa, välillä se jo itsessään tarjoaa tarpeeksi haastetta. 

Olen kävellyt trapetsilla kahden vuoren välissä ilman turvaverkkoa, ja heiluttanut sieltä iloisesti maan kamaralla seisovalle Miehelle, että hienosti menee täällä, ei tarvitse olla huolissaan, ei tartte auttaa!
Homma hallussa, pärjään mainiosti!

Haluaisin edelleen olla innoissani aloitetusta tyroksiinilääkityksestä.
Olla optimistinen ja toiveikas, uskoa sen tuovan tarvitun avun.
En kuitenkaan uskalla luottaa. Se saa olon tuntumaan epämääräisen haparoivalta, juurettomalta.

Olin niin innoissani ovulaation induktiosta. Ja mihin olen lopulta sen innostuksen kanssa päätynyt?
Miettimään pikkuhiljaa raskaampia hoitoja.

Tunnen, kuinka kirkkaana sykkinyt valo sisälläni on kutistumassa.
Hiipumassa pieneksi, hädin tuskin huomaamattomaksi tuikkeeksi, jonka huomaa vain juuri sopivassa pimeydessä.

Tähdet ovat vanhaa valoa, tulee jostain mieleeni. Tiedän, etten ole keksinyt sitä itse, mutten muista, mistä lausahdus on tuttu.

Minulla on ikävä mökille, jossa oleilimme Miehen kanssa suuren osan viimeisestä kesälomaviikostani.
Vietin mökillä myös paljon aikaa yksin. Opettelin olemaan suunnittelematta päiviä, hetki ja tunti kerrallaan.

Luonnon keskellä, yksinkertaisten asioiden äärellä oli helpompi tyytyä ajattelemaan ikiaikaisen kliseisesti, että asiat menevät omalla painollaan. 

Ne ottavat aikansa, ja toiset ottavat enemmän aikaa kuin toiset. Pääsin jopa siihen, että elin minuutit alusta loppuun kokonaan, käyttämättä puolta ajasta sen miettimiseen, mitä niiden aikana ehtisi ja pitäisi tehdä.

Päivällä seurasimme, miten sudenkorennot pyydystivät väsymättä hyönteisiä laiturin vierestä.
Iltaisin lämmitimme saunan ja katselimme järvelle.
Päädyimme rakastelemaan terassipöydällä.

Eräänä iltana mökille saapui sankka sumu, joka peitti alleen kaiken.
Se leijui rauhallisena veden päällä, peitteli ja tuuditti kaiken aavemaiseen harsoon.
Vastarannan puut ja horisontti niiden takana hävisivät näkymättömiin, mutta siinä hetkessä oli helppo uskoa, että pian kaikki on taas selkeämpää.

Seuraavana yönä taivas oli tarpeeksi kirkas, että näimme tähdet ensimmäistä kertaa.

Vanhaa valoa.

Muistan, että lause on Regina Spektorin kappaleesta Samson, joka oli yksi suosikkejani teini-iässä.

"You are my sweetest downfall
I loved you first, I loved you first.

Beneath the stars came fallin' on our heads
But they're just old light, they're just old light.
Your hair was long when we first met."

Tähdistä puhuttaessa voi vilkaista pikaisesti taivaalle ja todeta, että ne ovat vain vanhaa valoa.

Tai sitten, viileänä elokuisena yönä ne voi nähdä keskittyen. Ihastellen, hämmästellen, ilahtuen.

Mökillä pystyin siihen.

Luulen, että minun pitäisi löytää ne taas sumun jälkeen.
Tähdet.