Luen jälleen yhden lehtijutun naisesta, joka oli kypsällä iällä tullut ensimmäistä kertaa raskaaksi.
Lapsi on hartaasti odotettu, pitkän yrityksen yllättävä tulos aikana, jolloin unelmasta oli oikeastaan jo osittain jouduttu luopumaan.
Ihmeet antavat aina toivoa.
Erityisen mukavia ne ovat kuitenkin silloin, jos niistä saa itsekin osansa.
Jos niitä vaikuttaa tapahtuvan aina vain muille, alkaa niitä vähitellen kammoksua.
Koska kokee olevansa eräänlainen käänteinen ihme itsekin.
Ihmeen epäonnistunut yksilö, oikein erityisen huono-onninen tämän maan tallustaja.
Jos ihmeistä puhutaan, onhan sekin jonkinlainen ihme, että olemme tässä Miehen kanssa.
Että olemme vielä yhdessä. Mietin sitä juuri eilen, kun hän laittoi suihkussa kätensä kädelleni.
Katsoin hänen pitkiä sormiaan ja ajattelin, että on ihme, että ylipäänsä haluamme edelleen toistemme kädet käsiimme.
Mutta se kaikista suuri ihme odotuttaa vielä itseään.
Lehtijutun nainen kertoi alkaneensa ajatella vuosien mittaan, ettei häntä ole varmaan tarkoitettu äidiksi, kun raskaaksi tulo ei yrityksestä huolimatta onnistunut.
Juuri nyt tuntuu, etten varmaan koskaan voisi hyväksyä tilannetta, jossa jäisin tahattomasti lapsettomaksi. En osaisi ajatella, että ehkä niin ei vain ollut tarkoitettu.
En pystyisi pääsemään sovintoon sen kanssa.
En saisi rauhaa, en ehkä koskaan.
Eipä sitä tietenkään voi etukäteen tietää.
Jollain tavallahan sen kanssa pitäisi oppia elämään, vaikkei hyväksyisikään.
En ainakaan pidä todennäköisenä muuta kuin sitä, että olisin loppuelämäni surullinen.
Todennäköisesti välillä onnellinenkin. Ajoittain innokas, toiveikas, tyytyväinen, nauravainen.
Mutta aina myös surullinen.
Yhden asian kuitenkin uskon tietäväni.
Jos jostain tässä ei ole kyse, niin siitä, etteikö minua olisi tarkoitettu äidiksi.
Ei minun kohdalla, eikä kenenkään muunkaan tahattomasti lapsettoman.
Niin on tarkoitettu. Universumi ei vain jostain syystä ymmärrä sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti