lauantai 2. lokakuuta 2021

Tahattomasti lapseton

Tässä sitä nyt ollaan.

Tilanteessa, johon olen valmistautunut henkisesti jo kauan, ehkä ihan nuoresta aikuisuudesta asti.

Roolissa, joka on jo pitkään jostain syystä tuntunut tutulta, kuin omalta. Kuin puiston penkiltä löytyneeltä yksinäiseltä käsineeltä, joka istuu kuin valettu, kuin olisi tehty juuri mittojen mukaan.

Kuin olisin seilannut purjelaivalla kohti näennäisen ääretöntä horisonttia, ja kuitenkin jo kaukaa nähnyt sen yhden saaren, jolle varmuudella tulen päätymään.

Ensin olin rakastunut. Epävarma, mutta aivan päätä pahkaa rakastunut, ensimmäistä kertaa elämässäni.

Olin kipuileva ja peloissani, mutta myös onnellinen. Varma kaikesta muusta, paitsi itsestäni.

Sen jälkeen olin yli kahden vuoden ajan elämäntilannelapseton.
Halusin yrittää lasta (pian, vaikken uskaltanut sitä itselleni myöntää), mutta puolisoni ei siihen suostunut.

Ja nyt sitten.

Tahattomasti lapseton, ihan virallisesti.

Tuntuu kuin olisin ollut sitä jo vuosia.
Tavallaan kai jostain näkökulmasta olinkin, miten sen nyt haluaa ajatella.

Vuosi yrittämistä on takana.

Vuosi, josta ensimmäinen puoli vuotta ei kiistattomasti sisältänyt kovinkaan suurta onnistumisen mahdollisuutta PCOS:n takia.

Vuosi sitten olin uskomattoman helpottunut. Elättelin toiveita, että olisin jo tähän aikaan äiti.
Olihan se mahdollista. Tai jos en olisi vielä äiti, ainakin voisin olla raskaana.

Se tuntuu nyt absurdilta.

Kävi juuri niin kuin pelkäsin: Vuosi on kulunut, ja edelleen ollaan tässä.
Ei lasta, ei raskautta, ei yhdenyhtä postiiviista raskaustestiä.

Tänään voin antaa ihan virallisen, kokemuspohjaan perustuvan lausunnon, miltä tuntuu olla tahattomasti lapseton.

Se tuntuu siltä, ettei kukaan valitse mukaan joukkueeseen, vaan omana roolina on aina jäädä viimeiseksi jäljelle. Sitten joukkueet ovatkin jo tasalukuiset, ja tulee kerta toisensa jälkeen ohjatuksi kentän laidalle katsomaan sivusta, kun muut pelaavat. 

Miettien, tuleeko joskus se kerta, kun pääsee mukaan.

Se tuntuu siltä, kuin olisi saanut vuoronumeron, jota ei vain koskaan ilmesty näytölle.
Ensin sitä odottaa kärsivällisesti, koska niinhän kuuluu tehdä. Luvut etenevät kronologisessa järjestyksessä, ensin saapunut pääsee ensin. Ihan reilua. Seuraa jokseenkin pitkästynyttä odotusta.
Kun oma luku vihdoin lähestyy, alkaa kuitenkin eri tavalla terästäytyä. Ja kun se olisi vihdoin seuraavana vuorossa, näyttötaululla luvut alkavatkin uudestaan. Alusta.

Tarkempi tarkastelu osoittaa, ettei vuoroissa olekaan mitään logiikkaa. Hetki sitten tulleiden ihmisten vuoro koittaa nopeasti, vaikkei heillä voi mitenkään olla järjestyksen mukaista numeroa käsissään.
Menee hetki ymmärtää, ettei olekaan, mutta silti juuri heidän numeronsa vilkkuu taululla. 

Kun odottaa ja odottaa, mutta sitä omaa lukua ei vain koskaan tule.

Se tuntuu siltä, kuin olisi eläintarhan ahtaassa häkissä levottomasti ravaava villieläin. Kiertämässä loputtomasti samaa kehää, samaa polkua, joka on jo niin urautunut, että jalat kulkevat sitä itsestään.
Sitä polkua kiertää, koska ei tiedä, mitä muutakaan tekisi. On sisäänrakennettu tarve tehdä jotain, pysyä liikkeessä. Jokin käskee liikkumaan, vaikkei tilaa liikkua ole ja samalla tuntee jokaisessa solussaan, ettei näin tämän kuuluisi olla, jokin tässä ei ole oikein.

Kun kehää kiertää tarpeeksi kauan, vaarana on vajota niin syvälle, ettei näe enää kuin kuoppansa ylitsepääsemättömät, tavoittamattomat seinämät.

2 kommenttia:

  1. Olen pahoillani. Lähetän voimahalauksen. En voi auttaa sinua mitenkään. Tiedän kokemuksesta, että mitkään kommentit eivät lohduta. Ainoa mikä lohduttaa ja auttaa, on saada lapsi. Välitän sinulle vain empatiani. Tiedän mitä se on, tiedän miltä se on. Lapsettomuuden kohtalo, jota en toivo kenellekään. Se on varjo, joka heittäytyy kaiken ylle, jopa sen jälkeen jos joskus saa lapsen.

    Ellinooran sanoin:

    Ja mä odotan sua
    Ja luotan et sä mua
    Vaik kesät viilenee
    Ja kasvot vanhenee
    Ja mä uskon ihmeisiin
    Tai ainaki sanon niin
    Olihan joskus tääl
    lentävii dinosauruksii

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vilpittömistä sanoistasi, ne koskettivat paljon.

      Ja todella osuva on Ellinooran kappale sanoiltaan. Välillä toivoa on vain niin vaikeaa jaksaa pitää yllä. Mutta tosiaan, jos dinosauruksiakin on tällä planeetalla joskus kulkenut, niin eikö lapsenikin voisi joskus olla totta..?

      On hyvin totta, että lopulta sanat tuntuvat loppuvan auttamattomasti kesken tämän kaiken äärellä. Saanko kysyä, mihin oma lapsettomuuden polkusi sinut johdatti?

      Poista