Mitä mietin

Aikoinaan meillä oli Miehen kanssa tapana kysyä hiljaisena hetkenä toisiltamme: "Mitä mietit?" Kysymykseen tuli tietenkin vastata rehellisesti ja intuitiivisesti, mitä juuri sillä hetkellä oli ajatellut.

Emme kysyneet sitä kysymystä toisiltamme 2,5 vuoteen. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kumpikaan halunnut tietää, mitä toinen jollain satunnaisella hetkellä ajatteli.

Koska pelkäsi vastausta.

Yhtenä päivänä kysyn sitä Mieheltä pitkästä aikaa. Huomaan, etten enää pelkää hänen vastaustaan.
Enkä pelkää kertoa omaa vastaustani. Aiemmin pelkäsin sitä vielä enemmän, kuin Miehen vastauksen kuulemista.

"Elämä on pitkä puutelista, se silloin tällöin täyttyy suudelmista", laulaa Gösta Sundqvist radiossa.

Se on hyvin totta. Usein ihmisillä on tapana keskittyä siihen, mitä heillä ei ole, enemmän kuin siihen, mitä heillä jo on. Välillä tulee hetkiä, kun suudellaan eikä haluaisi mitään muuta, ei olla missään muualla.

Olen terve. Kaikki läheiseni ovat elossa eikä kukaan heistä ole kuolemansairas.
Minulla on jo yksi ihminen, jota rakastan enemmän kuin mitään. Miksi haluan vielä lisää?

Saako lisää haluta?
Missä vaiheessa haluaminen pitäisi lopettaa, vai eikö koskaan?
Silti en voi sille mitään. Haluan vain kuitenkin.

Kello kahdelta yöllä kävelen yksin autiota mökkitietä. Tuttu ympäristö jää taakseni.
Kukaan ei tiedä minun olevan täällä. Pysähdyn ja laitan silmät kiinni.
Pimeys ympärilläni tihenee, levittäytyy ympärilleni ja ottaa syleilyynsä.

Lehtien havinaa, tuuli heiluttaa saniaisia, yksi lintukin on vielä hereillä.
Tulee hiljaisuus. Sillä todella on oma äänensä.
Ympärilläni on pelkästään asioita, joita en voi nähdä. Siellä voi olla kaikenlaista yllättävää.
Piilossa, odottamassa.

Haluan testata, pelottaako minua.
Ei pelota.

Tulen takaisin mökille, jonka kuistilla Mies odottaa minua.
Hän on sytyttänyt ulkovalot, jotta löytäisin takaisin hänen luokseen.

Pyydän, toimi

Saunon yksin rantasaunassa. Ensin kuumaa vettä, sitten kylmää, sekoitetaan. Kuuraan hikistä ihoa, huuhdon likaa pois. Mukana lattialle valuu hämmennystä, turhautumista. Vaahdotan tukkaa, levitän hoitoainetta. Lämpö pehmittää joka paikassa tuntuvaa kireyttä.

Olen oppinut tuntemaan nämä muhkurat ja kaaret hyvin. Kuopat, luomet ja muodot.
Hyvät ja huonot puolet.

En kuitenkaan tiedä mitään kehoni hedelmällisyydestä, kuukautiskierrosta puhumattakaan.
Olen syönyt e-pillereitä 15-vuotiaasta asti. En tiedä, miten kehoni jatkossa käyttäytyy, tai onko sen ylipäänsä mahdollista tulla raskaaksi.

Lopulta en enää voi olla hiljaa. Sanon keholle mielessäni:

Tiedän, että olen usein suhtautunut sinuun vähättelevästi, arvostelevasti. Päivitellen, toisinaan jopa inhoten. Mutta nyt tarvitsen kipeästi apuasi.

Tämä kaikki ollut ihan tarpeeksi vaikeaa tähän asti. Joten yritäthän parhaasi. Itsekin yritän.

Minä pyydän.

Toimi. 

Se hetki

Olen kauan miettinyt, milloin tulee Se hetki. Kun olen varma siitä, että haluan lapsen niin konkreettisesti, että olen valmis jättämään ehkäisyn pois. Olen epäröinyt, tuleeko niin vahvaa tunnetta kenties koskaan, vai olisiko päätös tehtävä vain järjellä, ei tunteella?

Se hetki tulee, kun e-pillereiden syöminen alkaa vähitellen tuntua yksinkertaisesti väärältä. Päivä päivältä enemmän. Kesäreissussa luulen hetken unohtaneeni pillerit kotiin. Huomaan ajattelevani, ettei se oikeastaan haittaisi. Kaivan matkatavaroita tarkemmin ja selviää, etten ole unohtanut.

Minua hermostuttaa kertoa Miehelle ajatuksistani. Jännitän, mutta toivon.
Jännitän.
Ja toivon.

Mies jättää päätöksen ehkäisyn lopettamisen ajankohdasta minulle, kuten aiemmin on sanonut tekevänsä. Seuraavana päivänä jätän pillerit pois.

Miehelle tämä kaikki on tunnetasolla vaikeaa, edelleen. Hän ajautuu taas kauemmas, omaan maailmaansa. Yritän olla tukena ja ymmärtää, mutta se ei ole helppoa.

Lähden kävelylle sateenvarjo kädessäni roikkuen. Noin kilometrin käveltyäni huomaan kastuneeni sateessa ja että sateenvarjo on edelleen avaamattomana kädessäni.

Ensimmäistä kertaa elämässäni aiheutan melkein tulipalon, kun piirakkaa leipoessa jätän kuumalle keittolevylle patalapun. Palohälyttimen ulina riuhtaisee muutamaksi minuutiksi elämään hetkessä, kunnes lipeän taas painottomina kelluvien, tuntemattomilla vesillä ajelehtivien ajatusteni matkaan.
 
Tämä viimeinen osuus on Miehelle vaikeampi, kuin kumpikaan meistä osasi etukäteen odottaa.
Ehkäisytön seksi. Hän pitää tiukasti kiinni viimeisestä kontrollin rippeestä.
Lupaan antaa hänelle aikaa.

Hän kysyy, pärjäänkö. Onko minulla joitain muita vaihtoehtoja enää tästä eteenpäin, kuin pärjätä?

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi pelätä nyt enemmän kuin mitään ennen, että Mies peruu vielä tämän kaiken. Jostain syystä en kuitenkaan pelkää. Ihan kuin en kunnolla osaisi enää.
Olen huolissani, tottakai. Mutta en kauhuissani. Uskon kaiken vielä järjestyvän.

Sisäinen pelkoreaktorini on epäkunnossa. Ihan kuin koko kehoni ja systeemini hylkisi sitä tunnetta. Kieltäytyisi enää ottamasta sitä päivittäiseen tunnevalikoimaan takaisin.

Luulisi, että jos on ollut kaksi vuotta lähinnä kauhuissaan, pelko olisi tutuin reaktio lähes kaikkeen.
Ei ole. Onko ihmisen mahdollista pelätä niin paljon, että lopulta yksinkertaisesti saa siitä tarpeekseen?

Paino

Istun saunan lauteilla lempeissä löylyissä. Oven takaa kuistilta kuuluu puheensorinaa.

Saunassa on hiljaisempaa, siellä on vain kolme ihmistä. Vajaa vuoden ikäinen ystäväni lapsi istuu sylissäni. Hän on suloinen, katselee tarkasti äitinsä peseytymistä.

Tunnustelee välillä suurella mielenkiinnolla toista nänniäni, nipistää hiukan.
Noustessani näille lauteille harkitsin askeleeni erityisen tarkkaan. Minulla on arvokas lasti.

Tunnen hänen painonsa. Hän istuu vajaan kymmenen kilon elopainollaan vasten paljasta ihoani.
Hän on taianomainen, niin kuin lapset usein ovat. Mutta silti hän on vain lapsi.

Hänen äitinsä ei ole ikuiseksi mysteeriksi jäävä hehkuva ja onnellinen ihminen, jollaista minusta ei koskaan voi tulla.

Hän itse ei ole asia, joka nauruineen, kiljahduksineen ja uteliaisuudesta tuikkuvine silmineen viiltää minua yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes minusta näkee jo läpi.
Hän on kokonainen, pieni ihminen, jonka pitäminen sylissä on mukavaa. Nautin siitä.

Hän painaa paljon vähemmän kuin monet muut asiat tässä maailmassa, mutta juuri hänen painonsa olisi aikaisemmin musertanut minut alleen.

Olisinko alkuvuodesta pystynyt pitämään häntä sylissäni näin?

Todennäköisesti en. Olisin kaikin keinoin yrittänyt välttää tätä tilannetta ja arvatenkin siinä onnistunut. Tilallani istuisi nyt joku muu.

Olen niin iloinen, että voin olla näissä tilanteissa ilman lisäpainoa.

Puhelu

Puhelussa ystävän kanssa olemme vaihtaneet jo viime viikkojen kuulumiset. Olemme mietteliäitä, omissa ajatuksissamme. Hieman yllättäen puhe kääntyy hänen vuoden takaiseen eroonsa ja minun häilymiseeni vuosia eron partaalla. Puhumme särkyneistä unelmista, lapsihaaveista, menneisyydestä. Takaisin saadusta toivosta.

Kuvaan mukavia, arkisia hetkiä Miehen kanssa pihaa laittaessa. Sitä kylmäävää tunnetta, kun yhtäkkiä täysin pyytämättä tulee se ajatus. Tämä on pian ohi. Seuraavaa kevättä puutarhanlaitossa ei ehkä enää tule. Voin istuttaa uuden ruusun, mutta näenkö sen ensi vuonna kukkivan tällä pihalla?
Näkeekö meistä kumpikaan?

Miten vatsaan putoaa iso jäinen kivi ja asettuu sinne taloksi. Rinnassa tuntuu puristus, joka ei lähde pois vaikka kuinka pitkään halaisi. En itke helposti muiden nähden tai edes kuullen. Silti huomaan ääneni paksuuntuvan, värisevän. Se tunne on vain ohuen verhon takana, henkäyksen päässä. Vieläkin.

En voi estää kyyneleitä tulemasta kertoessani, miltä tuntui kuvitella kertovansa erosta Miehen sukulaisille. Kuvitella heidän tyhjiä, hämmentyneitä ilmeitään, kuin heijastuksia omista kasvoistani. Koska minun olisi pakko kertoa kasvotusten. En voisi vain hävitä ihmisiltä, joiden arkea olen ollut osa vajaan kymmenen vuotta. Minulla oli viimein suku, johon kuuluin - nyt sitäkään ei enää olisi.

No, hei sitten, sanottaisiin puolin ja toisin.

Mistä kaikesta joutuisimme luopumaan, me molemmat.

Puhelimen toisessa päässä on hetken hiljaista.

"Tuo oli ihan perseestä, että sä jouduit noita asioita kaksi vuotta miettimään", ystäväni sanoo hiljaa. Enkä hahmottaen nyt kokonaisvaltaisemmin niitä loputtomia ajatusketjuja ja kahleita, joiden elinkautisvanki olin.

Niin, siinä se on tiivistettynä. Sitä se kyllä oli.

"Kerroitko noista ajatuksistasi Miehelle?" ystävä kysyy.

Vasta silloin ymmärrän, miten yksinäistä aikaa ne vuodet olivat. Koska ei, en kertonut.

On asioita, joita jätin kertomatta vain, koska ajattelin että yksikin edes näennäisesti kevyempi hetki ilman järjetöntä ahdistusta on Miehelle hyväksi. Halusin yrittää tarjota niitä edes hänelle, vaikka itse saavutin niitä harvoin.

En halunnut jatkuvasti korostaa synkkiä pilviä, jotka leijuivat yllämme puhumattakin. On ajatuksia, jotka jäivät omikseni siksi, etten halunnut tuottaa enää yhtään enempää tuskaa, en yhdelläkään lauseella.

Tottakai käsittelimme asiaa lukuisia ja taas lukuisia kertoja, tuhannesta eri näkökulmasta, myös omastani. Kyllä Mies tiesi, millä tasolla ajatuksissani liikuin. Mutta paljon pidin myös sisälläni.
Koska ne olivat kauheita ajatuksia.

Itkemme kipeitä muistoja, ystäväni ja minä. Sanoja ei ole. Olen surullinen hänen puolestaan, siitä mitä hän on joutunut käymään läpi päästäkseen tähän pisteeseen – ja hän minun puolestani.

Tiedän, että joku toinen olisi voinut kokea tämän täysin eri tavalla. Todeta jälkeen päin, että olihan se vähän vaikeaa, mutta mitäpä siitä enää. Mutta näistä tunteista tuli osa minua, siksi ne eivät ole kosketusta kauempana. Toivon, että joskus tulee aika, kun haron tyhjää. Uskon niin.

Puhelun loputtua olo on hämmentyneen puhdistunut.
En olisi ikinä uskonut, että nämä asiat saavat edelleen minut sellaisen tunnekuohun valtaan.

Meillä molemmilla on niin paljon parempi nyt.

Töissä 2

Työkaverin kanssa tulee puhetta vauvoista, kun olemme kahden hänen toimistossaan.

"Pienet vauvat on kyllä suloisia. Oletteko te miettineet lasten hankkimista?"

Tulen täysin yllätetyksi. Päässäni vilisee hetkessä sata eri ajatusta, mutta yhtäkään niistä en voi sanoa ääneen.

"Podetko sinä koskaan vauvakuumetta? Entä Mies?"

Päässäni lyö tyhjää. Kysyykö työkaverini tosiaan tällaista? Hän katsoo minua edelleen uteliaasti hymyillen. Havahdun oman pääni sisältä siihen, että hän todella kysyy tällaista, ja vieläpä odottaa minun vastaavan.

"Sinähän olet nyt ihan parhaassa iässä, teillä voisi varmaan olla sopiva aika lapsille."

Hiljaisuus venyy. En usko, että kiusaantuneisuuteni jää enää huomaamatta.

Itselleni ei jää lainkaan mieleen, mitä vastaan. Todennäköisesti jotakin epämääräistä siitä, että kyllähän sitä tulee itse ajateltua aina välillä, Miehellä ei ehkä niinkään.

Se melko vähättelevä ilmaisu asiasta, jota todellisuudessa olen ajatellut tähänastisen elämäni aikana määrällisesti enemmän kuin mitään muuta aihetta.

Mitä ihmettä tuollaiseen pitäisi sanoa?

"No itse asiassa olin viimeiset 2,5 vuotta ehtinyt miettiä tätä asiaa lähes koko valveillaoloaikani siinä määrin, että pelkäsin oikeasti tulevani lähiaikoina hulluksi ja ajavani samaan tilanteeseen myös Miehen. Useina kertoina, kun teimme töitä yhdessä ja puhuit minulle työasioista tai itsestäsi, en kuunnellut kunnolla ja oikeasti mietin juuri tätä asiaa. Nyt viime aikoina elämäni on kääntynyt positiivisella tavalla ympäri ja enkä muista milloin itkin viimeksi, kun aiemmin tuntui etten muuta tehnytkään kuin itkin tai nieleskelin itkua, myös täällä työpaikalla. Että itse asiassa aika hassua, että juuri nyt kysyt."

Mitä olisin tehnyt, jos hän olisi kysynyt tätä aikaisemmin keväällä?
Miltä minusta olisi silloin tuntunut, kun menin nytkin ihan hämilleni?

Olisinko purskahtanut hallitsemattomaan itkuun, poistunut paikalta sanomatta mitään, vajonnut lattialle, raivostunut, alkanut huutaa? Tuskin. Ehkä olisin sopertanut jotain epäselvää ja itkenyt vasta jäätyäni yksin.

Miten vastata niin, ettei työkaverin kautta koko muu työyhteisö tiedä jo seuraavaan päivään mennessä, että joko

• a) Neiti Kuu ilmeisesti inhoaa sydämensä pohjasta lapsia eikä ole vieläkään jostain ihmeellisestä syystä edes harkinnut omia lapsia
• b) Neiti Kuu suunnittelee jo kovasti vauvaa ja jos kaikki sujuu äärimmäisen helposti ja hyvin, hänelle tullaan tarvitsemaan sijaista mahdollisesti jo ensi vuonna?

Koen, että tällainen puheeksiotto on vähän sama, kuin sanoisi esimerkiksi aknesta kärsivälle ihmiselle, että et varmaan itse ole huomannut, joten ajattelin kertoa sinulle, että sinulla on selkeä silmin havaittava iho-ongelma.

Ei sellaista vain yksinkertaisesti ole kohteliasta sanoa ääneen. Sen enempää akne kuin lapsettomuuskaan ei tee ihmisestä yleistä riistaa, jonka perusteella kaiken sosiaalisen peruskoodiston ja siihen liittyvän hienotunteisuuden voi unohtaa.

Ajattelin kertoa sinulle, ettei sinulla ole lasta, kun et itse varmaan sitä ole huomannut. Oletko siis harkinnut, että hankkisit lapsen? Ihmisillä usein on sellainen.

En osaa sanoa, olisiko tuo kohteliasta edes sydänystävältä kuultuna, mutta ainakin jossain määrin ymmärrettävämpää, mitä läheisempiä henkilöt keskenään ovat. Me olemme ainoastaan työkaverit.
En tiedä hänen henkilökohtaisesta elämästään kuin muutamia murusia, eikä hän minun.

Miksi yksi henkilökohtaisimmista päätöksistä ihmisen elämässä kuuluu yhtäkkiä minun osaltani hänelle?

Harmittaa näin jälkeenpäin, etten tajunnut vain pokkana vastata, että niin, ihan mielenkiintoisia kysymyksiä varmaan, mutta minua sen sijaan kiinnostaisi kovasti kuulla, mitä tämä asia sinulle kuuluu?

Ensi kerralla vastaan niin. Lupaan olla valmiina.

Kun hengittää

Vuosien ajan yksi musta aukko elämässäni olivat erilaiset suvun juhlat, joissa oli pieniä lapsia.

Kun saavuimme juhliin, vedin kynnyksellä henkeä. Pidätin sitä niin kauan, kunnes juhlat olivat ohi.
Kun myöhään illalla auton ovet painettiin kiinni ja virta-avainta käännettiin lukossa, halusin vain unohtaa.

Se sattui. Tavoilla, joita en osannut kuvitellakaan.
Ja pahinta oli, ettei sitä voinut näyttää mitenkään.
On vaikeaa hymyillä luonnollisesti samalla, kun kaikin puolin luonnoton kipu ravistelee sisältä.

Oli kuin mörkö pahimmista painajaisistani, yön pimeimmiltä hetkiltä olisi nostettu esiin sängyn alta.
Ja toisin kuin möröt yleensä, tämä mörkö oli vielä pelottavampi täydessä päivänvalossa.

Siinä se oli. Välkehti puhalletuissa saippuakuplissa, tömisi pienissä askelissa ruohikolla, rohisi leikkiauton renkaissa soratiellä, sädehti kimaltelevan prinsessapaidan kanssa kilpaa auringon kanssa.

Se kaikki, mitä en tule saamaan.

Eikä ollut muuta vaihtoehtoa, kuin pysyä kasassa.

En koskaan vakavasti harkinnut, että olisin jättänyt väliin juhlia. Pidin sitä naurettavana ajatuksena, liioitteluna. Suruni ei ollut sellaista surua, jonka takia niin voisi tehdä.

Kerran hautajaisissa pieni, ujo sukulaistyttö painautui yllättäen Miehen syliin. Tuijotin kiinteästi pöytiin aseteltuja kynttilöitä. Oli helppoa katsoa pois päin. Näyttää vakavalta ja hauraalta. Toivoa, että muut ympärillä ajattelevat sen johtuvan hartaasta, surullisesta tunnelmasta.

En koskaan ajatellut niitä hetkiä jälkeen päin. En pystynyt käsittelemään niitä.
Riitti, kun niistä selvisi hengissä.

Jos jotain olen oppinut, niin sen, että mikä on toiselle arkinen, ohikiitävä hetki, voi olla toiselle samaan aikaan jotain aivan muuta.

Viime viikonloppuna olimme sukulaisen syntymäpäiväjuhlissa. Siellä Mies leikki yhden pienen kanssa. Pystyin katsomaan ja hymyilemään, jopa nauramaan heidän yhteiselle hassuttelulleen muiden mukana. Vaikka olisin voinut lumoutuneena tuijottaa kokoajan, välillä oli pakko kääntää katse pois.

Ehkä olen edelleen jollain tapaa taikauskoinen.
Jos osoittaa häpeilemättömän innokkaasti haluavansa jotain, sitä ei ehkä koskaan saa.

Mutta hengitystä, sitä en pidättänyt enää.