Istun saunan lauteilla lempeissä löylyissä. Oven takaa kuistilta kuuluu puheensorinaa.
Saunassa on hiljaisempaa, siellä on vain kolme ihmistä. Vajaa vuoden ikäinen ystäväni lapsi istuu sylissäni. Hän on suloinen, katselee tarkasti äitinsä peseytymistä.
Tunnustelee välillä suurella mielenkiinnolla toista nänniäni, nipistää hiukan.
Noustessani näille lauteille harkitsin askeleeni erityisen tarkkaan. Minulla on arvokas lasti.
Tunnen hänen painonsa. Hän istuu vajaan kymmenen kilon elopainollaan vasten paljasta ihoani.
Hän on taianomainen, niin kuin lapset usein ovat. Mutta silti hän on vain lapsi.
Hänen äitinsä ei ole ikuiseksi mysteeriksi jäävä hehkuva ja onnellinen ihminen, jollaista minusta ei koskaan voi tulla.
Hän itse ei ole asia, joka nauruineen, kiljahduksineen ja uteliaisuudesta tuikkuvine silmineen viiltää minua yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes minusta näkee jo läpi.
Hän on kokonainen, pieni ihminen, jonka pitäminen sylissä on mukavaa. Nautin siitä.
Hän painaa paljon vähemmän kuin monet muut asiat tässä maailmassa, mutta juuri hänen painonsa olisi aikaisemmin musertanut minut alleen.
Olisinko alkuvuodesta pystynyt pitämään häntä sylissäni näin?
Todennäköisesti en. Olisin kaikin keinoin yrittänyt välttää tätä tilannetta ja arvatenkin siinä onnistunut. Tilallani istuisi nyt joku muu.
Olen niin iloinen, että voin olla näissä tilanteissa ilman lisäpainoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti